Anja Snellman:
Parvekejumalat
romaani, 316 s.
Otava 2010.

Kunnon dostojevskiläis-tolstoilainen aateromaani tarvitsee kontrasteja. Anja Snellmanin Parvekejumalissa niitä piisaa.

On somaliperheen tytär Anis, joka rakastuu Al Goren ilmastoluennolla, kirjoittaa päiväkirjaansa viestejä Madonnalle ja selaa ystävineen, hijab-päisine ”naakkaparvineen”, kirjakaupan kiiltopaperilehtiä. On Alla-Zahra, suomalainen käännynnäinen, joka etsii ääriviivojaan ja naisen paikkaa islamista. Hän on saanut tarpeekseen länsimaisesta elämäntapashoppailusta, suuseksiä vaativista autokoulun opettajista ja aktivismin sävyttämistä ”anarkovuosistaan”.

Kahden nuoren naisen kehityskertomusten taustalla on Virtasaari, kovasti Helsingin Vuosaaren tapainen kaupunginosa Muukalais- ja Taiteilijataloineen. Kaupunkikuva on jatkuvassa liikkeessä. Perheen sisälläkin kamppaillaan kaapin ja Koraanin paikasta.

Parveke, läpinäkyvyyden ja urbaanimukavuuden metafora, muuttuu moniselitteiseksi tahtojen taistelukentäksi. Aniksen isä-Mahmad remontoi työkseen kantasuomalaisten parvekkeita, mutta ei halua omalle parvekkeelleen pleksilaseja ja kauniita kukkia. Hänelle riittäisi satelliittiantenni, jonka kautta voisi seurata muslimimaiden ohjelmatarjontaa.

Mahmadilla on lakeijansa, Aniksen veljet. Heidän teiniuhoaan leimaa toisaalta piittaamattomuus islamin periaatteista, toisaalta kontrollinhalu suhteessa ”alempiarvoisiin” naisiin.

Parvekejumalat saa voimansa ristiriitaisista viesteistä. Snellman on kolumneissaan ruoskinut muslimimaiden taantumuksellisia piirteitä. Toisaalta romaanista paistaa aito kiinnostus somalikieltä ja –kulttuuria kohtaan.

Tuskin kukaan suomalainen kirjailija on saanut maahanmuuttajakuvaukseensa samaa kihelmöivää runollisuutta, aavikkotuulten sanoittamia lauluja, djinnien karkotusloitsuja, sahramin ja eukalyptuksen makua. Taustatyöt on tehty pieteetillä.

Myös Alla-Zahran hahmon kautta tapahtuva, länsimais-narsistisen piittaamattomuuden läpivalaisu toimii. Ihmiset ovat samanlaisia aavikolla ja havumetsissä. Patriarkaatti ja esineellistäminen voivat saada monia ilmiasuja.

Snellman ymmärtää, esikuvansa Mika Waltarin tapaan, ääriliikkeitä, mutta asettuu väkivaltaa ja totalitaarisia kehitelmiä vastaan. Snellman on käsitellyt muun muassa punk-nuorisoa (Syysprinssi, 1996), radikaalifeminismiä (Pelon maantiede, 1995), vihreän liikkeen alkutaipaletta (Arabian Lauri, 1997) ja taistolaisuutta (Paratiisin kartta, 1999).

Lyyrinen ja ärhäkkä kirja horjahtaa paikoin liian asetelmalliseksi. Kirjailija saa kuvata käsittelemäänsä kulttuuria siten kuin haluaa, poliittisesta korrektiudesta piittaamatta – kuten vaikkapa Kiba Lumberg. Mutta kun samaan perheeseen ja ystäväpiiriin osuvat kaikki ääri-ilmiöt, kunniamurhat ja ”alapäägiljotiini”, voi kysyä, lisääkö kirja ymmärrystä vai ennakkoluuloja.

Maltillinen muslimimies, tyttölastaan vilpittömästi rakastava isä olisi tehnyt hyvää Snellmanin parhaimpiin kuuluvan, mutta osoitteluun sortuvan kirjan henkilödynamiikalle.

Jani Saxell

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2010.