Leena Lander:
Liekin lapset.
Romaani, 418 s.
Siltala 2010.

Sisällissotaa kuvaava kaunokirjallisuus on ollut erikoinen katvealue suomalaisessa kirjallisuudessa. Sotaa käytiin kuvaamaan tuoreeltaan, ja pari vuosikymmentä kaunokirjallisuus sai rauhassa operoida samoin perusperiaattein, joihin kuuluivat muun muassa taistelevien osapuolten vastakohtaisuuden korostaminen, vastustajan eläimellistäminen sekä oman puolen yhtenäistäminen ja hyveellistäminen. Näillä eväin mentiin 1930-luvun loppuun saakka.

Paljon kaunokirjallisuutta viisaammalta ei kyllä näytä kirjallisuudentutkimuskaan. Se helli 1970-luvulle saakka sitkeästi näkemystä, jonka mukaan ”parhaat” kirjailijamme käsittelivät tuotannossaan sisällissotaa ”yleensä” varsin tasapuolisesti. Vaikka ajattelisi noita sananvalintoja ”parhaat” ja ”yleensä” miten parhain päin tahansa, ei voi muuta sanoa kuin että tyhjän päällä on tuokin käsitys. Kaunokirjallisuus ei suinkaan edustanut humaania, suhteellisuudentajuista ja viisasta näkemistapaa vaan omaksui aikansa yksisilmäiset diskurssit ja oli niitä vieläpä tukemassa. Näin tapahtui niin voittajien kuin hävinneittenkin puolella. Tämmöisiä teoksia ilmestyi kymmenittäin, ja vain F. E. Sillanpään oivallinen psykohistoriallinen tutkielma Hurskas kurjuus (1919) ja Joel Lehtosen pirullisesti satiirinen romaanipari Sorron lapset (1923) ja Punainen mies (1925) tönöttivät yksinäisinä poikkeuksina kymmenien tyhmänsekaisten stereotypiakirjojen joukossa.

Vasta parin viime vuosikymmenen aikana asetelma on muuttunut. Sisällissodan kuvauksiin on tullut uudenlaista suhteellisuudentajua, kaoottisuuden sietämistä ja jopa aikaisemman kirjallisuuden motiivien parodiointia. Aikaisemmin vähälle jääneet aiheet ovat nekin vihdoin päässeet kirjallisuuteen. Yksi merkillisimmistä ilmiöistä on se, että 1920- ja 1930-luvun kaunokirjallisuudessa seksuaalisuus ja seksuaalinen väkivalta ovat edustettuna harvoin ja silloinkin lähinnä homoeroottisuuden kautta. 1990-luvun ja 2000-luvun alun kaunokirjallisuus on nostanut esiin myös heteroseksuaalisen väkivallan, jonka puuttuminen aikaisemmasta kaunokirjallisuudesta on perin outo seikka.

Kaunokirjallisuus näyttäisi siis olevan viisauden lajina aika hidas – siltähän on kestänyt noin 90 vuotta saavuttaa edes jokseenkin suhteellisuudentajuinen näkemys maamme kansallisesti merkittävästä traumasta. Jos siis kirjailija on kansansa sielun tuntija ja sen näkemysten tulkitsija, lienee meikäläinen kansan sielu aika pässinpäistä sorttia.

Leena Landerin romaani Liekin lapset edustaa sisällissotakirjallisuuden uusinta aaltoa, jossa on vähän torvisoittoa eikä urheita vallankumoussankareita tai jaloja vapaussotureita näy juuri ollenkaan. On vain tavallisia ihmisiä, jotka tempautuvat kukin tavallaan mukaan outoon ja sekavaan tapahtumasarjaan, jota toiset sanoivat vapaussodaksi, toiset vallankumoukseksi.

