Markku Koski:
Sydän hihassa.
Esseitä, 189 s.
WSOY 2011.

Markku Koski on monipuolinen kirjoittaja, joka on vuosikymmeniä paneutunut etenkin populaarikulttuurin ja politiikan kysymyksiin. Hänen tunnetuin teoksensa lienee yhä Alemmat taiteet (Odessa, 1985), jossa Koski otti pop-kulttuurin vakavasti: analysoi elokuvia ja muita alempina pidettyjä.

Kosken uran aikana rillumarei on päätynyt aliarvostetusta yliarvostettuun asemaan: enää kukaan ei voine väittää, etteikö viihteestä kirjoitettaisi lehdistössä tarpeeksi. Pikemminkin höttö peittää alleen kaiken, mitä kukaan voisi pitää minään.

Lisääntyneen kirjoittelun myötä on alkanut unohtua, että populaarikulttuurista (merkityksessä ”kaikkien tuntema tai edes katsomattakin halveksuma viihde”) voi kirjoittaa myös vakavasti. Kosken lähtökohta on sama kuin elokuvateoreetikko-toimittaja Siegfried Kracauerilla: viihde kuvastaa ajan tuntoja ja jopa ennakoi tulevaisuutta. Kracauerin Caligarista Hitleriin: saksalaisen elokuvan historia (1987) analysoi natsismin nousua ja sen kuvastumista elokuvissa.

Kosken tuorein esseekokoelma Sydän hihassa on temaattisesti jatkoa hänen edellisille teoksilleen, etenkin televisioita ja poliitikkoja taraksteevalle väitöskirjalle Hohto on mennyt herrana olemisesta.Siinä Koski analysoi politiikan viihteellistymistä ja henkilöitymistä.

Nytkin yksi kirjan läpikulkevista teemoista on juoruilu. Koski liittää 7 päivää -lehden osaksi juorun kulttuurihistoriaa ja vakavampiakin juonitteluja: ”Politiikalla ja juorulla on itse asiassa aina ollut läheinen suhde. Sitä se Shakespearekin näytelmissään ajoi takaa.”

Välillä huomiot ovat tarkkoja ja osuvia. Koski esimerkiksi vertaa Mattiesko Hytösen ja Jyrki Lehtolan tunnistettavia ja paljon matkittuja kolumneja 1920-luvun Broadway-kolumnistiin Walter Winchelliin.

Härskin näppärästä tyylistään tunnettu Winchell erottui, koska oli riippumaton suhteessa julkkiksiin. Yhteistä suomalaisten 1980-luvun sarkastikkojen kanssa on Kosken mukaan se, että ”heidän mielestään esillä olemiseen näyttää liittyvän automaattisesti jotain epäilyttävää. Niin taitaa ajatella myös suuri yleisö, joka samalla kuitenkin kuluttaa ahnaasti juoruja, mutta kääntää sitten huonon omantuntonsa julkkiksien ja julkisuusmekanismin arvioivaksi pahennunnaksi.”

Kosken kevyt mutta kieltämättä herkullisesti assosioiva kirjoitustyyli sopii paremmin sanomalehtien kolumneihin ja näkökulmajuttuihin kuin kirjaan. Usein jää tunne, että tekstit voisivat olla selvästi pidempiä, perusteellisempia ja perustellumpia.

Itse pidin kiinnostavimpana tekstiä Heinz-ketsupista. Vuosittain 650 miljoonaa pulloa ketsuppia 140 maahan toimittava yritys ymmärsi muotoilun merkityksen jo sata vuotta ennen Helsingin designpääkaupunkibakkanaaleja.

Imago, muotoilu ja tuote ovat yhtä – ja jos ne tuntuvat tarpeeksi kiihottavilta, käytännön seikoillakaan ei tunnu olevan väliä. Kuten Koski muistuttaa, Heinzin klassiset ketsuppipullot ovat surullisen kuuluisia siitä, että niissä muotoilu ei seuraa funktiosta. Ketsuppia on pirullisen vaikeaa saada asianmukaisesti pullosta lautaselle. Koska ”virheeseen” perustuva muotoilu on oleellinen osa tuotetta, ongelma kierretään sanailulla: ”Heinz on jopa valistanut kuluttajia siitä, missä on se paras H-piste. […] Niin ubiikki eleestä on tullut, että Heinz rakensi sen ympärille jopa tv-mainoskampanjan, jossa pulloa ei edes nähdä, vaan pelkkä sarja tyhjää napauttavia ruokailijoita.”

Ville Hänninen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.