Nely Keinänen (toim.):
Shakespeare Suomessa.
Tietokirja, 288 s.
WSOY 2010.

Tarvittiin selvitysnaiseksi kuubalaisen äidin tytär, kun etsittiin vastausta kysymykseen, miltä näyttää Shakespeare Suomessa.

Vastauksesta tuli moniselitteinen kuin paneelikeskustelun loppuyhteenveto, johon mahtuvat onnellisen lopun Romeo ja Julia (vuodelta 1780) ja itsensä ampuva Othello (vuodelta 2008).

Selvitysnainen, kokoomateoksen toimittaja Nely Keinänen, on haalinut haastateltaviksi ja esseisteiksi toistakymmentä todistajaa suomalaisesta teatteriväestä ja yhden täällä työskennelleen ruotsalaisen (Hilda Hellwig).

Liian ennalta arvattavasti kirjoittajien kiinnostavin keskinäinen vuorovaikutus syntyy suomennoksia ja klassikon pölyttyneisyyden asteita koskevista mielipiteistä.

Kun suomentajista Kersti Juva on sitä mieltä, että ikä sopii käännökselle huonosti, niin yhtä suurella oikeutuksella näyttelijä Seela Sella uskaltaa pitää vanhoja käännöksiä viehättävinä. Lauri Sipari, joka on paitsi kääntäjä, myös dramaturgi, tiivistää homman toteamalla, että jokainen käännös on näkemys, siivu alkuteoksesta ja aikansa tytär.

Samuli Reunanen, 2000-luvun Shakespeare-ohjaaja, ei osaa sanoa, missä vaiheessa aikansa viihdettä edustanut Shakespeare on saanut pölyisen seittien hovin kirouksen päälleen. Kalle Holmberg sen tietää: se tapahtui 1960-luvulla hänen ollessaan Sakari Puurusen assistenttina, jolloin tuleva Shakespeare-näkemystemme mullistaja sai oppitunteja, miten Shakespearea ei pidä tehdä.

Kuubalaista temperamenttia lienee tarvittu siihen, että Antti-Einari Halosen vuonna 2004 Kansallisteatteriin ohjaama karnevalistinen ja kriitikkojen nuivasti vastaanottama Kesäyön unelma pompahtelee esiin pitkin kirjaa. Sen sijaan vaikkapa Arto af Hällströmin 1978 Helsingin kaupunginteatteriin ohjaaman Othellon hienosti analysoidun Jagon (Pekka Laiho) tai itsensä ohjaajan puheenvuorot puuttuvat kokonaan.

Othello on tosin päässyt kansikuvapojan, Esko Salmisen, haastattelupuheenvuoroon. Olihan Salminen 1978 sen nimiroolissa. Hän puhuu paljon Kansallisteatterissa 2005 ensi-iltansa saaneesta Kuningas Learista kuten moni muukin tässä kirjassa.

Hyytävimmin ja taitavimmin kirjoittaa teatterikriitikko Kirsikka Moring. Hän muistuttaa suuresta käänteestä 1960-luvulla, Jan Kottin Shakespeare tänään- ja Peter Brookin Tyhjä tila -teoksien vaikutuksesta, 1980-luvun Raivoisista Ruusuista ja Leea Klemolasta Hamletin roolissa. Tietysti Ritva Siikalakin kirjoittaa Ruusuista, muistuttaa syrjinnästä ja vaikuttaa katkeralta. Leea Klemolalla ei ole omaa puheenvuoroa, Seela Sella tekee selväksi, ettei Shakespearella ole mielenkiintoisia vanhempien naisten rooleja Lady Macbethia lukuun ottamatta.

Ihmettelen, jos Shakespearesta Suomessa on Shakespeareksi huomenna, sellaiseksi, että se kuluisi teatteriopiskelijoiden käsissä hiirenkorville, kuten Moring Kottin kirjan keväisesti määrittelee.

Kaisu Mikkola

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.