Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Novelleja, 434 s. Suom. Kersti Juva. Tammi 2008.

Tuore maa on Jhumpa Lahirin kolmas suomennettu teos. Nide itse ei kerro laatuaan nimiösivullaan. Etulieve mainitsee ensin, että kyseessä on kertomuskokoelma, ja täsmentää sitten lajin kahdeksaksi novelliksi.

Novelleiksi näitä sopii sanoa. Ehkä viimeinen, ”Rantautuminen”, voisi kuulua kertomuksen lajityyppiin. Siinä niin sanotusti tapahtuu muita näkyvämmin. ”Rantautuminen” tuntuu kaikessa tunne- ja muussa kuohussaan sekä italialaisten paikannimien ja ruokalajien ryöpyssä jäävän jotenkin asetelmalliseksi.

Tuoreen maan muissa novelleissa Lahiri sijoittaa keskeisen tapahtumisen perheen sisään tai kahden henkilön välille tahi yhden ihmisen muuttumiseen.

Novellien Pohjois-Amerikassa asuvat perheet liikkuvat kyllä tiheästi maanosasta toiseen. Jhumpa Lahirin bengalilaistausta on antanut hänelle tietoa ja kokemusta siitä, miten pystyvät, pätevät ja korkeasti koulutetut intialaiset – nämä tilastotieteen, mikrobiologian, Rooman kirjallisuuden professorit ja hajataitteisuuden laserkorjauksen kansainvälisesti tunnetut kehittäjät – siirtyvät työpaikkoihin ympäri maailmaa. Ja kaikista uusista kotikaupungeista matkustetaan kesälomalla kotiin Kalkuttaan esittelemään menestyneitä lapsia.

Kotona Intiassa kuuluu käydä, ja kotoisia tapoja pidetään yllä. Tapojen sisällöstä ja taustasta Jhumpa Lahiri ei kerro. Hindu-uskonnon hän mainitsee ehkä kahdesti, katolisen yhtä usein, protestanttisen hautausmaan kerran – siellä käyvät sivistyneet matkailijat runoilijan haudalla. Uskontoa ei muuten harjoiteta mutta tavat ovat tärkeät: perinteinen ruoka, oikea pukeutuminen ja avioituminen, säädyllinen ei-amerikkalainen käytös.

Hienosti Lahiri kuvaa vanhempien murhetta, kun kasvavat lapset muuttuvat aikuistuessaan vieraiksi, muukalaisiksi. Teema toistuu teoksessa, väliin huvittavana turhasta torumisena, mutta enimmäkseen liikuttavan tuttuna, kaikkien aikojen kaikkia perheitä saattaneena huolena.

Yhtä hyvin novellit kertovat siitäkin kauhistuksesta, joka valtaa aikuiset lapset, kun leskeksi jäänyt vanhempi solmii uuden avioliiton tai edes suunnittelee sellaista. Tätä aihetta käsittelee kaksi novellia, positiivinen niminovelli ”Tuore maa” – sitä pidän kokoelman parhaana – ja surullisempi ”Vuoden loppu”. Molemmat ovat mestarillisia kodissa risteilevien tunteiden kuvauksia.

Vaikuttava on myös ”Pelkkää hyvyyttä”, jossa sisko yrittää pitkään olla veljensä vartija, aluksi suojellakseen vanhempiaan ja sitten tukeakseen veljeä, ja joutuu lopulta luopumaan vartijan tehtävästään.

Kaikkiaan Tuore maa on viisaasti kuvattujen muutosten kirja. Lahiri ei koristele ja kuormita novellejaan visuaalisilla yksityiskohdilla, vaan sijoittaa täydellisen tarkat, kulumattomat detaljit tekstiin harvakseltaan. Tässä arat pikkusiskopuolet yrittävät tutustua isovelipuoleen ja pienen hammas heiluu: ”Hän avasi suunsa ja työnsi pikkuista suklaan värjäämää alahammasta eteen kielellään.”

Kaisa Neimala

Sari Malkamäki: Viikon päivät. Romaani, 255 s. Otava 2008.

Sari Malkamäen romaani Viikon päivät kuvaa – kuten nimikin sanoo – viikon tapahtumat, joiden kautta rakentuu kuva Marjan ja hänen veljensä Eeron elämästä. Romaanin rakenne on mielenkiintoisen nokkela. Kertomus alkaa Marjan pitkällä minä-muotoisella jaksolla, jossa hän istuu calvadoslasin äärellä miettimässä asioitaan. Sitten kerronta vaihtuu hän-muotoon, ja samalla siirrytään Marjan lapsuuteen. Seuraavassa luvussa kertojana on veli Eero, jonka tarinaa täydentävät jälleen hän-muotoiset jaksot lapsuuden ja sittemmin nuoruuden ajoilta. Sama vuorottelutekniikka jatkuu kaikissa luvuissa.

