Johanna Sinisalo:
Enkelten verta.
Romaani, 274 s.
Teos 2011.

Johanna Sinisalon romaania Enkelten verta sopii sanoa ekofantasiaksi. Sellaista lukiessa tulee aina tarkanneeksi tapaa, jolla fiktiivinen maailma luodaan. Toinen ääripää on mennä suoraan fantasian maailmaan ja kirjoittaa oudoistakin asioista niin kuin ne olisivat tavallisia tämän ns. normaalin maailman ilmiöitä. Toinen on sitten se, että lähdetään liikkeelle normaalin maailman tutuista ilmiöistä, joiden joukkoon ilmaantuu outoja piirteitä kunnes ollaan fantasian maailmassa.

Enkelten verta lähtee liikkeelle jälkimmäisellä tavalla. Mehiläisiä hoitava Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Normaalin maailman ja sen lainalaisuuksien tuntua tehostavat tosiasiat tunnetusta, Yhdysvalloissa todetusta katoilmiöstä. Romaanissa eletään kuitenkin lähitulevaisuuden vuosikymmentä, ja Yhdysvallat näkee mehiläisten katoamisen vuoksi nälkää. Katoilmiö on laajenemassa muuallekin maailmaan, mutta Suomessa iloitaan lihan hinnan äkillisestä noususta – vienti kun vetää erinomaisesti.

Alusta ruveten romaanissa kulkee ekologisen aiheen ohella kaksi muutakin juonen säiettä: vähitellen paljastuva kertomus siitä, mitä Orvon poika on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut, sekä pikku hiljaa hahmottuva Orvon elämäntarina.

Jonkinlaista tämänpäiväisyyttä ja ns. normaalin maailman lainalaisuutta romaanissa tukevat myös otteet Eeron blogikirjoituksista ja niiden kommenteista. Toiseen suuntaan taas vievät Orvon ekologis-apokalyptiset mietteet mehiläisten merkityksestä ihmiskunnan historiassa ja tulevaisuudessa.

Luonteva siirtyminen totuttujen fysiikan lakien todellisuudesta fantasiaan vaatii taitoa, ennen muuta hyvää kerrontatekniikkaa. Sitä Sinisalon romaanissa on: pienten outoksien jälkeen siirtymisen jälkeen lukijan on helppo seurata vielä oudompiin ilmiöihin. Yksi keino on panna minäkertoja itsekin ihmettelemään kohtaamiaan asioita ja epäilemään aistiensa ja aivojensa toimintaa. Niin tekee tämänkin romaanin kertoja.

Mehiläisten avulla Orvo löytää väylän paratiisimaiseen Tuonpuoleiseen, jossa ihminen ei ole tuhoamassa luontoa. Tuonpuoleiseen pääsy nostaa esiin ihmisyyden paradoksin: Orvo aikoo paeta ihmisen luomaa pahaa maailmaa toiseen todellisuuteen mutta alkaakin heti perin ihmismäiseen tapaan suunnitella toisen todellisuuden muuttamista. Hän miettii, mitä kaikkea ottaa mukaan tästä nykyisestä todellisuudesta. Ja kuinka ollakaan, hän tuntuu tarvitsevan mukaansa juuri niitä työkaluja ja sitä teknologiaa, jolla tämä nykyinen maailma – tai ainakin luonto – on lähes tuhottu.

Orvo on valinnan edessä. Tuonpuoleinen on paratiisimainen siksi, että siellä ei ole ihmistä. Jos nykyisen ihmisen pääsy sinne sallitaan, se ei kauan ole paratiisi. Ratkaisu löytyy, kun Orvo havaitsee, että Tuonpuoleinen on tulevaisuutta. Jos hän siis sulkee väylän sinne, se toteutuu tulevaisuudessa. Niin hän tekee; tuonpuoleinen ei kestä ihmistä.

Enkelten verta on hyytävä visio tulevaisuudesta, joka ei taida olla kovin kaukana. Monet siinä kuvatut ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt näkyvät jo tässä nykyisessä maailmassamme, ja aivan viime kuukausina ne ovat alkaneet entistä nopeammin kulkea juuri romaanissa ennustettuun suuntaan.

Sopii toivoa, että tämä romaani ei osoittaudu profeetalliseksi.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 7/2011.