Jukka Viikilä:
Runoja II.
Runoja, 137 s.
Gummerus 2010.
Kuten Jukka Viikilän toisen runokokoelman nimestäkin voi päätellä, Runoja II jatkaa Runoja-esikoisteoksen (2008) viitoittamaa latua. Nimien vitsikkyys perustuu siihen, etteivät teokset sisällä kovinkaan perinteisiä runoja. Lyyrisen maalailun ja kaikennielevien kielikuvien sijaan Viikilä keskittyy pikkuisiin sattumuksiin ja havaintoihin, joissa maailma hetkeksi nyrjähtää sijoiltaan.
Esikoisteoksen tavoin Runoja II viljelee yksinkertaistamisen poetiikkaa, jossa metaforisuuden häivyttäminen ikään kuin kirkastaa itse asian. Toteava, kirjallisista tehokeinoista pidättäytyvä kielimaailma avautuu lempeällä huumorilla kerrotuiksi tarinoiksi, joissa on useimmiten myös mukavasti häiritsevää säröä.
Miehen yhteiskunnalliset roolilokerot kiinnostavat Viikilää edelleen. Kokoelmassa runonsa saavat muun muassa tutkimusmatkailija, sotilas, hevosmies ja etsivä. Maskuliininen retoriikka huipentuu autojen ympärille rakentuvaan runosarjaan, jossa tragikoominen Audi-miehen uho taittuu leppoisan ajelueuforian kautta valtateiden logistiseen mielettömyyteen.
Hengen ja aineen ikuinen epäsuhta tiivistyy oivaltavassa runokuvaelmassa, jossa auto pysähtyy yllättäen mutta ajatukset jatkavat matkaa. Näin autoilusta kasvaa kuin vaivihkaa inhimillisen hallinnantarpeen ilkikurinen allegoria. Runoilijan kyvykkyydestä kertoo, että hän saa jopa kolaria kuvaavan runon hykerryttämään.
Toinen teoksen leikkaava teemalinja on luonnon ja ihmisen rajankäynti. Useassa pikkurunossa eläimet aiheuttavat kummastusta ja jopa emotionaalisia oivalluksia. Esimerkiksi skorpioninhoitoa kuvaava runo päättyy: ”Pistos ei ole ampiaista myrkyllisempi. Pistämättömyys sattuu enemmän.” Kokoelman lakonisessa maisemassa toteamus kuulostaa miltei kaihoisalta.
Viikilän konstailematon lauseenparsi viehättää suoruudellaan, mutta kokonaisen teoksen mittakaavassa se jää välillä myös junnaamaan. Nokkeluus on kuitenkin runon lajina sikäli vaikea. Viikilän ominta aluetta tuntuisi olevan pienen ihmisen tasolta lähtevät arjen poikkileikkaukset, joissa maadoitettu kielirekisteri tukee absurdia mielikuvaa.
Typistetty aforistiikka taas ei tahdo oikein herätä eloon. Esimerkiksi aivoitus ”Apina räätälöi villitysten tuolla puolen” ei osu oikein mihinkään. Vai onko se tarkoitettu vain liikaylevien mietelauseiden parodiaksi? Viikilä ei selvästikään ole halunnut kirjoittaa esteettisen sisäsiistiä lukupakettia vaan kurittoman ja rosoisen teoksen, joka haroo samanaikaisesti useaan suuntaan.
Tästä huolimatta herää kysymys, onko kokoelmaan sittenkin tungettu liikaa tavaraa. Yli 100-sivuisessa teoksessa tekstimassa velloo niin laajana, että se tahtoo hukuttaa dramaturgiset huiput alleen. Pikkuisen karsimalla kokoelman intensiteetti olisi tihentynyt ja runojen näennäisen kepeyden alle kätketty koskettavuus olisi päässyt hiukan paremmin esiin.
Tero Tähtinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.