Plaza

Epäluulo iloa kohtaan

kirjoittanut Jarmo Papinniemi30.8.2011

Kristina Carlson:
William N. Päiväkirja.
Romaani, 153 s.
Otava 2011.

Kristina Carlsonin romaani William N. Päiväkirja on hieno ja huoliteltu. Ainoa erheeltä vaikuttava muotoilu on teoksen nimessä: miksei se ole ”William N:n päiväkirja”? Tuollaisenaan nimi tuo mieleen Georges Perecin tahallisen kömpelösti nimetyn modernin klassikon Elämä Käyttöohje, mutta muuten näillä kahdella pariisilaisromaanilla ei ole juuri yhteistä. Carlsonin viitekehys ei ole Perecille ominaisessa kielellis-filosofisessa tutkimisessa, vaan lähempi vertailukohde on Jean-Paul Sartre. Suomesta Ranskaan paennut William N. on samantapainen kuvotusta tunteva sivullinen kuin on Antonin Roquentin Sartren romaanissa Inho.

”Vuosia sitten kirjoitin dos. Norrlinille, että ehkä minulle kuolemani jälkeen annetaan arvoa Suomessakin!” raivoaa William N. muistiinpanoissaan, jotka ulottuvat marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899. Katkera, yksinäinen ja sairaalloinen päähenkilö ei ehdi nähdä uutta vuosisataa.

Romaanilla on totuuspohja, suomalainen jäkälätutkija William Nylander todella eli ja kuoli 1800-luvun lopun Pariisissa. Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että romaanissa siteeratut, kuolemasta kertovat sähkeet ovat aitoja, mutta päiväkirjamerkinnät sepitettä. Nämä sepitteet ovat nautinnollista luettavaa, sillä Carlson on luonut Nylanderista särmikkään hahmon, joka on täynnä ärhäköitä ajatuksia ja kykenee kirkkaaseen itseanalyysiin.

”Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.”

Taiteesta viis, William N. on tiedemies! Tieteellisen työn eteneminen tosin on kovin hataraa. Köyhä ja nälkäinen päähenkilö raapustelee hissukseen suurteoksesksi aiotun julkaisunsa jälkimmäistä osaa ja elättelee suuruuskuvitelmia omasta itsestään. Muut tieteenharjoittajat, etenkin herrat Pasteur ja Darwin, herättävät hänessä halveksuntaa. Myöskään naisia hän ei osaa oikein arvostaa. ”Minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuden limaan.”

Carlsonin edelliset romaanit ovat olleet taidokasta, vakavaa työtä. Taidokas on tämä uusinkin, mutta se on lisäksi hauska. On viihdyttävää seurata, kuinka William N. kulkee Pariisin kaduila ja hiukan salongeissakin ja pahoittaa jatkuvasti mielensä toisten ihmisten tekemisistä, ajatuksista arvostuksista. Erityisen vastenmielistä William N:stä on se, kuinka innokkaasti hänen keskiluokkaiset aikalaisensa yrittävät miellyttää toisiaan. Hän itse on miellyttämisen vastakohta, hänen pyrkimyksenään on vain löytää tieteellinen totuus. Ilo on hänestä epäilyttävää.

Nylander on puhtaan tieteen puolustaja, ja hän halveksii massoja, jotka riemuitsevat uuden tiedon soveltamisesta keksinnöiksi. ”Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin ’seurapiireihin’ kuin ilotulitusraketti!”

William N. Päiväkirja on toimiva, tiheätunnelmainen romaani, joka avaa näkymän katkeroituneen syntymäsivullisen mieleen. Se antaa eväitä myös meidän aikamme analyysiin, sillä monet William N:lle epämieluisat ilmiöt, kuten uutuuden palvonta, keskinkertaisuuden voittokulku ja yleinen pyrkimys miellyttämiseen, ovat tosia nykyäänkin.

Jarmo Papinniemi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2011.

Tilaa Suuri Kuu -kirjakaupasta

{ 2 kommenttia… lue ne alta tai lisää omasi }

Ina W 31.8.2011 12.47

Taidokkuus yhdistettynä hauskuuteen – nyt viimeistään on pakko lukea! kirjan nimi on niin kiinnostava pointti, että haluaisin kuulla kirjailijalta, onko se tahallista ja jos niin miksi? Hyvällä perustelulla ok, muuten kyllä vain hämmentävää, jopa vähän kömpelöä..

Eros 11.9.2011 20.14

Minun on kyllä todettava, että kyseinen Kristina Carlsonin William N. jne. herätti pelkästään ihmetystä. Mieleeni tulivat jopa keisarin uudet vaatteet…
Jos joku muu kuin Carlson olisi kirjoittanut vastaavan pikkukirjoitelman, sitä olisi tuskin edes noteerattu – ei kustantajakaan.
Lyhyydestään huolimatta kirja oli pitkästyttävä ja täynnä itsestäänselviä oivalluksia.
Eikä koskettanut.
Olen pahoillani. Lienen ilmeisesti ainoa kirjallisuuden tuntija, joka ajattelee näin.

Kommentoi merkintää

Edellinen kritiikki:

Seuraava kritiikki: