Henry David Thoreau:
Walden. Elämää metsässä.
Luontokirja, 398 s.
Suomentanut Antti Immonen.
Kirjapaja 2010.

Amerikkalainen Henry David Thoreau (1817–1862) synnytti kokonaan uuden kirjallisuudenlajin, nykyaikaisen luontokirjallisuuden (nature writing). Laveasti määriteltynä luontokirjallisuus tarkoittaa kaunokirjallisia keinoja hyödyntävää tekstiä, jossa luonto ilmenee merkityksellisenä ja itseisarvoisena osana pelkän passiivisen kulissin sijaan. Yhdysvalloissa Thoreaun suoria kirjallisia jälkeläisiä ovat Edward Abbey, Annie Dillard, Stephanie Kaza ja Gary Snyder.

Thoreaun merkkiteos Walden ilmestyi alun perin 1854. Päiväkirjamaisessa teoksessaan hän kronikoi vuoden mittaisen ajanjakson, jonka hän vietti itse rakentamassaan mökissä Walden-nimisen lammen rannalla. Hän kirjaa ylös mökin rakennustaan, papupeltojen hoitoaan, kävelyretkiään, kaupunkireissujaan, luontohavaintojaan ja heittelee niiden seassa myrkyllisiä letkautuksia aikalaisyhteiskuntansa materialismista ja kehitysuskosta.

1800-luku oli Yhdysvalloissa suuren teknologisen optimismin aikaa. Höyrylaivat, junat ja lennätinlaitteet yleistyivät, ja usko ihmisen mahdollisuuksiin oli korkealla. Useimmista aikalaisistaan poiketen Thoreau kuitenkin näki modernit keksinnöt vain vahingollisina ja turmiollisina harha-askeleina, jotka veivät ihmiseltä hänen luonnollisen vapautensa ja onnellisuutensa ja antoivat tilalle vain illusorisia nautintoja.

Metsämökkiin vetäytyminen merkitsi siis Thoreaulle eräänlaista yhden miehen vastarintaliikettä, joka kynä aseenaan hyökkää puskista sivilisaatiota vastaan. Kirjoittajana hän ei tyydy montaignelaiseen neutraaliin filosofiseen askarteluun, vaan ottaa teoksessaan kärjekkäästi kantaa, piikittelee, solvaa ja irvailee kanssaihmisiään. Suomessa thoreaulaista esseetyyliä ovat viljelleet muun muassa Pentti Linkola ja Antti Nylén.

Walden on julkaistu suomeksi kerran aiemmin, vuonna 1954 Mikko Kilven Elämää metsässä -nimisenä käännöksenä. Antti Immosen uusi suomennos päivittää Waldenin pisteliään erakon pohdinnat kielen viehkoa mutta ilkikurista purevuutta menettämättä. Suomennosten keskeinen tekninen ero on, että siinä missä Kilpi mukailee uskollisesti Thoreaun pitkiä ja polveilevia virkerakenteita, Immonen pilkkoo niitä sumeilematta paremmin suomen kieleen istuviksi täsmälauseiksi.

Esimerkiksi teoksen ensimmäisessä luvussa Thoreau kirjoittaa: ”I also have in my mind that seemingly wealthy, but most terribly impoverished class of all, who have accumulated dross, but know not how to use it, or get rid of it, and thus have forged their own golden or silver fetters.” Kilpi suomentaa kohdan: ”Minulla on mielessäni myös tuo näennäisesti mahtava mutta itse asiassa kaikkein pelottavimmin köyhtynyt luokka, joka on koonnut itselleen romua, muttei tiedä kuinka voisi sitä käyttää tai päästä siitä eroon; he ovat takoneet itselleen kultaiset tai hopeiset kahleet.”

Immonen taas kääntää sen näin: ”Mielessäni on luokka, joka näyttää varakkaalta mutta joka on itse asiassa kauhistuttavimmin köyhtynyt. Se on haalinut itselleen roinaa mutta ei osaa käyttää sitä tai hankkiutua siitä eroon. Tuota luokkaa pitävät vankina kultaiset ja hopeiset kahleet.” Immosen versio on iskevämpi ja selkeämpi mutta ei silti menetä rahtuakaan Thoreaun tyylitellystä, näennäisen vakavasta mutta pohjimmiltaan murhaavan sarkastisesta pilkkaparresta.

Kielimuotoilujen lisäksi Immonen ansaitsee kiitoksen myös hartaasta taustatyöstään. Uudessa suomennoksessa on yli 500 viitettä, joiden kautta selviää, että Walden on pullollaan suoria ja epäsuoria viittauksia klassiseen kirjallisuuteen, brittiläiseen runouteen, antiikin mytologioihin, Raamattuun ja niin edelleen. Teos on siis paljon vähemmän spontaania päiväkirjaraapustelua kuin ensisilmäyksellä näyttää.

Viitteiden kautta näkyy myös se, kuinka analyyttinen ja järjestelmällinen Thoreau luonnontutkijana ja luontokirjoittajana oli. Esimerkiksi luonnon taloutta ja ”villiyden” olemusta käsittelevät jaksot ovat niin systemaattisia, että Thoreauta voi sumeilematta pitää modernin ekoajattelun ja ympäristöfilosofian isänä. Tällaisten ideologisten ketjujen avaajana Immosen suomennos toimii selkeästi Kilven versiota paremmin.

Uutta suomennosta perustelee myös se, että Thoreaun teos tuntuu yhä hämmästyttävän tuoreelta. Waldenin perustematiikka – inhimillisen ja ei-inhimillisen yhä kierommaksi ja monimutkaisemmaksi käyvän suhteen kirurginen pohdinta sekä nousevan hyöty-yhteiskunnan kritisointi – on akuutimpaa nykyään kuin teoksen julkaisun aikaan. Kun Thoreau esimerkiksi Korkeammat lait -luvussa kirjoittaa potevansa kalastamisen jälkeen huonoa omaatuntoa, hän lähestyy kysymyksenasetteluja, jotka koko yhteiskunnan mittakaavassa ovat nousseet esiin vasta modernin eläinoikeusliikkeen myötä. On tärkeä huomata, ettei kyseessä ole runollinen elehdintä, vaan tietoinen ja harkittu yritys murtautua ihmiskeskeisen moderniteetin ulkopuolelle.

Tällaisten solmukohtien kautta myös Waldenin todellinen kirjallinen luonne tulee näkyviin. Pohjimmiltaan teos ei ole luontodokumentti, päiväkirja, itsetilitys eikä filosofinen pohdinto vaan puhdasoppinen moraliteetti. Klassikon siitä tekee kirjoittajansa kyky suitsia saarnaavat raivonpurkauksensa poikkeuksellisen sivistyneeseen ja runolliseen muotokieleen: ”Miksi tavoittelisimme epätoivoisella kiireellä menestystä, vieläpä sangen epätoivoisin yrityksin? Ellei ihminen marssi samaa tahtia tovereidensa kanssa, se ehkä johtuu siitä, että hän kuulee jonkin toisen rummun äänen?”

Sanojen taustalla kuuluu kaikuja romantiikalle tyypillisestä poikkeusyksilön, vapauden ja villin luonnon korottamisesta. Samalla katkelma tiivistää Thoreaun henkilökohtaisen credon, jossa omapäisyys ja pyyteetön luonnonrakkaus solmiutuvat yhteen. Vaellus metsän siimekseen on myös matka ihmisen perimmäisen pidäkkeettömyyden äärelle.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2010.