Mari Koski:
Sch.
Runoja, 55 s.
Poesia 2011.

Mari Kosken runoteos alkaa nimensä mukaisesti hiljaisuudesta, tai ainakin kehotuksesta siihen.

Vastinpariksi äänettömyys saa alati muotoaan vaihtavan äänen, joka toistuu sekä aistimellisena synestesiana että erilaisina puhujaääninä. Jyväskyläläisen runoilijan esikoisteos rakentuu laajemminkin äänen motivoimana. Sch vuorottelee taitavasti keskeislyyristä havaintoa ja äänteellisen juoksutuksen näennäistä sattumanvaraisuutta. Kielirunouden vaikutus tekee aforistisista kiteytyksistäkin erityisen raikkaita, sillä äänteellinen elementti on niissä voimakas: ”hänelle ulottuvuuksia on kaksi, kuva kuvana ja uni”.

Teoksessa kulkee rinnakkain kaksi ulottuvuutta. Sen dynamiikka virittyy samuuden ja erillisyyden vastakohtaisuudelle. Vastakkaisuus ei kuitenkaan ole ehdotonta kokoelmassa, jossa rajan problematiikkaa lähestytään paradoksien, itsestäänselvyyksien, toiston ja ennen kaikkea monihahmotteisuuden kautta: ”sillä on rajat, sillä ainoastaan, ja sillä”.

Oppositioiden sijaan teosta leimaa itse asiassa voimakas dialogisuus – tämä on ilmeistä jo nimen hyssyttelyn ja teoksen äänekkyyden perusteella. Sch keskusteluttaa lukuisia näkökulmia, mikä kiteytyy myönnön ja kiellon väliseen jatkuvaan tasapainotteluun. ”Ein ja Kyllän välissä henget lähtevät”, Koski kirjoittaa.

Dialogisuuden kautta Sch ankkuroituu inhimilliseen kokemuskenttään. Vaikka tarkastelun kohteena on kielijärjestelmän problematiikka, lähestytään aihetta puhujan ja minuuden rakentumisen kautta. Vuoropuhelussa sinä ja minä vuoroin eriytyvät, vuoroin limittyvät. ”Sinä olet toinen minä”, proosarunon puhuja sanoo. Teoksen dialoginen rakenne näyttää minän syntyvän suhteessa sinään, mutta toiseus kertautuu jopa samuuden ja rajattomuuden ilmauksissa.

Dialogia teos käy myös oman rakentumisen periaatteensa kanssa; kirjallisten ja kielellisten konventioiden rikkominen ja metalyyriset lukuohjeet selittävät toinen toisiaan. ”Fragmentti on erityinen silmä”, tiivistää teos, joka itsekin tutkii typografista tyhjää tilaa – hiljaisuutta – ja syntaksin katkonaisuutta. Ja toden totta: Kosken fragmentaarinen muoto on tarkkaa ja terävää.

Metalyyrinen merkityksen pohdinta rakentaa hienovaraisen tasapainon suhteessa semanttiseen järjettömyyteen ja äänteellisiin fraseerauksiin. Toisaalta nimirunon persiankielisellä käännöksellä runoilija tuntuu muistuttavan, että merkityksellisyys on aina riippuvainen myös lukijan kompetenssista.

Oman rakenteensa tarkastelun kautta Sch lähestyy myös laajemmin kirjallisuuden suhdetta elämään. ”Eikä yksi pitkä henkäys riitä, kerronnallisen henkäyksen tulee olla väh. / 875 sivua pitkä ja siihen tulee käytettävä väh. 55 miestyövuotta”, teos listaa hahmotellen rajaa kokemuksen ja sen kuvauksen välille. Ylipäätään elämä ilmiöineen suhteessa kaavaan on teoksen fokuksessa. Tästähän toki kielellisten konventioidenkin rikkomisessa on kyse: kieliopin sääntöjä voi rikkoa, mutta virhe saa merkityksensä vain suhteessa systeemiin. Sch tutkii kielellisiä yksiköitä rytmisesti tasapainoisella äänteellisen variaation logiikalla tehden selväksi, miten tavoittamaton lain ja ilmiön välinen raja-arvo on: ”a kun yritän erottaa tarinan kuulen koko aakkoston a / ja mieleni aukeaakin a ja ja”.

Vakiintuneet merkitykset pakenevat teoksessa, mutta yksi asia on varmaa: kokoelman tiivis ilmaisu tavoittaa tavoittamattoman mittasuhteet nautittavasti.

Anna Tomi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 4/2011.