Jorge Luis Borges:
Kuvitteellisten olentojen kirja.
Hakuteos, 277 s.
Suomennos ja jälkisanat Sari Selander.
Teos 2009.

Voisin aloittaa samoilla sanoilla kuin Outi Nyytäjä (Parnasso 6/2009) Mauno Saaren Haavikko-kirjasta kirjoittaessaan: ”Tämä on outo kirja”. Mutta toisin kuin Saaren teos, joka ei ollut lainkaan outo vaan korkeintaan erikoinen, Jorge Luis Borgesin (1899–1986) ensyklopedia on.

Tunnusomaista Borgesin koko tuotannolle on lainaaminen ja kirjallisen aarteiston loputon kierrättäminen niin, että se, mikä on Borgesin omaa ja mikä tuontitavaraa, sekoittuvat omituiseksi ja kiehtovaksi kudelmaksi. Hänen kolmannesta suomennetusta proosakirjastaan voi korkeintaan sanoa, että se on Borgesia samassa mielessä kuin Kalevala on Elias Lönnrotin teos. Erona on vain, että siinä missä Lönnrot jalkojaan ja matkasauvaansa säästelemättä keräili aineistoaan, kirjallisuus tuli kirjallisuutena Borgesin luo. Aineiston seulomisessa, timanttien valinnassa, kirjailija on tehnyt jättiläismäisen työn, joka muistuttaa hänen monien kuvitteellisten olentojensa yksipuolista kaikkivoipaisuutta.

Teoksesssa esitellään asiatekstityyliin, useimmiten tarkastikin sanakirjamääritelmien formuloinnissa pitäytyen, reilut sata ihmismielen luomaa kuvitteellista olentoa. Borgesia on ennen kaikkea se, ettei hän lisää näihin määritelmiin mitään subjektiivisia jaarituksiaan; hän on sokea, joka löytää kohteensa hahmon varovaisesti tunnustelemalla. Olentojen tarkkaa lukumäärää on tietysti mahdotonta tavallisen taskulaskimen avulla selvittää, mutta niitä on mikä tahansa määrä sadan ja äärettömän väliltä. Lukiessa ne täyttävät mielen samalla tavoin kuin Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarhan monenkirjavat olennot uivat silmänrei’istä aivojen hämärälle takapihalle.

Tällaisista taustoistaan ja elävästä tarinastaan irrotetuista mielikuvitusolioista lukeminen tuntuu alkuun aika mielipuoliselta puuhalta: miten voin kiinnostua olennoista, joihin järkiparkani ei jaksa uskoa? Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, mutta mitä inhimillistä näissä kummallisissa olennoissa on? Ja mitä kriitikko voi sanoa kirjasta, joka koostuu pelkistä keinotekoisten monstereiden esittelyistä, joista lähes kaikki on kuvattu puistattavan kouriintuntuviksi mutta joista silti ei saa mitään otetta; varjoja, varoittamatta ilmaantuvia välähdyksiä Borgesin valtavan lukeneisuuden labyrintistä.

Hybridejä nämä universumin kirjaston pölyisiltä sivuilta kaivetut olennot ennen kaikkea ovat; ne ovat kuvittelukyvyn suursaavutusten ja empiirisen havainnon yhteenhitsattuja luomuksia, useimmat peräisin islamilaisesta kulttuurista tai ylipäänsä mystisestä idästä, ja ennen kaikkea maailmanajan lsd-matkailijoilta ja psykedeelikoilta ennen vuotta 1968; vuosi -68 nimittäin oli se ainutkertainen lsd-vuosi, jolloin koko maailma oli sekaisin, ja Borges oli koonnut lopullisen kuvitteellisten olentojensa laitoksen jo edellisenä vuonna. Harhat ovat ikuisia, ja joskus paljon konkreettisempia kuin tilastot.

Puhuttelevaa näissä olennoissa on niiden metaforinen luonne. Useimmiten niiden olemuksessa on jotain timantinkovaksi ja -kirkkaaksi puristettua, joka heijastaa meistä ihmisistä, siis todellisiksi kuvitelluista olioista, jotain, mikä muulla tavoin ilmaistuna on vielä vaikeammin tavoitettavaa. Ennen kaikkea ne ilmaisevat inhimillisten aistien rajallisuutta ja pelkojemme perimmältään irreaalia luonnetta. Ja esimerkiksi Emanuel Swedenborgin enkeleillä on paljonkin tekemistä meidän jokapäiväisen onnemme kanssa, ne suorastaan puhuvat omasta elämästämme enkelten kielellä:

”Kahdesta ihmisestä, jotka ovat rakastaneet toisiaan maan päällä, tulee taivaassa yksi enkeli.” ”Taivaassa rikkaat ovat edelleen rikkaampia kuin köyhät, koska ovat rikkauksiinsa maan päällä tottuneet.” Ja: ”Hengeltään köyhät ja askeetit jätetään Paratiisin nautinnoista paitsi, koska he eivät kuitenkaan osaisi arvostaa niitä.”

