Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea.
Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
Tietokirja, 417 sivua.
WSOY 2010.

Panu Rajalalla on draaman tajua. Hän kirjoittaa Aila Meriluodon elämästä vetävästi ja virittää sen jännitteet lähinnä seksin varaan. Tulee selväksi, keiden kanssa seksiä oli, keiden kanssa ei, keiden melkein ja oliko sytyttävää vai ei. Sivulla 335 näemme kuvan Kukkian saaren Asariaksesta, jolla on vain yksi kives eikä hampaita lainkaan. ”Jännitysmomentin suhteeseen tuovat miehen toistuvat sydäninfarktit. Hänen on tasapainotettava jatkoaikaansa. Kiihkeä rakkauselämä, jota Aila kaipaa, näyttää mahdottomalta.”

Rajalan paras ominaisuus on sujuvuus. Lasinkirkkaan, hullunrohkean imaisee nopeasti. Sujuvuus on myös Rajalan heikkous: hän rakentaa ennen muuta hyvää tarinaa. Jää tunne, että Rajala tekee Meriluoto-materiaalista mitä tykkää − ei sitä, mikä ehkä Meriluodossa olisi keskeistä. Pidin henkilöstä Aila Meriluoto, kun luin hänen omia päiväkirjojaan. Hän oli älykäs, kirpeä, aistillinen, vähän villikin. Rajalan Meriluodosta en osaa pitää. Hän on usein ikävä mölli, joka ”puhisee mielessään”, että ”tietäisittepä vain”.

Teoksen loppupuoli on huonommin kirjoitettu kuin alkupuoli. Aviomies Jouko Paakkasen kunto heikkenee liian monta kertaa ja kerronta junnaa, etsii sitten hätkähdytysmateriaalia intiimeistä yksityiskohdista, kuten housuun menneestä pissasta ja kakasta, kun ei muualta löydä.

En tunne Rajalan rakastavan kirjoituksensa kohdetta. Se on hirmuinen puute. Hän saa jokseenkin jokaisen miehen Meriluodon elämässä vaikuttamaan naurettavalta. Erityisesti Kai Laitisesta maalataan aikamoista pöljää.

Rajala esittää Meriluodon paljolti suhteessa naiseuteensa, mutta juuri tässä naiseuteen eläytymisessä en näe hänen onnistuneen. Missä on rakkaus miehiin? Kun saman koulun nuoret tytöt Aila Meriluoto, Kirsti Ortola ja Marja-Liisa Sairanen näkevät SF-paraatissa Tauno Palon, Ortola sanoo, että tuon miehen hän vielä ottaa. ”Aikaa se vei toista vuosikymmentä, mutta toteutui. Marja-Liisa nai aikanaan Paavo Haavikon, eikä Ailakaan jäänyt vaille vaikuttavia miehiä.” Vaikuttavien miesten vaimoista Rajala tuo esille omansakin, Elinan, josta Ailalla on päiväkirjassaan mielipide. Elina on ”jännä, jotenkin ihan puhdas eikä vain piirteiltään”. Tämäkö on tärkeä yksityiskohta Meriluodon henkilökuvassa?

Teoksen alaotsikossa luvataan näkemystä myös Meriluodon runoudesta, mutta tämä osio jää valitettavan vaatimattomaksi. Rajala nostaa esiin vanhoja tuttuja runoja eikä sano niistä mitään uutta. Hänen tehtävänsä näkyy olevan osoittaa, kuinka Meriluodon elämän tapahtumat heijastuvat teksteihin.

Yllättäen teoksen kiinnostavimmaksi juonteeksi kohoaa Meriluodon teosten vastaanotto. Kritiikkejä Rajala on kerännyt ja tutkinut huolekkaasti. Niiden kautta hän onnistuu näyttämään kunkin aikakauden hengen ja kirjalliskermaiset henkilösuhteet terävästi, miltei häijysti.

Tarja Pulli

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.