Voittajien piina

Pekka Manninen:
Kiimakangas.
Romaani, 246 s.
WSOY 2010

Dekadenssi on vastuuttomien herraskakaroiden leikkiä verrattuna veljessodan veteraanien nihilismiin. Pekka Mannisen (s. 1953) esikoisromaanissa 1920-luvun Suomi on pirstoutunut, väkivaltaisten aatteiden ja pinnallisen individualismin tyyssija. Kiimakankaan kertojalle se on henkinen helvetti.

Romaani on sikäli sukua beckettiläiselle absurdismille, että traaginen käänne on tapahtunut jo ennen tarinan alkua. Nuori lääketieteen opiskelija Johannes Smultter on taistellut sisällissodassa valkoisten puolella ja nähnyt ja tehnyt kaikki mahdolliset raakuudet. Sodan jälkeen hän on ajautunut viina- ja morfiinikoukkuun.

Johannes pyörii terroristijoukossa, jonka jäsen vuonna 1922 ampuu sisäministeri Heikki Ritavuoren. Todellisuudentajunsa ja elämänhallintansa menettäneenä hän ei saa kenenkään kunnioitusta, vaan toimii milloin syntipukkina, milloin tahattomana apurina.

Aluksi romaanin tyyli tuntuu keskinkertaiselta realismilta. Ajankuvaa luodaan niin innokkaasti ja näkyvästi, että kaksikymmentä sivua luettuaan tuntee jo kaikki aikakauden tärkeimmät henkilöt, tapahtumat ja salakapakat. Realistisesta romaanista ei kuitenkaan ole kyse. Kertoja osoittautuu epäluotettavaksi, eivätkä kaikki sivuhenkilöt vaikuta täysin todellisilta. Välillä kerronta yltyy vimmaiseksi itsesyyttelyksi. Jatkuva asiasta poikkeaminen on sanomatta jättämisen merkki.

Viimeistään silloin, kun humalainen Johannes saapuu Laihialle ja ajautuu riehumaan körttiseuroihin leuat sijoiltaan ja umpihumalassa, alkaa romaanin oveluus valjeta. Epäluotettavan kerronnan perinteiden mukaisesti tapahtumat muuttuvat yhä absurdimmiksi ja päähenkilön houreet syvenevät. Ennen pitkää tarina pyörii kuin karuselli. Körtti-isännät hallinnoivat Laihiaa jäykän uskonto ja isänmaa -ajattelun voimalla. Entisten punakapinallisten asuttama Kiimakankaan kylä on pyyhitty kartalta siveettömänä, ja on lietsottu taikauskoa, jotta ihmiset pysyisivät sieltä poissa. Kiimakankaalla kottaraistenkin sanotaan laulavan Kansainvälistä.

Kaikesta irrallaan, kaiken keskellä hallitsee Laihian profeetta Santeri Alkio, joka seisoo keskiyöllä saunanportaalla ja tähyää avaruuteen, josko siellä olisi siveellisesti täydellisiä rauhan sivilisaatioita. Alkion salamurhassa Johannes näkee avaimen maailman pelastukseen, vahvojen diktatuuriin ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen sankaruuteen.

Hyvä, tarpeellinen ja viisas kirja Kiimakangas on siksi, että siinä ei jaeta tuomioita. Päähenkilön asenteet ja käytös ovat typeriä, vastenmielisiä ja säälittäviä, mutta hän ole paha, vaan heikko. Eikä hänen heikkoutensa ole synnynnäistä, vaan sietämättömän julmuuden tulos.

Monesti tällaiset kertomukset vapauttavat lukijan toivosta ja vastuusta väittämällä ihmistä lopullisesti ja peruuttamattomasti pahaksi. Kiimakankaassa ei sorruta tähän, vaan isketään yksilön omaantuntoon, joka täten osoitetaan osaksi yhteiskuntaa. Jos kaikki ovat katkeria ja peloissaan, mille pohjalle sopu voi rakentua?

Pauli Tapio