Hannu Rajaniemi:
The Quantum Thief.
Romaani, 330 s.
Gollancz 2010.

On kirjoja, joiden juoni on niin jännittävä ja hahmot niin kiinnostavia, ettei niistä malta jäädä nautiskelemaan huolimatta maailman ja kielen elävyydestä. Niiden loppuun on päästävä niin pian kuin suinkin, ja kirjailijan hahmottelemat maisemat ehtii nähdä vain kuin pikajunan ikkunasta, vaikka mieli tekisi edetä verkkaista kävelyvauhtia pysähdellen välillä ihailemaan näkymiä ja tutustumaan vastaantulijoihin kaikessa rauhassa. Silloin ei auta kuin lukea kirja saman tien toistamiseen mutta hitaammin, jotta voisi syventyä henkilöiden ja miljöön yksityiskohtiin ja monipuolisuuteen.

Sellainen kirja on Hannu Rajaniemen tieteisromaani The Quantum Thief, joka ilmestyi viime syksynä Britanniassa Gollanczin kustantamana ja jonka Gummerus julkaisee keväällä Antti Aution suomentamana nimellä Kvanttivaras.

Rajaniemen vakuuttava esikoisteos sijoittuu omaan aurinkokuntaamme kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihmismieli on tallennettavissa ja monistettavissa. Etuoikeutetut voivat valita vapaasti ruumiillisen elämän ja koneellisen tietoisuuden välillä, kun taas alistetut ja orjuutetut ovat pelkän tietokoneohjelman asemassa kuolleina sieluina eli gogoleina. Moiset kulttuuri- ja kirjallisuusviitteet häviävät Rajaniemellä lukuisuudessaan vain hänen kekseliäisyydelleen, ja romaanin käsitteiden voi hyvin kuvitella leviävän kieleen uudissanoiksi lopullisena takeena tieteiskirjailijan kuolemattomuudesta.

Hauskasti tulevaisuuden tietoyhteiskunnassa ovat voittajina selvinneet roolipelinörtit. He hallitsevat aurinkokuntaa otettuaan itsestään eniten varmuuskopioita – ja juhlistavat juuriaan hikisissä naamiaisissa, jotka muistuttavat nolostuttavasti eräänkin yliopiston roolipelikerhon ammoisia tilaisuuksia…

Paitsi oivaltava ja pelottava science fiction -visio, Kvanttivaras on rikosromaani ja veijaritarina, jossa vastakkain asettuvat harrastelijasalapoliisi Isidore Beauterlet ja ikiaikainen herrasmiesvaras Jean le Flambeur. Tarkemmin ottaen kyseessä on yksi rikollisneron kopio, joka on ainoana päässyt pakenemaan vankeja monistavasta ja yhteiskuntakelpoisimpia pelien avulla valikoivasta Dilemmavankilasta.

Vaikka romaanin avausjakso mielikuvituksellisessa virtuaalivankilassa on omiaan herättämään lukijan mielenkiinnon, voisi se pidempänä käydä puuduttavaksi vieraudessaan. Viimeinen luku on samoin irrallisen tuntuinen ja ensilukemalta vaikeasti avautuva. Sitä tarvitaan valmistamaan lukijaa sarjan seuraavaan kirjaan.

Kvanttivaras kestää kaikessa runsaudessaan ja rikkaudessaan useammankin lukukerran, mikä on ehdoton avu trilogiassa, jonka toista ja kolmatta osaa joutuu odottelemaan. Maailman laajempi taustoitus vilahtelee sivulauseissa jatko-osia ajatellen lupaavasti, mutta Rajaniemi ei erehdy hajottamaan tarinaansa liiaksi. Henkilöiden määrä säilyy kohtuullisena, ja ympäristöön pääsee tutustumaan perusteellisesti kuin pitkällä lomamatkalla, jolta palatessa jää kärsimättömänä arvuuttelemaan, millaisia maailmoja Rajaniemi mahtaa sarjan seuraavissa osissa maalailla.

Kvanttivarkaan pääasiallisena tapahtumapaikkana on liikkuva kaupunki asutetussa Marsissa. Se on yksilöllisen olemassaolon nostalginen turvasatama, jossa aika ei ole rahaa ainoastaan kuvainnollisesti: elinajan tuhlailuista maksetaan pitkäveteisessä palvelussa ihanneyhteiskuntaa ylläpitävän koneen ohjelmistona ennen seuraavaa ruumiillisen elämän jaksoa. Demokraattisen idyllin kääntöpuolena ovat ympäröivältä aavikolta demonisina laumoina hyökkäävät, itseään virusmaisesti monistaviksi hirviöiksi jalostuneet koneet sekä väestöön soluttautuvat, sieluja ryöstävät gogolpiraatit.

