Paolo Giordano:
Alkulukujen yksinäisyys.
Romaani, 299 s.
Suomentanut Helinä Kangas.
WSOY 2010.

Markkinapuheissa luvatun lemmen sijaan Alkulukujen yksinäisyys taitaakin kertoa enemmän henkilökohtaisesta kasvusta, tai sitten kuihtumisesta, jossa jokin varhainen trauma saa liki hengellisen sisällön.

Alice joutuu isän pakottama laskettelukouluun, jossa hän katkaisee jalkansa. Siitä seuraa ontumista, koulukiusaamista ja anoreksia. Mattia on matemaattisten kykyjen takia kadehdittu lahjakkuus, joka samaan aikaan häpeää vammaista siskoaan. Kun sisko sitten katoaa ja todennäköisesti hukkuu läheiseen jokeen, häpeä kääntyy syyllisyydeksi ja itsen viiltelyksi.

Näiden kahden haavoittuneen ihmisen varaan esikoiskirjailija Paolo Giordano rakentaa tarinan, jossa on niukasti lohduttavia juonenkäänteitä mutta vähän enemmän ironisia havaintoja.

Alicen tapaamaa lääkäriä ”ympäröi rauhallisuuden sädekehä”, Giordano kirjoittaa, vakaa ja kirkas itseluottamuksen vyöhyke”. Alice puolestaan tuntee itsensä ”puupölkyksi”, jonka ”nivelet narisivat ja lihakset liimautuivat jäykkinä luihin”. Sitä paitsi lääkäri on komea ”juuri sillä tavalla kuin miehen pitää olla”.

Tämän tarkemmin kirjailijan ei tarvitse henkilöitä ympäröivän maailman sääntöjä ja vaatimuksia. Riittää, etteivät he koe sopeutuvansa niihin. Jokin eristyneisyyden tai yksinäisyyden vertauskuva lienee silti paikallaan, ja fyysikko Giordano on valinnut omansa matematiikasta.

Romaanin nimessä mainittu alkuluku jää lähinnä metaforisuuden metaforaksi, joka korostaa, miten Mattian ja Alicen välillä on jokin ”näkymätön, monien merkityksettömien asioiden alle hautautunut side”, josta he ”tunnistivat toisessa oman yksinäisyytensä”. Tässä funktiossaan se tuo myös mieleen romaanin avainkohdan lopuksi mainitun ympyrän, joka ”symboloi jotain salaperäistä, pysyvää ja peruuttamattoman sulkeutunutta”.

Miksiköhän Giordano haluaa olla salaperäinen heti sen jälkeen kun hän on jo ollut vakuuttava? Eikö ”psykologisesti tarkkasilmäinen” riitä, vaan lisäksi kirjailijaa pitäisi kehua mystiseksi visionääriseksi?

Minusta tuntuu, että sulkiessaan Mattian kylpyhuoneeseen kahden tiilirivin ja yhdeksän vaietun vuoden päähän Alicesta, Giordano tiesi mitä hän halusi sanoa ikävöinnistä ja muutoksen. Sen sijaan pari sivua myöhemmin hän on jo aika epävarma siitä miltä hän haluaa kirjailijana näyttää ja vaikuttaa.

Nähtävästi mystinen on kirjallisuudessa trendikkäämpää kuin vaikkapa analyyttinen. Tämä voi johtua osin siitä, että jälkimmäisen kuvitellaan merkitsevän valmista ja loppuun vietyä. Tarkemmin ajatellen vain mystinen ei enää johda mihinkään, paitsi ehkä kinasteluun. Se on päämäärätön oikku, josta jokaisella on oma, valmis mielipiteensä.

Alkulukujen yksinäisyyden kohdalla tämä tarkoittaa, että toistensa ohi ajautuvista rakastavaisista Mattia painuu mieleen ihmisen tavoin. Sen sijaan Alice hukkuu ikuisuutta ja hiljaisuutta hokeviin kielikuviin kuin mikä tahansa esteettisen ohjelmanumeron edellyttämä silmänkääntötemppu.

Putte Wilhelmsson

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.