Hannu Paronen:
Jossain välissä toivo.
Aforismeja, 120 s.
Like & Rauhanpuolustajat 2010.

Erkki Kiviniemi:
Tietön tie
Aforismeja, 110 s.
Sanasato 2010.

 Tuntuu, että tämän päivän anarkisti vaatii oman keskiluokkaisuutensa.

Suomalainen nykyaforismi muodostaa oman marginaaliviihteen lokeronsa: se hyväksyy sille asetetut tavoitteet räksyttää puolivillaista kritiikkiä, jupista tuopin ääressä baarifilosofista pohdintaa ja pysytellä poterossaan. Aforismin rajojen rikkominen on vaikeaa, poikkitaiteelliset projektit ennenkuulumattomia ja aiheet koluttuja.

Aforismissa ominainen vastahankaisuus silti on edelleen läsnä. Siitä on vain tullut vastahankaisuuden kuva, esteettinen määritelmä, joka tosiasiassa asettuu sille etukäteen määriteltyihin uomiin. Jotta kotimainen aforisti olisi vastarannan kiiski, hänen olisi hylättävä aforismi.

Alkuvuonna julkaistiin kaksi tamperelaista aforismikokoelmaa, Sanasadon kustantajan ja monipuolisen kirjallisuuspersoonan Erkki Kiviniemen kolmas teos Tietön tie sekä muutamia vuosia sitten esikoiskokoelmansa Aamu kävelyllä (Siniplaneetta 2005) julkaisseen Hannu Parosen toinen aforismiteos Jossain välissä toivo.

Parosen aforismi jatkaa kuuluisamman Parosen jalanjäljissä tavoitellen nasevuutta. Se kannattaa ulkopuolisen tarkkailijan asemaa ja pitäytyy kommentoitavan maailman ulkopuolella. Kiviniemen Tietön tie on mystiikkaan takertuvaa, filosofista pohdiskelua, jossa pyritään pikemminkin osallistumaan maailmaan kuin vain tarkkailemaan sitä.

Napakkuutta on vaikea löytää kummastakaan. Parosen käsissä tiukka sananparsi on usein sanaleikki tai sutkaus, Kiviniemen on vaikea saada lausettaan loppumaan. Jälkimmäisen runsas pilkutus on viehättävää sinänsä, mutta säe rönsyilee, sanat selittävät ja rytmi saattaa ontua. Paronen puolestaan selittää aforisminsa auki. Niissä ei ole pienintäkään sijaa moni-ilmeisyydelle tai -ulottuvuuksille tai jos on, ainoastaan kaksihahmotteiselle vitsille: ”Lähetystö vie terveisensä tieministerille: me äänestämme teitä”.

Molemmissa kokoelmissa aforismin liukuvat rajat runoon, fragmenttiin ja epigrammiin todetaan, mutta varsinaista leikittelyä tai rajojen kyseenalaistusta ei esiinny. Kokeilevan aforismin lyhyt historia käsittääkin traditiossamme vain yhden teoksen: Tiina Lehikoisen Sitruunalumilyhtyjä (Ntamo 2008).

Kiviniemen eetos pitää sisällään luontomystiikkaa, Gurdijeffia ainakin hermeettisen kielen muodossa, Risto Ahtia, salaperäisiä yhteyksiä, kulutuskritiikkiä ja romantiikkaa. Ainekset on heitetty kattilaan ja sekoitettu kunnolla. Tietön tie tuntuukin kaksijakoiselta: toisaalta modernin ihmisen minuutta, jossa metafyysinen minä erottautuu kokemastamme, toisaalta ykseyden ja panteismin korostamista.

Kiviniemi painottaa kohtaamista, tutustumista, silmien ja mielen avoimuutta. Hän hakee ihmisten välisestä rakkaudesta ratkaisua sääntökeskeiseen elämäämme. Kokoelman yksi pääprinsiipeistä tuntuu olevan turvan ja turvattomuuden suhteen uudelleen ymmärtäminen. Ne eivät ole vastakohtaisia, vaan ylimitoitettu turva tuo turvattomuutta.

Tietön tie on lähempänä filosofista traktaattia kuin kaunokirjallista aforismikokoelmaa. Kieli on melko väritöntä ja toteavaa, teksti ei kyseenalaista itseään, mutta se on lempeää – kuin pappi turisisi leirinuotiolla. Kiviniemen abstraktisuus on lähes vastakohta Parosen esimerkillisyydelle.

