Sinikka Carlsson et al. (toim.):
Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria.
Tietokirja, 242 s.
SKS 2010.

Kirjallisuushistorian kirjoittaminen olisi tunnetusti mahdoton tehtävä, jos tavoitteiksi otettaisiin jotain niin suuruudenhullua kuin totuus ja kattavuus. Kirjallisuutta voidaan ja pitää tarkastella niin monesta näkökulmasta, että rajauksia on tehtävä kovalla kädellä. Sama koskee niitä onnekkaita ja onnettomia, jotka kussakin historiateoksessa tulevat valituiksi kaanoniin tai suljetuiksi sen ulkopuolelle. Kansallisten kirjallisuushistorioiden marginaalit ovat aina olleet leveitä, ja niihin on unohtunut suuri joukko sellaisiakin kirjailijoita, jotka olisivat ansainneet maininnan historian lehdillä.

Suomessa tämä kohtalo on usein tullut pohjoisessa eläneiden ja kirjoittaneiden osaksi. Asiaintilaa pyrkii korjaamaan Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria, ensimmäinen Suomessa julkaistu alueellinen kirjallisuushistoria. Tämä alue on tietysti mielivaltaisesti rajattu, kuten tekijätkin korostavat. Eteläisimmät mukaan otetut kirjailijat taitavat olla Piippolan Pentti Haanpää ja Sotkamon Veikko Huovinen. Teos on jaoteltu luvuiksi pääasiassa alueellisesti, mutta myös lajeja (kaksi lukua runoudesta), etnisyyttä (saamelaiskirjallisuus) ja sukupuolta on käytetty jaotteluperusteena. Viimeiseen lukuun on kasattu monenlaista Rosa Liksomin postmoderneista parodioista sarjakuvaan ja rocklyriikkaan.

Etenkin kaksi viimeksi mainittua tekstiä jäävät hiukan pinnallisiksi raapaisuiksi, eivätkä ne siten ole kovin vakuuttava loppuhuipennus teokselle. Tämä ei varmasti ole näiden tekstien kirjoittajien syytä vaan pikemminkin koko teosta ja sen lähestymistapaa koskeva ongelma. Uuteen pohjoiseen kaanoniin on haalittu paljon kirjailijoita, ja heidät on vielä kaikki esitelty erikseen, joten analyysi jää usein tärkeimpien teosten juonireferaattien ja teemojen maininnan tasolle. Ehkä siinäkin on kyllin; tiedänpähän nyt ainakin jotain monesta sellaisestakin kirjailijasta, jonka nimeenkään en ollut törmännyt etelän mediassa. Parasta antia teoksessa ovat kuitenkin ne valitettavan harvat tekstit, joissa tarkastellaan yksittäisiä kirjailijoita laajempia ilmiöitä kuten 1960-luvun radikalismia ja saamelaiskirjallisuuden kehitystä.

Etelän kirjallisuudessa pohjoinen on pitkään esitetty eksotisoituna ja marginalisoituna, toteavat kirjan toimittajat. Olisinkin odottanut, että teos olisi laajentanut käsitystäni pohjoisen ulottuvuuksista ja rikkonut ennakko-oletuksiani. Näin ei kuitenkaan käynyt; myös pohjoisen kirjailijoille Lappi näyttää usein merkitsevän pimeyttä, juoppoutta, seksuaalisuutta ja uskonnollista hurmosta. Oulu on edelleen patamustien tervaporvarien paska kaupunki, jossa luova yksilö joutuu toimimaan henkensä kaupalla. Tuttua on myös se, että jo valmiiksi kanonisoidut tekijät saavat eniten huomiota osakseen. Heistäkään ei kerrota mitään kovin mullistavaa. Alueellinen kirjallisuushistoria tuntuu olevan vähintään yhtä haastava lajityyppi kuin muutkin kirjallisuushistoriat.

Tuomas Juntunen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2010.