Rajaniemen luomuksessa yhteisöllä on jaettu muisti kaikkien jäsentensä käytettävissä, mutta yksilöillä myös omat yksityisyysasetuksensa, joilla säädellä, mitä itsestään paljastaa yleisillä paikoilla siinä kuin kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa, sekä sopia, mitä itse kukin kohtaamisesta jälkeenpäin muistaa. Kvanttivarkaan ympäristö onkin eräänlainen utopia nykyiselle, yksityisyytensä puolesta pelkäävälle tietoyhteiskunnalle – sekä ihanteellinen näyttämö herrasmieshuijarille toteuttaa identiteettivarkautensa.

Romaani nimihenkilö on taiten rakennettu, monitasoinen ja ristiriitainen hahmo: häikäilemätön ja herkkä, leikkisä, seksikäs ja vastenmielinen. Jean le Flambeur autetaan pakoon vankilasta lunastamaan vapautensa lopullisesti seuraamalla omia jälkiään takaperin ja ratkaisemalla itse asettamansa arvoituksen. Heittiöön on sikäli helppoa samastua, ettei tämä edes muista menneitä rikoksiaan.

Tosin Falmbeur on unohtanut tarkoituksella, jottei voisi tahtomattaankaan paljastaa saaliinsa kätköpaikkaa, mikä ei silti estä lukijaa salaa toivomasta, että mestarivarkaan lukemattomista kopioista juuri tämä olisi se, joka lopulta toimii oikein. Rajaniemi pitää taitavasti yllä juonen jännitteitä ja päähenkilönsä vetovoimaa kuljettamalla tarinaa pitkin tämän itselleen jättämää vihjeiden ketjua, jossa arkinen sattumus tai yksittäinen aistimus voi palauttaa mieleen piilotetun muiston kuin Proustin madeleineleivos konsanaan.

Näkökulman vaihtuminen luvusta toiseen säilyttää mielenkiinnon, mutta Flambeurin hurmurimainen minäkertoja jättää varjoonsa jaksot, joissa muihin henkilöihin paneudutaan kolmannessa persoonassa. Tärkein naishahmo ja päähenkilön vastentahtoinen rikoskumppani, suomalaisvaikutteinen Mieli jää sivuhenkilöistä yksipuolisimmaksi ja yllätyksettömimmäksi, minkä soisi korjaantuvan tulevissa osissa. Iloisesti puolestaan yllättää Mielen avaruusalus Perhonen, jonka tietoisuus esiintyy vain äänenä vuoropuheluissa mutta on näkymättömyydestään huolimatta yksi romaanin elävimmistä ja uskottavimmista hahmoista.

Suomenkielinen nimistö pistää aluksi silmään päälleliimatun tuntuisena, mikä ei toki häiritse ulkomaista lukijakuntaa eikä häirinne enää käännöksessäkään. Toisaalta suomalainen lukija pääsee kokemaan lapsekasta riemastusta, kun englanninkielisen kerronnan keskellä äkkiarvaamatta kirotaan suomeksi ja antaumuksella.

Rajaniemi ei kirjoita äidinkielellään, mutta hänen englantinsa on nautittavan vaivatonta, sanailultaan nokkelaa ja parhaimmillaan jopa runollista, eikä tiede vaikuta hänelle yhtään sen vieraammalta kieleltä. Tieteellinen sisältö ei missään vaiheessa muodostu kerrontaa jarruttavaksi painolastiksi vaan nivoutuu värikkääseen kuvaukseen saumattomasti tehostaen tapahtumien ja kokemusten vaikuttavuutta, vaikkei lukija lukemaansa aina täysin ymmärtäisikään.

Poikkeuksellisuudestaan huolimatta Kvanttivaras on saanut yllättävän vähän huomiota suomalaisissa tiedotusvälineissä, mikä korjautunee suomennoksen myötä – eikä toivottavasti johdu siitä, että Rajaniemi kirjoittaa englanniksi. Tuntuisi pikkumaiselta harmitella hienon romaanin vieraskielisyyttä, mutta käännökseen tutustumatta ja sen laadusta mitään tietämättä pidän valitettavana, ettei Rajaniemi ole suomentanut ansiokasta esikoistaan itse.

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2011.