Teemu Ikonen:
1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli don Quijoten perilliset.
Tietokirja, 365 sivua.
Gaudeamus 2010.

Veli-Matti Huhta tahtoi tiedottaa, kun arvosteli tämän kirjan Kiiltomadossa, että se on ”elävästi kirjoitettu ja huolellisesti toimitettu 2010-luvun ensyklopedia”. Hän puhuu totta. Sillä varauksella, että opinala, jota käsitellään, ei ole otsikkoon hämmentyvä ”eurooppalainen kirjallisuus” vaan romaanin, tuon, Teemu Ikosen siteeraamaa Schlegeliä seuraten, ”nerokkaan ihmisen koko henkisen elämän ensyklopedian” taide. Joka ”yhdistää itseensä kaikki kirjallisuuden lajit, sisältää filosofian, runouden ja kritiikin, draaman ja kertomuksen”.

Eritosin, jos on niin kuin Ikonen laveeraa, että 1800-luvun romaanin valtavirraksi tuli realismi. Ja että sen pyrkimys todella oli sulauttaa ”vaihtoehtoisten esitystapojen ristiriidat luotettavaksi esitykseksi yhteisesti jaetusta todellisuudesta”. Näin kaavamainen kattaminen on moniongelmainen, mutta otollinen näylle, että koko modernismi on enempi päättymätöntä 1800-lukua, ja metaromaanit, kerronnalliset julmat leikit, fantasia, postkolonialismi 1700-luvun kaiku.

Ikonen on näistä varauksista riittävän syvästi tietoinen. Alkusanoissa hän kertoo jo käyttävänsä tärkeimmin strukturalistista narratologiaa, ja toisaalta liittävänsä mukaan ”kertomusälyä” painottavaa lähestymistapaa. Tarkoitus on romanttinen: hamuta aikakauden ajattelun ”omaa makua”. Ja vielä takaliepeessä ensyklopedialle annetaan määritelmä ”ideologisesti painottuneena, valikoivana, välttämättä epätäydellisenä”. Mistään puutteista lukijalle ei siten jää valitusoikeutta: keneltä voisi vaatia Fenelonin ja Congreven ruumista?

Kirjeet, päiväkirjat, tunnustukset ja matkakuvaukset olivat 1700-luvun keskeisiä kirjoittamisen muotoja. Sekä näiden fiktiivistymät, ja aivan merkilliset epäuskolliset käännökset. Monimuotoinen anonyymiys oli yleistä, mukaesipuheet, kehykset, jopa väärentäminen. ”Kirjeissä voidaan lainata toista kirjettä ja saada siinä sanottu kuulostamaan joltain aivan muulta kuin miltä sen kirjoittaja halusi sen kuulostavan.” Askarruttavinta ja kavalimmin ironista tämä ihmisten toisilleen näkymisen virtapiiri on Jane Austenilla, josta onkin oma esseensä.

Alussa oli keinottelu. Ainakin vapauden, ja sen tarpeisiin syntyneen kahviloitten ja merivakuutuksen, pörssin ja sanomalehtien pyhän yhteyden juurella. Nämä syntyivät Lontoossa toistensa tarpeisiin, heijastumana siitä skottivalistuksen ja hollantilaismielisen liberalismin merkillisestä olennosta joka oli vuosisadan henki, talouskasvu. Ranskassa oli oma salonkien aatelisesti virittynyt tapakulttuuri, mutta kirjallisen elämän huomattava filosofinen eli pornografinen osa julkaistiin Amsterdamissa, tai merkittiin ainakin siellä julkaistuksi. Kahvila, pörssi ja uudentyyppiset lehdet, sellaiset kuin Tatler ja Spectator, loivat uusia kirjoittamisen tapoja, jotka näkyvät tämänkin lehden olemuksena. Ja kaikissa pakinoissa, joita nimitellään esseemäisiksi. Tästä kimpusta antavat artikkelit Ikosessa ovat ”Grub Street, Lontoo” ja ”Kirjamarkkinat”.