Tämmöinen rakenne mahdollistaa sen, että niin sisarusten lapsuus kuin nykyisyyskin tulee kerrotuksi kahdesta näkökulmasta. Etupäässä ihmissuhteisiin liittyvää pohdiskelua riittää niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin. Marja on eronnut ensimmäisestä miehestään, tytär on lähtenyt vaihto-oppilaaksi Brasiliaan. Suhde uuteen miesystävään, poliisina työskentelevään Anttiin, on vielä syvemmän tutustelun asteella, ja työ syöpäosaston lääkärinä pistää vapaa-aikanakin muistelemaan potilaiden vaiheita.

Appiukkonsa firman ykkösmieheksi kohonnut velipoika Eero kärsii jonkinlaisesta paniikkihäiriöstä. Juuri tällä viikolla hän yhtäkkiä lähtee ajelemaan autollaan päämäärättä pitkin Suomea. Sitten määränpääksi valikoituu sairaala-alue, jolla hän sisarensa kanssa on lapsena asunut.

Takaumista Marjan ja Eeron lapsuuteen käy ilmi, että perheen isä on ollut päättäväinen ja hallitseva lääkäri, äiti taas turhautunut ja alkoholismiin taipuvainen pianisti. Eero on lapsena oireillut vuoteenkastelulla, Marja taas on ollut säntillinen koululainen.

Kun vielä nykyhetken murheisiin kuuluu sekin, että äiti on dementoitunut tuijottamaan tuntitolkulla vanhoja videoita presidentinlinnan itsenäisyysjuhlista ja vanhasta isästä on tullut pakon edessä omaishoitaja, alkaa ihmissuhdetavaraa olla paljon. Ihmissuhderomaani Viikon päivät onkin. Hiukan jännitystä siihen tuo epäilys Eeron sekaantumisesta autoilureissunsa aikana vakavaan rikokseen, mutta enimmillään pääasiana on menneisyyden valottaminen, elämänvaiheiden ja nykyisten olojen pohdiskelu.

Erityisempää dramatiikkaa romaaniin ei rakennu, aprikoinnit sujuvat rauhallisen eleettömästi, ja lopulta asiat lutviutuvat jokseenkin hyvälle mallille. Poliisi-Anttikin osoittautuu suhteellisuudentajuiseksi ja kärsivälliseksi mieheksi, joka osaa suhtautua Marjan kiukutteluun leppoisasti.

Viikon päivät on tasainen ja rauhallinen romaani. Se on ilmeisen ammattitaitoisesti ja yksityiskohtia myöten hallitusti kirjoitettu, mutta kyllä siihen kaipaisi enemmän intensiteettiä ja tunnelatausta. Nyt lopputulos on tasaisuudessaan ja tasakoosteisuudessaan rutiininomainen suoritus.

Lasse Koskela

Sinikka Tirkkonen. Unohdus. Runoja. 75  s. ntamo 2008.

Sinikka Tirkkosen runokokoelma Unohdus alkaa omistusrunolla elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille. Toinen omistusruno on otsikoitu taidemaalari Kalervo Palsalle. Tarkovskimaista voisi olla runojen minän kuljeskelu huurteisessa koivikossa  ja kylmässä talossa, jossa tapetit repeilevät, muistot nousevat  ja mielenliike on pohjaltaan kysymystä elämän arvosta ja merkityksestä. Jotain kalervopalsamaista on runojen lumisohjoisessa syrjälässä, jota läikyttää taiteilijaksi itsensä tuntevan intohimo ja kärsimys, kituminen ja uhma.

Tunnettuja taiteilija- ja kirjailijanimiä runoissa on paljon. Suurten nimien symboloitunut tarina köynnöstyy kuin kimallus puhujan oman taiteilijakokemuksen ylle ja lomaan antaen lohdutusta ja rinnastuskohtaa ”Jokainen tunti oli kuin Mukan kirjan lehti”, ”Yritin estää sinua muuttumasta Leif Färdingin näköiseksi”, ”Sinä minun Lauri Viita, minun oma skitsofreenikkoni”, ”Yliherkkyys, se toistui, Chopin uuvutti minua”.

Unohduksen runoissa elämälle antaa merkityksen usko taiteeseen. Poikkeavuus, vieraus, ahdistus, toisenlainen tapa kokea maailma ovat taiteen tekijän osaa.

