Teemu Kupiainen, Stefan Bremer:
Viulunsoittaja kadulla.
127 s.
Teos 2009.

 ”Kerjäläiseni palasi valkokaapuisten pappien kanssa ja laski järveen kolmisenkymmentä palavaa, lootuksenkukan muotoista lyhtyä. He kuuntelivat fuugan loppuun tuijottaen lyhtyjä, joita heikko tuulenvire kuljetti järvelle. Maagista.”

Tänne, pienelle järvelle keskelle Pushkarin erämaata, Brahman heitti lootuksenkukan, ja siitä elämä maapallolla alkoi. Tännekin, yhteen hindujen pyhimmistä paikoista, on kulkenut suomalaisen katusoittajan tie. Miehen, jonka unelmana on konsertti, jossa hän soittaisi ulkoa kaikki J. S. Bachin partitat sekä soolosonaatit viululle ja sellolle.

Vuosituhannen alussa säveltaidetoimikunnalle pullahti melko omaperäinen hakemus. Mitä ihmettä Sibelius-Akatemian lehtorina toimivalla alttoviulistilla nyt on mielessään? Maailman turuille ja toreille piti päästämän soittamaan Bachia erilaisissa kulttuuripiireissä. Ja ropsahtihan se, musiikkipiireisssä ympäri maailmaa hilpeyttäkin herättänyt taiteilija-apuraha, katusoittaja Teemu Kupiaiselle. ”So, you really do have the Ministry of Silly Walks in Finland?” kyseltiin maailmalla Monty Pythoniin viitaten.

Mutta katusoitto ei ole Kupiaiselle mitään suosikkihittejä suoltavaa taustamusiikkia, vaan kurinalaisia, paljon harjoittelua ja keskittymistä vaativia konsertteja. Enemmänkin. Bachia soittaessaan hän kokee aina olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä ”Bachia ymmärtävät kaikki”.

Rinkka selässä ja viulukotelo kainalossa tämä maailmanmatkaaja suuntasi Kiinaan, Intiaan, Marokkoon ja Ranskaan viettelen soitollaan kuulijansa katulapsista kerjäläisiin. Prostituoidut, liikemiehet, demonit. Kiitoksiksi musisoinnistaan hän saa lapsen haltioituneen hymyn, syvän kumarruksen kerjäläismunkilta, pyhän merkin otsaansa ja liikutuksen kyyneliä. Tyylikäs herra tarjoaa rahatukkoa, jota Kupiainen ei huoli. Tuo salakuuntelija osoittautuu Gérald Causséksi, jonka mestarikurssilla Teemu oli ollut.

Rishikeshissä konserttiyleisönä oli vain yksi lehmä, joka kuunteli keskittyneesti koko konsertin välistä kaulakelloaan kilistellen.

Kupiaisen päiväkirjamerkinnöistä ja valokuvaaja Stefan Bremerin ikuistamista tunnelmista heidän Intian matkaltaan on kehkeytynyt kiehtova ja kiinnostava teos, Viulunsoittaja kadulla. Se on hieno matkakirja, joka vie viuluniekan mukaan eksoottisimpiin, jännittäviin, kauniisiin ja syvää ahdistustakin herättäviin paikkoihin, tiloihin ja avaruuteen. Toisinaan soittaminen on tuskallistakin, ja onnettomuus vaientaa viulun. Useimmiten tunnelma on lähes maaginen. Ja Kupiainen on onnellinen.

Kirjaa lukiessa tuntee syvää myötätuntoa ja ihailua tinkimätöntä taitelijaa ja mitään pelkäämätöntä seikkailijaa kohtaan. Tapahtuminen kiinnostava kulku peittoaa kielellisen kömpelyyden morsettavine lauseineen. Kupiainen taitaa myös itseironian kirjatessaan kulkurin elämää ja romanttista taitelijamissiotaan. Ajoittain teksti on aforistista, pohtivaa, herkkää.

Kirjan loppulehdillä Kupiainen vain naureskelee, kun huomaa sopparahojensa putoilleen repeytyneestä rinkantaskusta pitkin lentoterminaaleja kuin Hannun ja Kertun piparit ikään. Hän on merkinnyt musiikin tiekarttoja kuulijoidensa hiljaiseen tietoon. Bachin musiikin myötä hän on kokenut sen ajattoman yhteyden maailmankaikkeuden ja ihmisten kesken, jota musiikki kantaa.

Kupiaisen matkakumppanin Stefan Bremerin taito kuvata paikkain henkeä ja ilmentymiä on taianomaista. Herkkää, kipeänkaunista, humorististakin. John Bergerin tavoin Bremerin jokaisen kuvan katsomisen aktissa piilee kiinnostavasti merkityksen odotus. Kuvien muusa ei ole yksi muistin tyttäristä, vaan muisti itse. Kun Kupiaisen sinänsä nokkelan tekstin seikkaperäiset ja turhan toisteiset harjoittelemisen ja arkisten toimien kuvaukset alkavat uuvuttaa, matkalaisten soivimpiin tunnelmiin kannattaa palata kuvien myötä. Kuvakertomus on upea, tosin hieman tökeröt kuvatekstit latistavat tunnelmaa.

Viulunsoittaja kadulla on harppaus aikaan ennen ajan syntyä ja tilaan tilan ulkopuolella. ”Olemme kokemassa kaikkeuden olemusta, sfäärien musiikkia”, Kupiainen kuvailee musiikin voimaa. ”Viulunsoittaja kadulla. Muss es sein? Es muss sein.”

Siskotuulikki Toijonen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.