Ruumis tuntee, ruumis muistaa

Anne Enright:
Valvojaiset.
Romaani, 297 s.
Suomentanut Tarja Kontro.
Otava 2010.

Mitä muistot ovat muuta kuin tarinoita? Aina hiukan vinossa, ehkä jopa vääristyneitä ja yksinäisiä. Onko muistolla totuutta? Ja jos mieli muistaa väärin, kertooko ruumis totuuden? Irlantilaisen Anne Enrightin ensimmäinen suomennettu romaani, Booker-palkittu Valvojaiset on julma ja lumoava kuvaus muistamisesta, perhesuhteista ja perintönä jaetusta kivusta.

Surusilmäinen, alkoholisoitunut ja raivostuttavan rakastettava Liam Hegarty on kävellyt mereen Brightonissa. Taskut täynnä kiviä, päällään keltainen huomioliivi, jotta hänen ruumiinsa olisi helppo havaita. Liam-veljen ruumiinvalvojaisiin Dubliniin kerääntyy koko Hegartyjen viinaanmenevä ja sekasortoinen suurperhe, se mitä siitä on jäljellä. Romaanin kertoja on Liamin 39-vuotias sisar Veronica, jolle veljen kuolemaan johtaneiden syiden selvittämisestä tulee keino saada kiinni omasta, lainausmerkkeihin kadonneesta elämästä.

Tarinan levottomassa nykyhetkessä Veronica eristäytyy suruunsa. Hän katoaa itseltään, liukuu ulos ääriviivoistaan ja leikkautuu irti miehestään ja lapsistaan. Tasapainoillessaan muistojen, kuvitelman ja kivun keinulaudalla Veronica havainnoi ja analysoi, purkaa vimmalla kolme sukupolvea särkenyttä salaisuuksien vyyhtiä, jonka ensimmäiset säikeet punottiin Dublinilaisen hotellin aulassa vuonna 1925, ja jonka vuoksi jokainen Hegartyn sisarus on enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Kysymyksiin rakkaudesta, vihasta, halusta ja kuolemasta liittyy Enrightilla vahvasti ruumiillisuus. Ruumis tuntee, ruumis muistaa, ja kosketuksesta jää aina jälki. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus, kosketus ja koskemattomuus määrittävät olemassaoloa. Menneisyyden liukuessa valottuneiden kuvien lailla ohitse Veronica tuntee vieraantuvansa ruumiistaan. Hänen on rakennettava silta näkyvän ja näkymättömän välille, kohdattava muistot ja muistojen herättämät ruumiit. Paljastettava totuus, jolla lohduttaa kuolleita ja ymmärtää itseä. Kirjoittamiaan lauseita Veronica vertaa luihinsa: muistot ovat ruumiissa, kaivautuneet ytimeen asti.

Tematiikaltaan Valvojaiset on kenties tavanomainen, eikä siinä lopultakaan tapahdu paljon. Mutta Enright kirjoittaa väkevästi, hänen kerrontansa on viiltävän intensiivistä, todellista ja sattuvaa: ”Kukin meistä rakastaa jotakuta, vaikka me kuolemme kaikki. Ja me vain rakastamme yhä sittenkin, kun ei ole enää ketään jota rakastaa.” Samoin irlantilaisen suurperheen dynamiikkaa kuvatessaan Enright on sekä raadollinen että nautittava. Suomentaja Tarja Kontro onnistuu välittämään myös Enrightin huumorin, joka kieltämättä on mustaa, mutta lopulta puhdistavaa ja lohdullista.

Maija Vesanen