Timo Salo
Epätietokirja.
Aforismeja, 103 s.
ntamo 2009.

Timo Salon esikoinen Epätietokirja on määritelmiä väistävää kaunokirjallisuutta. Neutraali, tietämisen perustaa koluava puhunta on aforistinen. Puhe on isoista asioista, ja jos tämä olisi Epätietokirjasta, jatkaisin ehkä puhein aisoista, sioista. Asioista, kuten maa, jumala, identiteetti – ehkä lyhyessäkin tekstissä ne ehtivät maatua, jumiutua samuuteensa.

Visuaalisen runouden keinot tai merkitysten tunnustelu ja huojuttaminen varioivalla toistolla liittävät Epätietokirjan Henriikka Tavin tai Janne Nummelan kaltaisten kokeellisiksikin kutsuttujen runoilijoiden töihin. Rivin kääntö vertikaaliseksi ja määrättyyn pituuteen sidotut rivit ovat Epätietokirjan suorakulmaisia muotoja. Rytmiikka on usein lausetasolla monotonista niin, että merkitysten taustalle soimaan jääneen rytmikaavaa rikkova teksti yllättää. Lopussa aforismin visuaalisen laajennuksen mahdollisuuksia toivoisi vietävän pidemmälle.

”Puhuja” -tekstissä todetaan: ”en voi elää, koska minun on kasvettava esi-isäksi”. Tämä lienee yleispätevään pyrkivän aforismin perinteen perusdilemma, jota Salon muotokokeilut ja kuiva huumori samoin kuin vaikkapa Tiina Lehikoisen Sitruunalumilyhdyt taittavat terveesti epävarmempaan suuntaan. Esi-isäksi kasvava puhuja on valmiiksi kuollut, ideamaailmassa kelluva tunteeton ja ruumiiton määritelmien asettaja.

Salon ajattelun monisuuntaisuus ja eräiden lausumien painavuus luovat kuvan ajattelijasta, jolla on tarve ymmärtää ja taju ymmärryksen rajoista; ajatteluprosessi elää, eikä ole rajoittunut yksiin lauseisiin, yhteen kirjaan. ”Koska on pakko tietää, / mielikuvitusta ei kestä.” En ole varma, kestääkö Epätietokirjakaan mielikuvitusta – pahimmissa tapauksissa se jää mielipiteisiin ja yltää parhaissa tapauksissa näkökulmakäännöksiin.

Aforismeihin liitetty runouden keinomoneus avaa ajattelua suuntiin, joita muokkauksen lähdelauseen ennakkoluulo ei voisi hyväksyä. Näin epätietoisuus pääsee esiin: ”Asiantuntija ei näyttäydy tietämyksensä aukoissa.” & ”Tarvitaan teorioita peittämään kysymykset.” Epätietokirja luo tyhjän tilan lukijalle, tai avoimen perustan tulevalle kirjoitukselle.

Se, miten Salo muokkaa lauseitaan ja jättää keskeneräisyyden näkyville, on kaunista. Kuten nykyrunoudessa usein, saa kielen prosessuaalisuus lukijan kysymään, miten väärin voisikaan lukea, mitä merkkiä ylikorostamalla tai ohittamalla kirjasta voisi lukea jotakin muuta.

Epätietokirjan alussa on liikaa metakirjoituksen pälyilyä. Kirjallisen työn perustojen ilmituonti on silti tarpeen ja kirjan ydinainesta. ”Ellemme pääse standardien taakse, / ellemme pääse sananparsien taakse, / olemme hukassa eksymättä / maailmassa, lippujen väleissä.” En silti välttynyt mielikuvalta, että huoli ”standardeista” on pintatason ongelma. Salon kirjoitukselle ominaisia, Epätietokirjassa huomioitta jääviä potentiaaleja voi etsiä Salon Aika ja minä -blogista.

Jonimatti Joutsijärvi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2010.