Suomalaisia nykyrunoilijoita 2.
Toimittaneet Teemu Manninen & Maaria Pääjärvi.
Tietokirja, 285 s.
Avain 2011.
Nykyrunoudessa on kuhissut jo vuosia. Yleisesti tunnustetaan, että liikehdinnän tärkeä toimeenpanija oli 1990-luvun alkupuolella niin sanottu Turun koulukunta. Sen kaksi tärkeää perintöä ovat lähentyminen yleisöön ja yhteisöllinen toiminta. Tällainen jäsennys piirtyy oivallisesti esiin Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamassa suomalaisiin nykyrunoilijoihin keskittyvässä teoksessa. Toimittajien taustoittavat artikkelit käsittelevät yleisemmin 2000-luvun runoustyylejä ja runouskenttää. Lisäksi esitellään puolensataa pääasiassa 2000-luvulla debytoinutta, vuoden 1970 jälkeen syntynyttä suomenkielistä runoilijaa.
Alkusanojensa mukaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 irtisanoutuu perinteisestä tavasta lähilukea keskeisiksi katsottuja runoteoksia, ja sen sijaan kirja esittelee runouden kenttää tavalliselle lukijalle. Perinteisten artikkelikokoelmien ongelma kun on ollut ”arvokkaaksi tuomitseminen”, todetaan alkusanoissa.
Lähtökohta on hyvä. Runouden kenttä on tällä hetkellä erityisen monipuolinen, ja se ansaitsee tulla kartoitetuksi. Nykyrunouden kentällä tapahtuvaa toimintaa käsitellään yhteisöjen, yhdistysten ja verkostoitumisen näkökulmasta. Lähiluennan menetelmä – se että tulkitaan runoilijoiden tekstejä – ei välttämättä kuitenkaan tarkoita vain arvottamista. Tulkinnan avaamisen tarkoitus on myös tulkinnan läpinäkyvämmäksi tekeminen. Miten lukea ja tulkita muodon moneutta juhlivaa nykyrunoa, olisi jatkossa avaamisen ja havainnollistamisen arvoista.
Maaria Pääjärvi jaottelee nykyrunouden modernistiseen, puhuttuun, kokeelliseen ja proosarunoon. Runoja hän tulkitsee lähinnä sisällön kannalta. Pääjärven tyylijako luonnehtii kenttää riittävän hyvin, vaikkakin korvaisin ”puhutun” tarkemmalla termillä. Useinhan kyse on myös minän problematiikkaa koskevasta runosta, ja runon vertaaminen puheeseen voi mennä lähtökohtaisesti mennä metsään. Nykyrunossa minä voi olla ylikorostuneen todentuntuinen tai sitten liudentua liikkuvaksi ja moninaiseksi. Kokeilujen kohdalla voisi myös ajatella kielen materiaalisuutta eri tavoin kohostavan runon kategoriaa.
Teemu Mannisen katsauksessa 2000-luvun runouselämästä käsitellään yhteisöllisyyttä ja yhteistoimintaa, joka nähdään välttämättömänä runoudessa, taloudellisesti marginaalisessa toiminnassa. Manninen arvelee perustellusti, että kirjallisuusinstituutiossa on käynnissä hidas mutta vääjäämätön muutos, joka on jatkunut jo melkein kaksikymmentä vuotta. Tämä koskee niin sanottua vapaaehtoistoimintaa, pienempiä ja isompia yhdistyksiä ja yhteisöjä sekä kustannustoiminnan muutoksia, erityisesti pienkustantamojen esiinnousua.
Nykyrunoutta luonnehtii Mannisen sanoin eräs paradoksaalinen seikka: marginaalisuudestaan – kaiketi siis myyntilukujen vähäisyydestä – huolimatta runoutta kustannetaan nykyään kenties enemmän kuin koskaan, ja sitä harrastetaan luultavasti enemmän kuin koskaan.
Mullistus nykyrunon kentällä koskee ennen muuta runokulttuurin sosiologisen perustan uudelleenarviointia, kirjoittaa Manninen oivaltavasti. Se juontuu siihen, ettei runotalous tarkoita vain myytyjä runokirjoja, vaan esiintymisiä, tapahtumia ja yhteisöllistä toimintaa, jossa tuottajat ovat usein sekä välittäjiä, suodattajia että kuluttajia. Kirjoja julkaisematonkin voi olla runoilija, vaikkapa esiintyessään runoklubeilla. Toisin sanoen runotalous tarkoittaa myös taloudellisesti tuottamatonta ja rahallisesti hyödytöntä työtä, joka voi kyseenalaistaa ja kiistää muun nykymenon markkinavetoisuutta.