Romaanin vaikuttavin elementti on tarina, jossa seuraillaan varsinaissuomalaisen Vartsalan merenrantakylän elämänmenoa 1900-luvun alusta sisällissotaan ja hiukan sen tällekin puolen. Vartsalan kylää hallitsee kaksi valtakeskusta: saha ja kartano. Saha antaa leipää – paitsi silloin, kun se modernin kvartaaliajattelun mukaan seisoo. Vaikka sahan työväki alkaa opiskella sosialismin alkeita, ei heistä tule fanaattisia vallankumouksellisia. Pikemminkin on kyse idealistisesta paremman maailman tavoittelusta ja korkealentoisista sivistyspyrkimyksistä. Kartano tuo kylään kansainvälisen aristokraattisen tuulahduksen; itse Mannerheimkin pistäytyy siellä patsastelemassa ja ratsastelemassa komeissa kamppeissaan.

Pääosassa on kuitenkin kylän tavallinen väki. Heistä etualalle pääsevät Saida Harjula, Joel Tammisto, Arvi Malmberg ja Sakari Salin, joiden näkökulmasta tapahtumia vuorotellen katsellaan. Ydintarinassa Lander näyttää kerrontataitonsa ja eritoten kykynsä kehitellä merkitseviä motiiveja. Nappi-Arvin fobian kehitys rakennetaan huolellisesti, ja eräiden henkilöiden kiinnostus lentolaitteisiin kasvaa melkein metaforaksi ihmisen kaipuusta maan kahleista pois. Muuan kerrontatekninen erikoisuuskin pistää silmään: muutamin paikoin käy niin, että kertoja referoi henkilön ajatuksia ja samalla toinen fiktiivinen henkilö yllättäen ”kuulee” nämä ajatukset ja myös kommentoi niitä. Melko erikoinen ratkaisu.

Lander kuvaa sittemmin sisällissodaksi ristityn tapahtumasarjan luontevasti ja uskottavasti. Eriasteista vilunkia tekee moni – kukin syistään – mutta isoimman roiston osaan pääsevät ruotsalaiset herraspojat, jotka tulevat Suomeen sodankäyntiä harjoittelemaan. Sotaa he eivät juuri pääse käymään, mutta teloitushommista he saavat kokemusta. Pahimmin pirulta riivattu on herraskloppi Anders Holm, täyskahjo sadistinulkki, joka onneksi saa ansionsa mukaan. Siittä on mieleni hyvä.

Romaanin toinen taso sijoittuu vuoteen 2009. Muurari Risto Salin jättää keljun muijansa ja muuttaa perimäänsä merenrantamökkiin Vartsalaan. Hän alkaa penkoa muinaisten sukulaisten ja muidenkin vartsalalaisten vaiheita sisällissodassa. Dokumenteista paljastuu hiljalleen melko traagisia tapaussarjoja ja pari kammottavaa salaisuutta. Nykyajassa tapahtuva juonne ei tosin ole yhtä intensiivistä kerrontaa kuin menneisyyteen sijoittuva, ja välillä muurari Salin tuntuu melkein muuttuvan Landerin äänitorveksi. Landerhan on julkisuudessa esittänyt, että vuoden 1918 vakavimmat rikokset olisi tutkittava, sillä murha ei rikoksena vanhene. Romaanin kokonaisuuden moniaineksisuutta lisäävät vielä työmies Joel Tammiston ytimekkäät päiväkirjamerkinnät ja eräät muut dokumentit. Teoksen kokonaisrakenne ei siten ole yhtä lujasti rakennettu kuin vartsalaisten elämää kertova tarina, jossa Landerin kerronta sujuu mallikelpoisen luontevasti ja luo vivahteikasta ajankuvaa.

Mutta sen minä sanon, että virkkeenalkuista lauseenvastiketta ei pidä pilkulla muusta virkkeestä erotettaman. Vanhan silmää kaihertaa tämmöinen.

Romaani operoi osittain samalla aineistolla kuin Landerin vuonna 1987 julkaisema teos Jumalattoman kova tinki, mistä seikasta näyttää syntyneen vähän suukopuakin – ihan suotta kyllä, sen verran omanlaisiaan teokset. Vähän kierrätyksen makua ratkaisussa on, mutta ei kai se iso synti ole.
Liekin lapset asettuu suomalaisen sisällissotakirjallisuuden uusimman aallon keskikastiin. Radikaaleja uudennoksia se ei aaltoon tuo mutta vahvistaa kyllä sen merkitystä aikaisempaa suhteellisuudentajuisempana ja vivahteikkaampana menneisyyden tulkitsijana.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.