Robert Crumb:
Genesis.
Sarjakuva, 220 s.
Teos 2010.

Uskonnot ovat nousseet viime aikoina eri tavoin pinnalle. Robert Crumb iskee luultavasti kultasuoneen kuvittaessaan Genesiksen, ensimmäisen Mooseksen viidestä kirjasta. Genesis on länsikulttuurin peruspultteja, juutalaisten ja kristittyjen Vanhan Testamentin alkuluku, josta myös islam on ammentanut.

Crumb nousi maineeseen 1960-luvulla tabuja rikkovilla sarjakuvilla. Vastakulttuurin kultti-ikoni Crumb on oppinut herättämään pahennusta. Hänen tapansa piirtää naiset äärikurvikkaiksi on vihastuttanut feministit.

Genesiksessä Crumbin piirrostyyli on kuitenkin melko hillitty. Hän on todennut: ”Genesiksestä ei tarvinnut tehdä satiiria. Tarina on niin outo itsessään”. Tarinat alkavat maailman luomisesta ja päättyvät Israelin kansan syntyyn. Niiden yhteydet ovat usein mielivaltaisia, mikä heijastanee Genesiksen syntyhistoriaa. Heprealaisen papisto muokkasi sitä 600-luvulla ekr. poliittisiin tarkoitusperiinsä.

Genesis muistuttaa muita myyttisiä eepoksia. Syntykertomuksia seuraavat tarinat Aatamista ja Eevasta, syntiinlankeemus, Kain ja Aabel, Nooa ja vedenpaisumus, Baabelin kieltensekoitus. Tulkinnoilla on pitkä historia. Kehräisikö mikä tahansa jumaliseksi korotettu myytti ympärilleen 2500 vuodessa vastaavan kulttuurihetteikön?

Crumbin kommentaarit teoksen lopussa valaisevat kiehtovasti Genesiksessä näkyvää matriarkaatin ja patriarkaatin painia. Genesis pohjaa osin sumerilaisiin legendoihin, joten se heijastaa hyvin vanhoja aikoja.

Patriarkaatti alkoi tukahduttaa matriarkaattia sotilasvallan ja orjatalouden noustessa. Ympärileikkaus merkitsee Genesiksessä heprealaisten ja Jumalan liittoa mutta myös patriarkaatin riemuvoittoa. Poikalasten tärkeys suvunjatkamiselle korostuu. Jumala lyö kuoliaaksi Oonanin, joka tuhlaa siemenensä maahan.

Tarinat Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, Eesausta ja Jaakobista heijastavat matriarkaatin ja patriarkaatin kamppailua, kun sukupuolet kiistelevät kenen jälkeläiset ja suosikkipojat saavat perintäoikeuden. Tästä voi syntyä komiikkaakin, kuten tarinassa jossa Rebekka ja Leea kilpailevat kumpi synnyttää enemmän poikia Iisakille. Matriarkaattia heijastaa myös tarina Lootin tyttäristä, jotka viettelevät isänsä.

Crumb jättää tulkinnat kommentaareihin. Kuvallisesti hän noudattelee alkuteoksen henkeä. Crumb piirtää selkeällä viivalla, tyylikkäästi, muinainen maailma pauhaa: murhia, raiskauksia, sotia, nälänhätää ja kulkutauteja.

Jumala näyttäytyy armottomana. Tämä sadisti koettelee, kiusaa ja tuomitsee luomiaan olentoja. Jumala vaatii eläinuhreja ja suosii kulttuuriheeroksiaan. Suosikeilleen Jumala antaa kaiken, mutta vaatii vastineeksi sokeaa tottelevaisuutta. Jumala oikuttelee, hukuttaa maailman veteen tai puhdistaa paikat tulella, rusentaa syntiset Sodoman ja Gomorran.

Entä minkä korrekti syntinen Crumb kuvittaa seuraavaksi, Uuden Testamentin, Koraanin vai kenties Lajien synnyn?

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.