Teemu Helle:
Mustat lehdet.
Runoja, 112 s.
ntamo 2011.

Jotain uutta, paljon vanhaa ja lainattua. Siinä Mustat lehdet -teoksen ainekset. Uutta – eikä itse asiassa niin uutta sekään – on kielellinen kokeilevuus. Vastapainoksi runoilija vyöryttää valtavan määrän kielellisiä, kulttuurillisia ja runollisia kliseitä. Kaikella käytetyllä, kierrätetyllä ja sataan kertaan nähdyllä on teoksessa kuitenkin oma sijansa. Yhteentörmäyksestä syntaksin pirstaloitumisen kanssa syntyy kummallinen ja irvokas asetelma, jossa luutuneet ajatuskuviot loksahtavat paikoiltaan pois.

Kaikki tämä rakentuu sekavista aineksista. Helle kuljettaa läpi teoksen lukuisia viittauspisteitä, jotka ilmeisen tarkoituksellisesti jäävät melko irrallisiksi. Sanaleikit, visuaaliset poikkeamat ja ikiaikaiset vastakkainasettelut vuorottelevat alati ylevän, groteskin ja humoristisen välimaastossa: ”poliittista broileria / nokit lautaselta kun Roger ’Chicken’ McNuggett istui seuraasi”.

Vaikutelma on epätasainen ja keskeneräinen, mutta juuri rosoisuus on tekijä, joka muodostaa kokoelmaan jatkuvuutta. Hajanaisuuden rakenne kertautuu sisällössä, joka toistaa kulumisen, erillisyyden ja kuoleman motiiveja. Tyylipuhtaus ei selvästikään ole runoilijan tähtäimessä – päinvastoin Helle näyttää neljännessä kokoelmassaan pyrkivän vilpittömän kömpelöön jälkeen. ”Hiljaa virtaa Don Huonot” teoksessa sanotaan. Näin teos tulee kaiken muun muassa ironisoineeksi myös oman poetiikkansa periaatteen.

Mutta kuinka suhtautua Matt O’Onniseen, karvaisiin Itä-Uudenmaan tietäjiin ja kieltämättä liikuttavan vastenmieliseen toteamukseen, jonka mukaan ”jokainen halusi olla ikuinen, avaamaton Lauantai-pussy”? Ei voi olla kysymättä, mitä lähes läpitunkemattoman mauttomuuden taustalla on. Yksi asia: moraali. Banaali rakenne ja kuvasto selittyvät yhteiskunnallisella eetoksella, jonka edustajana Hellettä on monessa yhteydessä pidetty. Teos kysyy, miksi taiteen pitäisi olla tyylikästä, kun elämä kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan ja irvokkuudessaan ei ole.

Runoilija operoi kanonisoiduilla narratiiveilla muuntaen ne arkisiksi kertakäyttöloruiksi: ”lasikenkä on löytynyt huoneesta, jossa kiehuva vedenkeitin on laukaissut / veren peilikaapin huuruun.” Karkeuden tarkoitus teoksessa onkin osoittaa, miten vahingollisia nämä kulttuurin ihannekuvat voivat olla. Miksi haaveilemme tuhkimotarinasta, kun kaukosäätimellä on ”kymmenen opetuslasta”?

Runoissa tutusta tulee vierasta, elävästä kuollutta ja päinvastoin. Kokoelman onnistuneimmat jaksot ketjuttavat ruumiinosia toisistaan eriytyneiksi kokonaisuuksiksi osoittaen, miten vieraantuneita olemme eettisistä mittasuhteista: ”silmien alibina rukoilijan / rystyset”.

Sanat ja ruumiillisuus ovat kokoelmassa erottamattomissa, mikä alleviivaa taiteen yhteiskunnallista vastuuta – etenkin kun yhteinen nimittäjä on kipu: ”tuska vääristyneistä vääristyn vääristy / kasvoista, joiden lukemiseen valo ei vielä riitä”. Toisaalta kipu, kuten kaikki muukin teoksessa, yhdistyy karnevalistiseen hilpeyteen. Näin ollen teos tuntuu tavoittelevan ongelmakentän monimutkaisuutta, mutta keinojen paikoittainen yksiulotteisuus muodostuu ongelmaksi.

Hiomattomuus on kokoelmassa kaikin tavoin motivoitua, mutta osoittelevuuden seurauksena kärsii yhtenäisyyttä huomattavasti tärkeämpi ominaisuus – kompleksisuus. Sosiaalista epäsuhtaa haarukoiva kokoelma tuottaa välitöntä, mutta ikävä kyllä melko lyhytikäistä nautintoa.

Anna Tomi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 5/2011.