Vastakaanon.
Suomalainen kokeellinen runous 2000–2010.
Toimittaneet Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi.
Poesia 2011.

Kymmenluvut ovat maagisia. Aika on jatkuvaa, mutta kymmenluvut jakavat sen paketteihin, joissa on aristotelisen draaman kaavan mukaisesti alku, keskikohta ja loppu.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ohi. On liian aikaista sanoa, minkälainen kertomus siitä muodostuu, mutta Juri Joensuun, Marko Niemen ja Harry Salmenniemen toimittama antologia Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000–2010 osoittaa draaman ainekset ja keskeiset henkilöt uuden runouden näyttämöllä.

Kyseessä on erinomainen teos: kattava, vaihteleva ja pääosin korkeatasoinen. Mukana on tekstejä, joiden voi olettaa saavuttavan paikan Suomen kirjallisuuden historiassa. Niiden rinnalla on runoja, jotka osoittavat aikakauden tuotannon monipuolisuuden, sen humuksen, joka ruokkii onnistumisia. Johdanto, neljä esipuheena toimivaa esseetä, yli viisikymmentä runoilijaa – mahdoton urakka kriitikolle, jonka täytyy tyytyä raapaisemaan pintaa.

Antologialla on kuuluisia edeltäjiä, kuten 1960-luvun julkaisut Ryhmä 65, Ryhmä 66 ja Ryhmä 67, Nuoret runoilijat (1924 ja 1926) ja Tulenkantajien albumit (1924-1927). Vastakaanon on kuitenkin erilainen teos siinä mielessä, että se pyrkii antamaan kuvan runoudesta, jolle painettu sana ei enää ole keskeinen tai ainoa ilmaisukanava. Digitaalisen teknologian tuottama yhteiskunnan muutos näkyy nyt runoudessa. Se mahdollistaa uusia kirjoittamisen, jakamisen ja lukemisen muotoja, jotka ovat erityisen merkittäviä juuri vähälevikkisen ja taloudellisesti ongelmallisen runouden kohdalla. On syntymässä uusi runouden julkisuus, joka sijaitsee nettisivustoilla, blogeissa ja kysynnän mukaan painettavissa julkaisuissa. Tämä keskusteluyhteisö on antologian kirjailijoita yhdistävä tekijä, vaikka myös sukupolviyhtäläisyyttä voi havaita.

Antologian runoilijat toimivat kirjallisuuden instituutioiden ja yhteiskunnan spektaakkelien parissa – marginaalissa ehkä, mutta niiden lomassa kuitenkin. Toisin kuin Teemu Manninen väittää antologian alussa olevassa ansiokkaassa esseessään, tämä suhde taidemaailman ”kaupallisiin koneistoihin” on aina ollut avantgardelle ominainen. Dadaistien kabareen syntyyn vaikutti myös tavoite lisätä esiintymispaikan juomien myyntiä. Oleellista on kysyä, miten suhdetta kaupallisuuteen sekä taiteen ja yhteiskunnan instituutioihin voidaan tarkastella ja kritisoida konventioita rikkovan runouden avulla.

Julkisuuden rakenteellinen muutos vaikuttaa runouden aiheisiin ja maailmasuhteeseen. Vaikka runouden harrastajien määrä ei koskaan ole ollut suuren suuri, kirjoittamisen horisontissa on häämöttänyt suurempi ryhmä – kansakunta, suomalaiset. Näin on ollut ainakin kunnianhimoisimpien runoilijoiden kohdalla ja yhteiskunnan murroskausina (esim. Leino, Haavikko ja Saarikoski). Vastakaanonia lukiessa herää kysymys, onko tämä ulottuvuus kadonnut. Runot viittaavat maailmaan, jossa Suomi ei ole kiintopiste; kyse on verkostosta, jonka säkeitä ovat kansainvälinen kulutus- ja mediakulttuuri roolimalleineen, länsimaisen kirjallisuuden ja etenkin avantgarden perinne, nykyaikainen filosofia ja kirjallisuudentutkimus, paikoin globaalit tapahtumat ja historia.