Opettavaiset tiedotteet, niitä on, jahka Ikosen kirja on myös oppikirjaksi soveltuva, johdattavat hienovaraisiin mutta syviin ja korkeisiin havaintoihin. Esimerkki: jos historiankirjoittaja ei voi ylittää oman kulttuurinsa ennakko-oletuksia ja tavata ”menneisyyttä itseään”, miten olisi mahdollista olla ajautumatta subjektivismiin? ”Tätä ongelmaa on ratkottu sittemmin hermeneutiikan piirissä.” Arvaamattomimmin sonnustuneet kysymykset jäävät vaille vastausta: ”Millä perusteella jonkin voi katsoa olevan jonkun omaisuutta?” Tai Hölderlinistä kimmoten ja kertomusaprikointeihinsa raahustaen: ”Toisaalta eivätkö juuri katkokset tee kertomuksellisen ajattelun mahdolliseksi?” Ja eriäällä: ”Mitä merkitystä miljoonien vuosien evoluutiolla voisi olla yhden ihmisen elämäntarinalle?”

Aakkosellisesti järjestetyistä hakusanoista ”klassismi” on minun mielelleni lähin, siinä on selvästi alle sivuun punottu on kymmenen viitettä. Sen kautta kirja avartuu koko hankaavuudessaan ja hupaisassa mahdottomuudessaan. Viite johtaa sekä ”esiromantiikkaan” että ”varhaisromantiikkaan”. Jotka ovatkin aatteiltaan vireämmät kuin itse romantiikka (se ei mahdu tähän kirjaan). Jymähtää mieleen, että avantgarde on aina naisellinen ja moderni macho. Eriten Novalis pääsee salamankaltaiseen valoon, ajattelunsa on pidemmällä kuin 1920-luvun kokeellinen taide, joka oli pidemmällä kuin nykyinen. Tätä kurottuvuutta Ikonen kommentoi hienon varovasti: ”Nämä ideat innoittivat seuraavalla vuosisadalla romanttisen runouden ohella erilaisia yhteistaiteen hankkeita.”

Elävyyden ja huolellisuuden lisäksi runsaat ja uudet käännössitaatit laajasta alkuperäisaineistosta ovat ansiokkaat ja ilmeikkäät, kuin itsetarkoituksellisia. Tai tarkoitus itää jostakin niiden kokonaisuuden ja kaikuilevan viittaavuuden takaa. Myös tapa jolla ranskalaiset melkein elävät teoreetikot (kuten Barthes, Kristeva, Lyotard, Lacan) taikinoituvat kehitettyjen teemojen mielekkäinä osina, on kiitollinen. Heitä ei käytetä väärin, tai liikaa. Teoriojen väitteet on myös ymmärretty niin sisäistyneesti, että vihanneksempikin kouluttuva hahmottaa, mitä tarkoittamaan heidät tarvittiin.

Yksi kauneusvirhe on, kaksi turhaa hakusanaa: ”alkuperä” ja ”alkuperäinen”. Ja että näihin ikipoikamaisella keksivyydellä viitataan lopussa viimeistä artikkelia, ”ylevä”. Olisi ollut notkeampi aloittaa ”alttiudesta”. Ylevyydestä ei ole lupa lausua vapaana Kantista ja Edmund Burkesta. Mutta nämä viehättävät, sanan syleilevimmässä mielessä, kirjoittajat, olivat oireikkaasti juurikin monipuoliset, jäävät Ikosessa cameoiksi. Saavat näkyä yleisimmin siteeratuilla teksteillään. Jopa niin, että normaali Kant on virtautettu jotenkin äskettäisestä Adorno-suomenteesta, ja hätkähdyttävämpi Kant näpistyy Jyrki Siukosen vängästä kirjasta Muissa maailmoissa. Burkelta on, onnellisesti, päässyt mukaan myös kypsän iän ”Mietettä Vallankumouksesta Ranskassa”, 1930-luvulla suomentuneen antologian maun mukaan.

Roo Ketvel

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.