Petri Tamminen:
Muita hyviä ominaisuuksia.
Proosaa, 144 s.
Otava 2010.

Petri Tamminen on käsitellyt lehtijutuissaan ja haastattelulausunnoissaan ujouden ongelmaa itseään säästämättä. Samalla arvokkaalla asialla ollaan myös proosakokoelmassa Muita hyviä ominaisuuksia. Tamminen kirjoittaa kokemuksistaan ihmisenä, joka on syntynyt maailmaan pelkäämään. Aran miehen helvetti ovat toiset ihmiset, nuo suvereenit ja ylivoimaiset olennot, joiden rinnalla oma minä tuntuu mitättömältä ja vastenmieliseltä. Pakoonhan sellaista tunnetta on päästävä, järjen äänestä ja arvokkuuden vaatimuksista piittaamatta. Ei siis muuta kuin nimikyltti taskuun illallispöydältä ja elokuviin hakemaan voimaa Clint Eastwoodin kivikasvoisesta ja puhumattomasta roolisuorituksesta.

Tammisen kuvaama yksilö on ”yksinäisyyteen tuomittu ja pelottavalla häpeäntajulla varustettu”. Toinen ihminen edustaa hänelle ennen muuta ”torjutuksi tulon mahdollisuutta”. Toistuvasti peräänkuulutettu kokemus ”samassa maailmassa” olemisesta syntyy vain kirjojen avulla. Eläytyminen fiktiivisten toisten elämään murtaa tosielämän solipsistisen kehän, jonka sisällä tuntuu siltä, että muut jäävät bussista vain näön vuoksi ja että vain kokija itse on oikeasti menossa jonnekin.

Tamminen kirjoittaa lukukokemuksistaan ja kirjallisista vaikutteistaan kiinnostavasti. Tärkeimmäksi esikuvaksi nousee Veijo Meri, mutta tämä kirja tuo kyllä enemmän mieleen Kalle Päätalon koomiset kuvaukset noloista toilailuistaan. Myös Tamminen paisuttelee kommelluksiaan riemastuttavasti; huvittavimmasta päästä on analyysi Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta, jossa älykkäät ja kriittiset naiskirjailijat pistävät jauhot suuhun sukupuolirooleja koskeviin yleistyksiin sortuneelle esitelmöitsijälle.

On pakko olla samoilla linjoilla heidän kanssaan ja myöntää, että miesten ja naisten välisestä kuilusta kirjoittaessaan Tamminen ei aina vakuuta vaikka onkin monesti hauska. Niin kauan kuin sukupuoliroolit esitetään tietyn suomalaisen maalaismiljöön tuotteina, pysytään hyvin pinnalla. Kun suomalaisen miehen nauramattomuudesta kertovan tekstin huipennukseksi vedetään vertailukohdaksi ruotsalaiset miehet, ollaan vaarassa upota kliseikköön. Satunnaiset rimanalitukset lienevät tarkoituksellisia, sillä Tammisen mukaan ”suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika”. Huovismainen ylevän ja karkean yhdistelmä, jollainen lainattuun kielikuvaankin melkein sisältyy, puhuttelee Tammisen mielestä erityisesti miehiä, joiden ”elämä on nimenomaan erillään pitämistä, karkeuden salaamista, oman olemuksen piilottamista ja siinä epäonnistumista”.

Tammisella on tapana vertailla itsensä kaltaisia nahjuksia menevämpiin miehiin, jollaisia ihailtiin jo romaanissa Enon opetukset. Menevä mies ei pyytele anteeksi mieheyttään kuten Tamminen, vaan juo viinaa, halveksii kuolemaa ja on naisten mieleen. Nahjuksella voi naisten mielestä olla muita hyviä ominaisuuksia, mutta Tammiselle tämä tuntuu olevan laiha lohtu. Viisasta kirjaansa hänen ei kuitenkaan minun mielestäni tarvitse isommin hävetä.

Tuomas Juntunen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2010.