Antologian otetta maailmaan voisi luonnehtia työskentelyksi datan ja median maailmassa. Monet runot viittaavat nykymaailmalle ominaisiin informaation ja esityksen muotoihin ja niiden paikkaan elämässä, vaikutukseen elämään. Ote on paikoin tematisoiva, esimerkiksi silloin, kun naisen tai miehen rooleja peilataan suhteessa erilaisiin puhetapoihin tai stereotypioihin, jotka ovat paljolti median muokkaamia (esim. Tytti Heikkisen ”Läski XL”, Roo Ketvelin ”Maulu” ja Leevi Lehdon ”Ananke: pantun”). Usein pohdinnan kohteena on erilaisten kielten ja kommunikaation muotojen tarkastelu. Kyse on siitä, miten ne toimivat ja miten tätä toimintaa voidaan runoudessa tarkastella ja kritisoida. Olisi houkuttelevaa kutsua antologiaa tiedonhallinnan sukupolven runoudeksi, mutta tekstit osoittavat, että hallinnan ajatus on myytti.

Selkeimmin kiinnostus dataan, teksteihin ja mediaan näkyy runoissa, jotka operoivat olemassa olevilla teksteillä, kuten STT:n uutisilla (Lehdon ”Päivä”), sanomalehtikritiikillä (Jouni Kempin ”Esikoiskirja runouden uuden äänenmurros”) tai Saima Harmajan päiväkirjalla (Henriikka Tavin ”Rukous II” ja ”Huuma II”), tai sitten käyttävät muita kieliä kuin suomea (esim. Cia Rinteen ”Zaroum” ja ”Notes for soloists” sekä Aki Salmelan ”Almost beyond recognition” ja ”Word in progress”). Edellisten kohdalla tekstien onnistuminen riippuu vahvasti lukijan sympatiasta ja mielenkiinnon kohteista. Jos etsii runoudesta keskeislyyristä kokemuksen pohdintaa modernististen runokuvien avulla, pettymys lienee melkoinen. Jos sen sijaan haluaa runoudelta kysymyksiä ja ajatuksia ja suhtautuu myönteisesti leikittelyyn, voi kohdata hienoja oivalluksia ja hämmentäviä lauseita, jotka tasapainottelevat käsitetaiteen tavoin banaalin ja nerouden rajalla.

Aropunron ”Ö-lätti”, alaotsikoltaan ”Sano se managereseksi” (viittaus suosittuun oppikirjaan Sano se suomeksi), on erinomainen esimerkki edellä kuvaamastani pyrkimyksestä ja sen toteuttamisesta kokeellisin menetelmin. Aropuro on etsinyt tavallisille sanoille vastineita yhteiskuntaa hallitsevasta talous- ja managerikielestä. Sen jälkeen hän on kirjoittanut Raamatun katkelmia uudestaan. Menetelmän arvo on lähtökohdan oivaltamisessa ja tulosten puhuttelevuudessa. Aronpuron manageresessa ihmistä vastaa ”asiakas” ja merkkiä ”brändi”, aivan kuten nykysuomessakin. Näiden kielenkäytön muutosten merkitys nousee pistävästi esiin, kun lukee ”Ö-lätin” uudelleenkirjoitettua Raamattua: ”ihminen s. asiakas [...] Jumala sanoi: ’Tehkäämme asiakas, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme…’ [...] merkki s. brändi [...] Ellette näe brändejä ja ihmeitä, te ette usko.”

Vieras- tai monikielisten runojen kohdalla on vaikeaa arvioida onnistumista. 2000-luvun maailma on sekoittumisen maailmaa, jossa raja äidinkielen ja vieraan kielen välillä on veteen piirretty viiva. Arkielämä on monikielistä, usein median vaikutuksesta, mutta myös valinnan kautta – Akselin ja Elinan häävalssin asemesta soitetaan se englanninkielinen lempibiisi. Mutta miten arvioida antologian englanninkielisiä runoja, runoutena? Minä pidin esimerkiksi Cia Rinteen runosta, jossa laatikoitua ja käsi kirjoitettua ”tabula rasaa” seuraa säkeistö ”fill with own / • imagination / • indignation / • other nation”. Rinnastus samanaikaisesti puolustaa mielikuvituksen merkitystä, mutta toisaalta johtaa pohtimaan suuttumisen ja vastustamisen asemaa yhteisöllisyydessä. Runo menee täydestä lukijalle, jonka äidinkieltä se ei ole. Mutta ovatko se hyvää englanninkielistä runoutta vai lingua francaa?

