Sami Hilvo:
Viinakortti.
Romaani, 208 s.
Tammi 2010.

Kielletyn kanssa eläminen aiheuttaa usein pidättyväisyyttä. Sami Hilvo käyttää romaanissaan sellaisen kuvaamiseen lakoniseksi ladattua sanaa. Suhtautumista ohjataan Kasvitarhakirjan (1903) opein: ”Emme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta… vastakkaiseen suuntaan menetellen seuraa sitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Romaanissa talvisota on ovella, siitä siirrytään jatkosotaan ja rauhan vuosiin. Aikatasot risteävät, kertojia on kaksi. Eletään sodan, pelon, kuoleman ja kuolettamisen varjossa. Mikael saapuu myöhässä isoäitinsä hautajaisiin. Sodan käynyt isoisä, Urho, on kuollut aiemmin. Istutaan isovanhempien talossa, jossa vallitsee jäätävä tunnelma.

Mikael päättää jäädä perinnöksi saamaansa taloon. Hän alkaa tutkia isoisänsä päiväkirjaa, lokikirjaa. Isoisältään perinnöksi saamansa paidan rintataskusta hän löytää viinakortin, joka jatkaa elämää hänen rinnassaan. Isoisä, nimismies, oli kantanut korttia aina mukanaan.

Vähitellen Urhon salaisuus aukeaa. Hän oli rakastunut toiseen mieheen, Toivoon. Mutta se rakkaus oli kiellettyä, niin sodassa kuin rauhan aikana. Toisiltaan he eivät sitä peitelleet, eivät tosin aina muiltakaan.

Sodan jälkeen molemmilla on perhe, ulkoinen kuva eheä. Kaipuu toisen luo on silti sammuttamaton. Urhon elämä on yhtä kieltäymystä, jota vain viina helpottaa. ”Minä olin tuhlannut moninkertaisesti oman elämäni.” Toivon vaimon tultua raskaaksi avioliitto kariutuu ja syntyvä lapsi laitetaan uuden miehen nimiin. Sodassa haavoittunut Toivo muuttaa Saksaan ja palaa lääkärinä takaisin.

Mikael jatkaa urakkaansa ja lähestyy totuuden tunnistamista. Kaiken tämän rikkinäisyyden keskellä täytyy olla jotain ehjää, hän miettii katsoessaan vanhaa astiastoa. Hän kirjoittaa, pukee isoisän, miehen ja omaa kuvaansa sanoiksi. Viinakortissa olevan Urhon kuvan takaa hän on löytänyt Toivon kuvan. Jokin voima yrittää repiä korttia pois minusta… miehiä irti toisistaan, hän tunnistaa ja toteaa: ”Mitä isät edellä sitä pojat perässä.” Eräänä iltana Toivon poika Ilari on tulossa Mikaelin luo. Tämä tietää Ilarin isän salaisuuden ja päättää kertoa sen.

Viinakortin kuvaama miesten välinen rakkaus on hurjaa ja kaunista. Sukupuoliaktit ovat herkkiä ja reunattoman kiihkeitä. Tuomitsemista on lukijan vaikea ymmärtää, rakkautta vaikea kieltää. Sota taas on vaihtoehdoton, se tekee epätoivoiseksi ja kylmäksi. Rauhaa ei enää tulisi, vaikka sota päättyisi, Urho miettiikin rintamalla.

Hilvon kuvaus on voimakasta ja tiukkaa, dialogi nopeaiskuista. Huomiot ovat tarkkoja ja lyhyitä, ihmishahmot terävin vedoin kuvattuja. Jännite kestää lähes koko romaanin, vain joskus ylilyönti pudottaa riman tai sanavalinta lankeaa banaaliksi.

Tarinaa kattaa uhmakas, uhkaava sävy. Vaatimus, ratkaisu ja avautuminen odottavat jokaista sen henkilöä. Romaani on vastakirja sotaisille perinnepiireille, kovien miesten sankaruudelle. Sota tappaa eloon jättäessäänkin, rakkaus voittaa satuttaessaankin. Viinakortti on rakkauden puheenvuoro, vaihtoehto.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.