Tämä kaikki saa aikaan hämmentävän kokonaisuuden. Kun teoksen ajoittainen markkinavoimakritiikki hyppää silmille, kokonaisuus tuntuu sekavalta. Aikamme sanasto ja kuvasto, tehot, asunnottomat, kaupat, viihde ja suosio, sotkevat korkealentoisen, ympyrää pyörivän kielen.

Pari kertaa Kiviniemi eksyy alkusoinnun pariin ja rytmittää sillä aforisminsa merkitykseltään oudoksi: ”Ennen kuolemaa kuollut ei koskaan kuole.” Virkistävintä Tiettömässä tiessä on Kiviniemen tapa omaksua puhtaasti lyyrisiä elementtejä aforismiinsa. ”Olen värien ja muotojen konsertti itseni ympärillä” on kenties synesteettinen epäselvyys, mutta aforismin alalla lyyrisyydessään kiinnostava.

Hannu Paronen pitäytyy perivasemmistolaisessa valtakritiikissä, johon yhdistyy kaksimielinen sanaleikki, uskonnonvastaisuus ja ajattelijaa romantisoiva kuvasto. Jossain välissä toivo tuo mieleen Lassi Kämärin Loistavan puhalluksen (Kustannusliike Susi 2005) sen pakonomaisessa näkymättömien vihollisten lyömisessä ja sitä kautta kirjoittajan nostamisessa.

Erityisesti Paronen näyttää nauttivan yhdyssanojen kirjoittamisesta erikseen: ”Öljy on raaka aine”, ”Kuluttajan kansallislaulussa on standardi sointi”, ”Yhtäkaikki: yhtä kaikki”. Hän kursivoi ironian, luetteloi parodisia ”Ontuvia käsitteitä” kuten ”Puhtaat liikeasiat” tai ”Mukava tosiasia”. Kaiken kaikkiaan Paronen käyttää lehtipakinoiden teknisiä keinoja. Kun hän kirjoittaa ”Tulevaisuus? / Älä tule vaisuus”, on vasemmistolaisella pakinapalstallakin turhan täyttä.

Myös perinteinen aforismin kompastuskivi – tapa käyttää väitteiden alussa toistuvasti sanoja kaikki, toiset, aina, jotkin, harva, usein, moni – on Paroselle tuttu. Kyseisen väiterakenteen hyväksyminen kotimaiseen aforistiikkaan lähes huonekalun omaisena standardina raskauttaa aforismin kehitystä.

Rasittavinta Parosen aforismeissa on muovipintaisen leikinlaskun lisäksi vastuuttomuus. Paronen kritisoi yhteiskuntaa, erityisesti rahan epätasaista jakautumista, mutta ei kykene tarjoamaan minkäänlaista vaihtoehtoa. Hänestä ”Paha saa palkkansa, ja vie muidenkin palkat.”

Voimakkaimmin vastakkain Paronen ja Kiviniemi ovat ryhmäidentiteettiä käsiteltäessä. Kiviniemi kirjoittaa: ”Ei ole joukkoliikettä, joka vapauttaisi ihmisen”, Paronen vastaa: ”Yhden puun kaataminen voi pilata kokonaisen maiseman.” Kiviniemi palaa aiheeseen välillä yllättävänkin nihilistisesti. Tie on hänelle tietön.

Juuri tässä tulee mieleen armenialainen mystikko Georgi Gurdijeff. Kiviniemen kokoelmassa tunnutaan herättelevän ihmistä valveunestaan tai hypnoosistaan, Paronen puolestaan herättelee luokkaa tai ryhmää. Kiviniemi painottaa kohtaamista, Paronen kritiikkiä.

Jossain välissä toivo on huumoria, naureskelevaa kritiikkiä, Tietön tie vakavaa kuin kivi. Silti niissä on jotain yhteistä: aforismin hyväksyminen omaan lokeroonsa. Vielä jää Suomi ilman Chamfortiaan, Chestertoniaan ja Chariaan, mutta aforismin

kirjoittaminen on selvässä kasvussa – kiitos alan yhdistyksen ja sen aktiivien. ”Mitään ei tarvitse muuttaa. Kaikki muuttuu”, kirjoittaa Kiviniemi toiveikkaasti.

Ville Hytönen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.