Irina Javne:
Olen syntynyt, sanotaan.
Runoja. 66 s.
Gummerus 2010.
Irina Javnen esikoiskokoelma näyttää tutun nykyaikaiselta. Proosarunot tai säkeiksi jaetut melkein proosarunot seuraavat toisiaan määrämittaisina, suorasanaisen esityksen kappalemuotoa ja laajuutta noudattaen. Ajatuksen tai kuvan ja sen kehittelyn mitta on jotakuinkin vakio, vajaat puolen sivua.
Lähempää tarkasteltuna Javnen runoissa on jotain vanhaakin, sadan vuoden takaista. Runojen omaleimainen mutta vaikeasti määriteltävä tunnelma tuo mieleen Edith Södergranin ja hänen haltioituneet, luontoa elollistavat säkeensä, ruohikolle pudonneista tähdistä ja käpykuvastosta alkaen.
Kokoelman avaa runo nimeltä ”Evakko” ja kirjan takaliepeessä sanotaan, että tekijä on ”syntyisin isosta karjalaisesta evakkosuvusta”. Eeva Kilpeen sovellettu strategia tuntuu Javnen tapauksessa hiukan oudolta ja aikansa eläneeltä, mutta otan vapauden tulkita käsitteen reaalimaailman faktoja yleisemmin.
Javnelle evakkous liittyy paikannimiä ja vuosilukuja tai viranomaisten suorittamia pakkosiirtoja selvemmin sanan pohjalla oleviin tyhjän ja tyhjyyden käsitteisiin. Evakkous on kaipauksen metafora, se paikka sielussa, josta laulut syntyvät mutta joka ei täyty. Tunne on vain osin itse aiheutettua, mutta siihenkin sovelletaan itselääkintää: ”Solut karkaavat Pietariin ja Pariisiin, minä jään kotiin ja kasvatan ikävää.”
Runoksi tulemisen prosessi näyttää noudattavan muutamia universaaleja. Vaikka yrittäisi kirjoittaa kuinka tarkasti, etsiä kullekin asialle sitä vastaavan ilmaisun, lopputulos on jotain muuta kuin noiden ilmaisujen summa. Uni pakottaa valveilla nähdyn eri näköiseksi, ja illalla asetellut sanat muodostavat aamulla uusia merkityksiä tuottavan konstellaation.
Kolmannen osaston meriaiheisessa sarjassa havainnoijan ja havaitun ketju rakentuu ovelasti: ”Maailma on ikkuna, josta katsotaan sisään.” Toisaalla vierauden tunne on yhtä aikaa abstrakti ja konkreettinen, sillä ”käteni puhuvat eri kieltä kuin minä”.
Tällä kohtaa muistiinpanoissani lukee: ”hajamielinen kuuntelee yhtä aikaa useampaa kahvilakeskustelua”. Ajatus voisi liittyä teoksen suoraan sanoen outoon nimeen, jossa vahva yksikön ensimmäinen törmää heikkoon passiiviin. Alkujännityksestä päästyään runoilija kuitenkin rentoutuu ja lakkaa vilkuilemasta sivuilleen, tukeutumasta perimodernistiseen kuvastoon ja käsittelytapaan. Kuudennen osaston aloittaa tämä:
Hotelli Heinrich Heinen lat-
tialla pieni piiri, heittää nop-
paa. Katso siinä jääkarhut ja
kalat, avantoon sukelsin, si-
nun käsiesi suojassa laskin,
viisi kalaa.
Seuraa jännittävä, kaavasta poikkeava runojen sarja, enkä tiedä, voiko esikoiskirjalta tai muultakaan juuri enempää pyytää. Sen sijaan, että lukija tuijottaisi runoa, runo alkaakin tuijottaa takaisin lukijaansa. Ei muuta funktiota kuin olla oma ainutkertainen itsensä. Näyttää esineeltä jota valaistaan, mutta onkin itse lamppu, jonka valossa muut saavat olemassaolonsa.
Karri Kokko
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.