Runojen minä katsoo taaksepäin taiteilijuuteensa ja näkee sen olennaisesti sekä sinän ja minän suhteena että suhteessa ympäristöön, pieneen paikkakuntaan. Sinän ja minän suhteena se on rakkaus- ja vuorovaikutussuhde, jossa se todella rakastava, rakastettu, esikuva, muusa, mesenaatti, voi olla kumpi tahansa, vaihtelevasti. Sukupuoli ei ole mikään olennainen rajakohta, vaan mahdollisuus puhua minusta ja sinusta: ”olen takametsien nainen, viileä aristokraatti jos niin halutaan, / siivoton älykkö”, ”Olen yliherkkyyden piinaama hävinnyt herrasmies”, ”Majailen täällä ullakolla, salamyhkäinen, outo lintu”, ”olen tunteellinen, huolissani, hermoraunio”. Suhteessa ympäristöön tämä melankolinen taiteilijuus on lähinnä sairautta – ollaanhan nykyajassa: ”Sinä olet maanis-depressiivinen, joku miehistä sanoo”, ”En ole enää ihminen vaan psykedeelinen ilmentymä”, ”Olen kävelevä psykofarmaka, / mutta Luojan kiitos olen varjeltunut raskailta sosiaalisilta rooleilta, / isyydeltä ja äitiydeltä.”

Tirkkosen runoteos on taiteen tekemisen ja sitä ympäröivän ja edellyttävän sisäisen tunnetilan tai ulkoa katsoen tunneauran apologiaa. Tunteitten ja tunnevoimaisen runoilijapersoonallisuuden puolesta puhutaan selkein lausein ja ymmärrettävin runokuvin suoraan ja painokkaasti. Runot näyttävät myös, että tila ei ole vain taiteilijan, vaan potentiaalisesti yleinen, ihmisyyttä.
Tirkkosen aiempiin pienproosateoksiin Halla (1985), Luvaton elämä (1987) ja runokokoelmaan Miten peiliin kirjoitetaan (2003) verrattuna voi tuskin puhua yllätyksellisyydestä . Uusi kokoelma on ilmeeltään hieman rosoinen ja keskeneräinen, mutta vereslihaisuudessaan sanovampi. Kokeellisen ja konerunouden kustantajaksi mielletyltä ntamolta teos on hyvä muistutus siitä, että tunteitten runoilijat ovat aina keskuudessamme.

Tuula Hökkä

Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo. Romaani, 408 s. Gummerus 2008.

Petri Karra on ymmärtänyt, että mikään ei tehoa lukijaan niin kuin kohtuuttomuus. Haarautuvan rakkauden talo on esikoisromaaniksi kaikin puolin kohtuuton paketti: siinä syödään, juodaan, naidaan ja tapellaan enemmän kuin monen konkarin koko tuotannossa.

Perheterapeutti Juhani Helin ja yritysvalmentaja Tuula Helin ovat päättäneet erota. He jäävät kuitenkin asumaan yhteiseen omakotitaloonsa Espoossa, kunnes se saadaan myytyä. Lapseton pari uhoaa pystyvänsä eroamaan sovussa. Vaikka yhteinen seksielämä kuoli, kumpikin saisi touhuta omiaan.

Heti alussa Juhani pokaa baarista naisen, jonka raahaa kotiin. Kun raivopäinen Tuula hiipii vakoilemaan, Juhani heittää palavan sikarin kesken aktin ulos ikkunasta. Pensas syttyy tuleen, ja Tuula törmää ikkunaan. ”Juhani kääntyy yllättyneenä spermaa puolitoistametrisessä kaaressa sylkevä penis Tuulaa kohti sojottaen.”

Palokunnalle Juhani arvelee, että kostea puska ei olisi syttynyt. Kohtauksessa yhdistyvät seksuaalinen viittailu ja raamatullinen symboliikka niin irvokkaaseen tyyliin, että sitä olisi sopinut kirjaan enemmänkin.

Karran romaani näyttää pitkää nenää sellaiselle proosalle, jossa lukijan tulee tulkita suuria asioita pienten vihjeiden avulla. Tässä pannaan urakalla melaa mekkoon ja puhutaan rumia. Kertoja näkee kaiken ja kertoo senkin, mitä lukija ei välttämättä haluaisi tietää.

Kuten arvata saattaa, henkilökuvaus ei juhli moniulotteisuudellaan. Tyypit ovat yksioikoisia ja toteuttavat vain sen tehtävän, joka heille on draaman lakien mukaan määrätty.

