Marc Eliot: Clint Eastwood – viimeinen cowboy.Tietokirja, 453 s. Suomentanut Seppo Hyrkäs. WSOY 2010.

Richard Schickel: Clint Eastwood – mies ja elokuvat. Tietokirja, 288 s. Suomentanut Ari Suramo. Otava 2010.

Vuoden aikana ilmestyneet kaksi kirjaa amerikkalaisen elokuvan vaiteliaasta tähdestä, toukokuussa 80 vuotta täyttäneestä Clint Eastwoodista, kertovat hyvin samanlaista tarinaa, vaikka ovatkin kahden tyystin erilaisen kirjoittajan teoksia. Molemmat kirjat piirtävät näkyviin elokuvaohjaajan ja -näyttelijän, joka suunnitteli uraa jo 1950-luvulla tv-sarja Lännentiessä näytellessään. Urasuunnittelussa Eastwoodia auttoivat vanhemmilta 1930-luvun lamakauden aikana opitut säästäväisyyden ja tarkkuuden hyveet. Eastwood ei pröystäile.

Aiemmin julkaistujen haastattelujen perusteella julkkiselämäkertoja koostava Marc Eliot ei ole Eastwoodia tavannut, eikä pidä sitä puutteena.

Tyypillisenä julkkiselämäkerturina Marc Eliot tyytyy toisen käden tietoihin, jo aiemmin muualla julkaistuihin haastatteluihin ja elämäkertoihin. Hänen kirjoittajanäänensä on sujuva, mutta lattea. Eliotin perusteellisesti taustoittava ote heittäytyy välillä turhankin pitkälle juoruilevaksi. Eastwoodin naissuhteet, vaimot ja rakastajattaret tulevat kronikoiduiksi.

Eliotin tavalle kirjoittaa on tyypillistä myös samastaa henkilö nimeltä Clint Eastwood hänen näyttelemiinsä roolihahmoihin. Eliot ei juuri vaivaudu näkemään niissä mitään eroa.

Time-aikakauslehden pitkäaikaisen elokuvakriitikko Richard Schickelin kirjoitustyyli on teoslähtöinen. Hän käy kronologisessa järjestyksessä läpi Eastwodin uran elokuvineen.

Schickel nostaa Eastwoodista esiin sen, kuinka hänen tunnetuin roolihahmonsa, kuin tyhjästä ilmaantuva nimetön mies, ”The Man With No Name”, kerää huomattavan usein ympärilleen eräänlaisen sijaisperheen, joukon tavalla tai toisella hylättyjä ihmisiä, ja taistelee heidän puolestaan.

Useimmiten Schickelin myötäsukaiseen tekstiin tuntee voivansa luottaa, koska hänen kokemuksensa antaa pontta hänen äänelleen. Schickelin myötäsukaisuus alkaa tuntua ohjelmalliselta ja sellaisena naurettavalta, kun Schickel ei näe moitteen sijaa Eastwoodin veltoimmissakaan töissä. Mutta kahvipöytäkirjat – jollainen Mies ja elokuvat myös on – keskittyvätkin juhlimaan aihettaan kiltillä tekstillä ja monilla isokokoisilla värikuvilla.

Kahdesta kohdettaan ihailevasta kirjasta ottaisin hyllyyni mieluummin Schickelin teoksen. Otteeltaan kilttinäkin se taustoittaa Eastwoodin uraa ja teoksia tarpeeksi syvältä.

Antti Selkokari

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2010.