Hai Zi:
Näkymä valtamerelle.
Runoja, 108 s.
Suomentanut Pertti Seppälä.
Basam Books 2012.

Miten tullaan kulttirunoilijaksi? Täytyykö kynäniekan lähteä Rimbaud’n perässä Afrikkaan asekauppiaaksi, Baudelairen tavoin kuolla syfiliksen riuduttamana äitinsä käsivarsille tai viskata Bruno K. Öijerin hengessä saamansa apuraha kolikkoina maanalaisen aseman ihmisvilinään?

Kiinalainen Hai Zi (1964–1989) valitsi vähemmän anarkistisen tien. Hän vietti askeettista elämää Pekingin esikaupunkialueella, eleli poikamiehenä, opetti yliopistossa humanistisia tieteitä ja teki 25-vuotiaana itsemurhan asettumalla makaamaan junaradalle. Sitä ennen hän ehti kuitenkin kirjoittaa runotuotannon, joka hänen kuolemansa jälkeen on nostanut hänet kotimaansa luetuimpien ja tutkituimpien nykyrunoilijoitten joukkoon.

Kokoelmaa Näkymä valtamerelle lukiessa ei hevin uskoisi kirjoittajan asuneen maailman väkirikkaimman maan pääkaupungissa. Hai Zin runot kuvaavat melkein ohjelmallisesti luonnon- tai maalaismaisemaa. Hän kääntyy pois kaupungista ja etsii hengitystilaa, sisäistä vapaudenkokemusta ja mielentyyneyttä vuorten, pilvien, ruohotasankojen ja maalaiskylien kuvastoista. Vehnäpeltoon jonkinlaisena maan ja elämänvoiman symbolina hän ripustautuu lähes patologisesti. Sivilisaatiopakoisuudella on kiinalaisessa kulttuurissa vahvat kulttuuriset juurensa. Kuten suomentaja Pertti Seppälä teoksen esipuheessa osuvasti toteaa, Hai Zissa on ”ripaus taolaisuutta”.

Ripaus taolaisuutta näkyy myös Hai Zin poetiikassa. Hän kirjoittaa yksinkertaista ja konkretiassa pitäytyvää kuvakieltä, jonka herkkävireisyys kuultaa kauniisti suomennoksen läpi. Hänen eleginen runoilijanlaatunsa on ytimeltään kiinalaisen kirkas ja heleä mutta yltää samalla vaivatta kulttuurien rajat ylittävään kokemuksellisuuteen. Hai Zin sivistyneisyydestä kertoo se, että kokoelman tekstit viittailevat klassisen kiinalaisen runouden lisäksi muun muassa van Goghiin.

Kokoelman leimallisin tunneväri on yksinäisyyden kumuloima mutta vaivihkaisesti esiin tihkuva melankolisuus. Depressiivisiä kukintoja on esimerkiksi ”Itsemurhaajan laulu” -niminen synkeä balladi, joka päättyy väkivaltaiseen kuvaan: ”lataat aseen, palaat kotikylääsi / kuin kyyhkynen / putoamassa verenpunaisen korin yläpuolella”

Hai Zi oli olennaisesti kuolemanrunoilija, joka versovien luonnonkuvien rinnalla puhuu koko ajan luista, hautajaisista, auringonlaskusta tai kuolemaa symboloivasta tiikeristä. Koska runot ovat kirjassa aikajärjestyksessä, tulee kiusaus lukea niitä diagnostisesti. Loppuaan kohden Hai Zin runoihin tulee enemmän säröisyyttä, kuvat muuttuvat irrallisemmiksi ja symbolit leimahtelevimmiksi. Yhdellä tasolla ne siis dokumentoivat järkkyneen mielen sirpaloitumista.

Biografinen luenta ei kuitenkaan saa hämärtää sitä, että Hai Zin tekstit ovat myös voimakasta ja taidokasta maailmanlyriikkaa. Esimerkiksi vuoden 1988 Tiibetin-matka poiki koko joukon häkellyttävän kauniita ja kirkaskuvaisia runoja, jotka soivat suomeksikin jylhästi ja koskettavasti:

”Pimeässä yössä kirjoitan runoja tulelle / ruohotasangolla kirjoitan runoja lampaille / pohjatuulessa kirjoitan runoja etelätuulelle / kaipuussani kirjoitan runoja sinulle”

Näkyvä valtamerelle on eittämättä yksi alkaneen vuoden runotapauksista. Pertti Seppälän sujuva suomennos, valaiseva esipuhe ja selitykset tekevät siitä elämyksen myös muille kuin Kiina-fanaatikoille.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.