Minulla ei ole kysymykseen vastausta, mutta se, että tällaisia runoja kirjoitetaan, on hyvä asia. Runous osoittaa vapauden alueen etnisten tai kielellisten karsinoiden tuolla puolen, ja johdattaa pohtimaan karsinoiden olemassaolon oikeutusta.

Edellä käsitellyn jälkeen voi perustellusti kysyä, minkälaisia vaatimuksia uusi runous asettaa lukijalleen ja ovatko nämä vaatimukset liian korkeita. Joidenkin runojen ihannelukija on käynyt kirjallisuudentutkimuksen tenttikirjat läpi ja vielä riittävän sinut oppineensa kanssa voidakseen laskea leikkiä sen kustannuksella (esim. Vesa Haapalan ”Subjektit” ja ”Puheenvuoro kollokviossa”). Ilmeisesti teoksessa esiintyviä runoilijoita on päivälehtikritiikissä syytetty elitismistä. Jos näin on, se on perusteetonta. Kaikki elämän osa-alueet ovat yhtä arvokkaita runoudessa. Kirjallisuuden maailmaan ei vaadita jäsenkorttia, ainoastaan kiinnostusta tietoa, maailmaa ja erilaisia kokemuksen muotoja kohtaan, ja ironian tajua. Lukijalle runouden eliitti on avoin.

Antologian nimen Vastakaanon tarkoituksena on toimittajien mukaan herättää kysymyksiä kaanonin luonteesta ja teoksen runojen suhteesta kirjallisuuden historiaan ja muihin samanaikaisiin teksteihin, joista niiden oletetaan erottuvan. Mutta eroavatko ne? Mikä voisi olla 2000-luvun alun kaanon, jota vastaan tämä teos asettuisi? En usko, että näin lyhyen perspektiivin päästä tällaista kaanonia voidaan hahmottaa. Kun se myöhemmin voidaan, antologian parhaat tekstit sisältyvät siihen.

Toisaalta antologiaa voi verrata sanataiteeseen muilla kulttuurin alueilla. Suomessa on poikkeuksellisen vahvaa kotimaisilla kielillä sanoitettua populaarimusiikkia. Parhaat tekstit käsittelevät runouden ajankohtaisia tai pysyviä aiheita tavalla, joka on sekä kielellisesti että musiikillisesti nerokas. En tarkoita tavanomaista huomiota riimien ja rytmin käytöstä, vaan sanoituksia yhtenä mediaspesifinä runouden muotona siinä missä Vastakaanon edustaa painetun sanan ja digitaalisen tekniikan muokkaamaa lyriikkaa. Antologian rinnalle voi nostaa vaikkapa Ismo Alangon Suomi-kuvaukset ja onnellisuuden pohdinnan sekä Jaren ja VilleGallen tekstit, jotka käsittelevät ironisesti ja kriittisesti suomalaisen nyky-yhteiskunnan keskeisiä metaforia, urheilua ja jääkiekkoa.

Kumpi näistä on vastaan? Kysymys on luultavasti turha. Oleellista on nähdä antologiassa ja pop-musiikin parhaissa tekstityksissä sama pyrkimys pohtia olemassaolon ehtoja ja maailman rakenteita runouden keinoin. Edellinen toteuttaa tavoitetta kirjallisuuden parissa tutkimalla tekstin tuottamisen, kielten ja mediamaailman tarjoamia mahdollisuuksia; jälkimmäinen työskentelee kielen ja musiikin leikkauspisteessä, joka on usein ollut marginaalissa modernin runouden historiassa.

Kun nämä ovat uuden runouden keskeiset suunnat, perinteisen keskeislyriikan alue voi vaikuttaa kovin autiolta. Lukijan on opittava ymmärtämään uudella tavalla sellaiset käsitteet kuten ”minuus” ja ”oma ääni”, nuo runouden perinteiset kivijalat. Siihen itse kukin saattaa olla valmiimpi kuin arvaakaan, ovathan sanat ”itse” ja ”sä” ja verbien passiivimuodot jo aikaa sitten syrjäyttäneet perinteiset minuuden esittämisen tavat puhekielessä.

Harri Veivo

Ilmestynyt Parnasson numerossa 7/2011.