Runouskentän toimijat Manninen jakaa esiintyjiin, muotoilijoihin ja mietiskelijöihin, ja edelleen osallistujiin, tukijoihin ja erakoihin. Uusia ilmiöitä runoudessa – tai ainakin aiemmasta poikkeavalla tavalla näkyviä piirteitä – ovat kerronnallisuus, huumori, runokuvan laajeneminen ja tunnistettava puhujanääni, kokeellisuuden ohella.
Akateemista tutkimusta Manninen ei halua ottaa mukaan kartoitukseensa, koska se on ”erkaantunut muusta kirjallisesta kulttuurista viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana niin paljon, ettei sillä ole juurikaan merkitystä muuten kuin elannon lähteenä joillekin harvoille virassa tai tutkijoina toimiville”.
Luetaanko kirjallisuuden- ja runoudentutkimusta runokentän toimijoiden parissa? Viime vuosina on ilmestynyt lukuisia runouteen keskittyviä tutkimuksia, joita kyllä kannattaisi silmäillä. Monet tutkijat kirjoittavat kritiikkiä ja julkaisevat artikkeleita myös muissa kuin tutkimusjulkaisuissa. Kirjallisuutta opiskelleilla äidinkielenopettajilla kouluissa ja kirjallisuudenopettajilla yliopistoissa on merkitystä kaikille. Me luemme jossakin viitekehyksessä, opimme lukemaan jollakin tavalla ja luemme suhteessa johonkin oppimaamme, vaikkei sitä tunnustaisi tai tunnistaisi. Lisäksi, kuten Manninen toteaa ja runoilijaesittelyistä voi lukea, suurin osa runoilijoista on saanut yliopistokoulutusta, jopa kirjallisuudentutkimuksen alalla.
Pääjärvi ja Manninen luonnehtivat nykyrunoa tavan takaa kielen tutkimukseksi. Tutkiminen on näin ollen produktiivista, kunhan se ei tapahdu asiantuntijoiden toimesta. Jos 50-lukulaiselle modernismille oli ominaista kapeus – Pääjärveä kärjistäen – ja 2000-lukulaiselle runouskritiikille Helsingin Sanomien ymmärtämätön asenne – Mannista kärjistäen – voi sanoa, että Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -teokselle on ominaista kirjallisuudentutkimuksen sijoittaminen marginaalien marginaaliin. Jännittävää kyllä, vastaavaa marginalisoimista tekevät yliopistoja rahoittavat tahotkin opetusministeriötä myöten.
Runoilijahakemisto kirjassa on kattava, vaikkakaan reilun sivun mittainen esittely ei anna tilaa tulkinnalle tai tyylien ja teemojen luonnehdinnalle. Bonuksena on kuitenkin siteerattu valikoituja arvosteluja. Se on hyvä ratkaisu, joka tuo käytännössä esiin kentän monimuotoisuuden ja eri näkemysten samanaikaisuuden. Kultakin runoilijalta on valittu yksi näyteruno. Se antaa makupalan tyylistä, ja aivan oikein kutsuu lukemaan koko teoksen ja makustelemaan sitten lisää.
Hakuteoksiin sisältyy aina valintoja, ja listauksia voi tehdä myös toisin, se on itsestään selvää. Vaikka yksikielisyyden problematiikkaa sivutaan esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan kohdalla, ruotsinkielinen nykyruno loistaa poissaolollaan. Lisäksi Timo Harjun olisin suonut olevan mukana jo vanhusten parissa tekemänsä runotyön, runomuotokuvien ja korvarunojensa ansiosta.
Hakuteoksena ja ajankuvana 2000-luvun ensikymmenestä aikalaistoimijoiden silmin kirja toimii hyvin. Se haastaa myös pohtimaan niin luokitteluja kuin kannanottojakin. Siksi se on nykymuotoinen, uudistava hakuteos.
Siru Kainulainen
Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.
