Heinrich von Kleist:
Locarnon kerjäläiseukko ja muita kertomuksia.
Novelleja, 240 s.
Suomentanut Marja Wich.
Faros 2011.

Heinrich von Kleistin (1777 – 1811) elämä oli rauhaton ja lyhyt. Lakkaamaton etsijä ei koskaan löytänyt itselleen sopivaa ammattia tai tyydyttävää paikkaa yhteiskunnassa. Aikalaistensa keskuudessa häntä ei hyväksytty liiemmin kirjailijana.

Mutta nykyään Kleist on klassikko, jonka sanataidetta tutkitaan taajaan. Kirjallinen tuotanto sisältää joukon tunnettuja näytelmiä ja kertomuksia sekä runoja ja muita pienempiä kirjoituksia. Kertomukset on (Mikael Koolhaasia lukuun ottamatta) koottu käsillä olevaan suomennokseen.

Heinrich von Kleist tunsi aikalaisensa Immanuel Kantin (1724 – 1804) filosofiaa, ja etenkin kantilainen tieto-oppi kumisee Kleistin kertomusten taustalla. Puhutaan Kleistin Kant-kriisistä. Sillä jos ihmisen mieli oikeasti on niin aktiivinen todellisuuden muokkaaja kuin Kant väittää, mitä siitä seuraa elämän mielekkyyden kannalta? Kleistin mielestä ei loppu viimein mitään kovin hyvää. Minkä varaan ihminen voi enää rakentaa käsityksensä totuudesta, moraalista ja identiteetistä? Mitä kannattaa tavoitella?

Kleist panee tarinoissaan ihmiset kokemaan sotaa, luonnonmullistuksia ja väkivaltaa tai kamppailemaan petollisissa perheissä ja rakkaudessa. Hän kuvaa yksilöitä yhteisöjen sääntöjen puristuksessa, kritisoi maallisia ja uskonnollisia valtarakenteita sekä kyseenalaistaa valistuksen ajan järjen ihannointia.

Minkä aiheen Kleist kertomuksiinsa valitseekin, henkilöt joutuvat niissä suureen (usein epäreiluun) taistoon. Ja kun yhdestä on päästy, kulman takana odottaa seuraava. Odottamattomat juonenkäänteet avaavat aina uusia mahdollisuuksia, joista hahmot kuitenkin sielultaan sokeina, tyhmyyttään tai heikkouttaan usein valitsevat juuri sen kaikkein huonoimman. Tosin, ei niistä muistakaan vaihtoehdoista loppujen lopuksi tiedä. Elämän pyörteissä räpiköivä ihminen yrittää perustaa valintansa sekä kokemukseen että järkeen. Kantista lähtien kumpikaan ei ikinä voi tavoittaa maailmasta mitään ”sinänsä”. Auttaisiko siis usko tai intuitio tai luottamus paranormaaleihin ilmiöihin? Useimmiten ei ainakaan kovin pitkälle. Kleistin kertomuksissa vaikeuksien ja päätösten keskellä ihmisellä on kipeän heikot eväät pärjätä.

Kirjallinen tulos on hämmentävä, monisyinen, emotionaalisesti häiritsevä ja hieno. Epätoivo on syvää ja nauru riipaisevan kolkkoa, kun Kleist panee kaiken peliin tempossa, tyyleissä ja lauserakenteissa. (Efektistä nauttimiseen täysin siemauksin ei käännös taida riittää.) Lukijaa suoranaisesti riepotellaan, kun kirjailija samastuu syvästi pettyneen miehen riehuvaan raivoon kertomuksessa ”Löytölapsi”. Tai, kun siinä pilkataan kaksinaamaisia pappeja. Mitään ei kertomuksen kaiken menettänyt päähenkilö lopulta halua kuin saada tulla hirtetyksi ilman synninpäästöä. Hän pitää täysin epäinhimillisenä lakia, jonka mukaan häntä ei muka saisi päästää helvettiin kurittamaan väärintekijäänsä.

Joskus harvoin Kleist vilauttelee onnen mahdollisuutta, ajatusta sellaisesta sattumasta, että pyyteetön hyväkin voisi saada joskus ansaitsemansa palkan. Tosin kaikessa on kääntöpuoli; kun kertomuksessa O:n markiisitar vihdoin ovesta astuu hyvin kummallisissa olosuhteissa siitetyn lapsen isä, siinä samalla taitaa ikkunasta mennä muutamaa sivua aiemmin niin riemastuttanut ja aikakauteen nähden yllättävä naisen emansipaatio.

Satu Taskinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.