Lamed Wufnikkeja saamme puolestaan kiittää siitä, että olemme olemassa, sillä ”jos heitä ei olisi olemassa, Jumala tuhoaisi koko ihmiskunnan. He ovat pelastajiamme, vaikka eivät itse sitä tiedä.” On pelottavaa ajatella, että näitä hurskaita olioita, maailmankaikkeuden tukipylväitä on vain 36.

Tämä on outo kirja, joka etenee kuin juna olennosta toiseen rationalismin ruosteisilta kiskoilta suistuneena. Mutta mitä ihmettä siitä voi sanoa? Normittomuus on samaa kuin Kafkan proosassa, ja kirjan oliokuvaukset kutkuttavat jotain sellaista mielen nurkkaa, jota ei pääse raapimaan. Useimmat kuvatuista olioista ansaitsisivat yksinään syvyyspsykologisen tutkielman. Tarvitsisin C. G. Jungin käsikassaraksi, sillä hänen harrastuksensa tällaisiin okkulttisiin peiliheijastuksiin oli syvempää kuin Freudilla. Kyllä tässä olentotarhassa piehtaroimisesta mieli nauttii, mutta silti, kun ne vyöryvät kirjan sivuilta satapäisinä kaloina, Taivaallisina Hirvinä, jotka kumma kyllä elävät maan alla ja kiduttavat kaivostyöläisiä ja milloin minäkin, kuvitteellisen aineksen runsaus uhkaa täysin uuvuttaa normaaliuden kainalosauvoihin tottuneen sovinnaisen mielen.

Satuin lukemaan Borgesin kirjaa rinnakkain Ian Kershaw’n Hitler-elämäkerran kanssa, ja kummastakin pöllähteli silmilleni inhimillinen olemassaolon kauhu. On sanomattakin selvää, että Hitler on uskottavampi psykologisena hahmona ja uskomattomampi tekojensa puolesta kuin Borgesin kokoaman friikkisirkuksen ujot muotopuolet, joten tuhatvuotisen valtakuntansa Führer päässee paradoksaalisuudessa ja hirviömäisyydessäänkin pitemmälle kuin yön ja levottomien unien synnyttämät mielikuvitusoliot.

Mutta Borgesin kirja on tärkeä nimenomaan, koska se on niin herkullisen turha. Tai se ei ole lainkaan turha, se ei vain ole syntynyt sosiaaliseen tilaukseen. Nämä olennot ovat kansoittaneet maailman paljon ennen meitä, silloin kun ihminen ei ollut vielä tuonut valoa maailmaan eikä luonnontieteestä ollut vielä vallitsevaksi uskonnoksi. Tämä kirja antaa mielen lennellä vapaasti läpi realismin seinien, ja ennen pitkää se palaa takaisin pesäänsä, korvien väliin.

Kun kirjan toiseksi tekijäksi, pienemmin kirjasimin, on merkitty Margarita Guerrero, jonka osuutta ei ole mitenkään selitetty, kuvittelen, että hänkin saattaisi olla kuvitteellinen olento. Luulen kuitenkin, että kysymys on ollut silmän ja mielen yhteistyöstä; Borges on ollut sokea kirjasto, Guerrero kirjastonhoitaja, joka on kulkenut sen labyrintissä lyhtyä kantaen.

Borges, kuten tiedetään, kääntyi nuoruutensa radikalismista pian konservatiiviksi ja halveksi avoimesti vasemmistoa. Samalla hän kuitenkin vakuutti olevansa täysin epäpoliittinen ihminen, mikä on selvästi ristiriidassa edellisen kanssa; epäpoliittiseksi ihmiseksi Borges otti kovastikin kantaa ja joutui vaikeuksiinkin Peronin diktatuurissa. Niin epäpoliittinen hän ei sentään ollut, että olisi hyväksynyt kommunisminkin kuvitteelliseksi olennoksi kirjaansa.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.