Kun Juhani on avannut romaanin alussa pettämispelin, Tuula vastaa kutsumalla sänkyynsä lentäjä-Marcon. Juhani iskee takaisin vuokraamalla velipuoleltaan huoran näyttelemään nuorta tyttöystävää. Sen jälkeen mukaan saadaan myös alamaailma.

Juhanin isä on oikea emäkonna, samoin Tuulan äiti. Siinä verkostossa ihmiset rakastavat ja vihaavat ristiin, eikä pullea espoolainen porvari ei ole ihmisenä väkivaltarikollista parempi. Moraali mitataan enimmäkseen euroissa.

Jos kohtuuttomuuden näkökulmasta katsotaan, neljäsataasivuinen romaani on auttamatta liian pieni. Olisi pitänyt saada vähintään toinen mokoma lisää!

Totta puhuen tarinan eväät alkavat ehtyä kirjan puolivälin jälkeen. Kreikkalaisen tragedian hengessä alkanut jumalten mittelö muuttuu suoraviivaiseksi toimintaelokuvaksi.

Tietenkin tällaisessa kuviossa täytyy mennä äärimmäisyyksiin. ”Erotaanko, jos selvitään tästä hengissä?” Juhani kysyy Tuulalta tarinan loppumetreillä.

Karra poraa kohtuullisen neitseellistä maaperää. Yhtä radikaalia avioerosikailua ei ole Suomessa aiemmin julkaistu. Jos yhtymäkohtia on pakko hakea, elostelujaksot muistuttavat hiukan Tuomas Vimmaa ja alamaailman groteskit kuvaukset Reijo Mäkeä.

Turboahdettu ajankuva menee monin paikoin niin älyttömäksi, ettei voi kuin nauraa. Tekstin moraaliset pohdinnat eivät häiritse viihdyttävää lukukokemusta.

Lauri Sihvonen

Helena Kallio: Kalarakastaja. Runoja, 68 s. Teos 2009.

Helena Kallio on siirtynyt esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu (2006) jälkeen lyriikan pariin, eikä suinkaan millaisen tahansa runojen rustailun: visionäärinen ja uljas Kalarakastaja ponnistaa eeppisen runouden perinteestä ja uudelleenkirjoittaa myyttejä asettaen tähtäimen niin korkealle, että huimaa. Kokoelma on komeitten kielikuvien, ikiaikaisten tarujen ja jumalten juhlaa, johon vieläpä rinnastetaan nyky-yhteiskunta nykyaikaisine ongelmineen. Kunnianhimoa ja näyttämisen halua kirjailijalta ei ainakaan puutu.

Polveilevan, varioivan ja pisteettömänä etenevän kokoelman kantavana teemana on kaiken virtaavuus ja ihmisen saumaton limittyminen maailmaan ja siinä synnytettyihin kertomuksiin. ”Solmu solmulta, hiertymä hiertymältä syöpyy ihoomme historian, mustelmien kartta, sen paino imeytyy henkeesi.” Limittyminen ilmenee myös konkreettisena sulautumisena luontoon (”maiseman, johon kaipaan juurtua, imeytyä kyselemättä ojan pengermään”) ja kieleen (”kuuntele kirjoitusten reunaa, rivien välejä, sukella o:n silmukasta, soluttaudu syvemmälle”). Hieno ajatuskehikko olisi pysynyt hyvin pystyssä ilman sen lähtökohtana olevan Herakleitoksen lausahduksen väkinäistä esiinkirjoittamistakin (”paita hei ja panta rhei!”).

Kalarakastajan runomeressä syntyy kieli ja maailma, ”kosminen mysteeri, järjestäytyminen olennoiksi”. Näissä alkuvesissä liikkuessaan Kallio osoittaa kielellisen taituruutensa ja visionsa voiman. Moralistiset viittaukset nykymaailmaan – perhesurmiin, kylmään tulostavoitteellisuuteen, jopa ilmastonlämpenemiseen – tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta, ja ”tiskielämän” kaltaiset arkiset sanat latistavat tunnelmaa eivätkä toimi vastavoimana kokoelmaa hallitsevalle mahtipontisuudelle siten kuin ehkä tarkoituksena oli.

Kokoelmassa onkin ongelmallista juuri se, että siinä yritetään tehdä kaikkea yhtä aikaa; olla sekä leikkisä että vakava, myytillinen että moderni, juhlava että puhekielinen. Lienee kuitenkin makuasia, puhutaanko tässä yhteydessä monipuolisuudesta vai päättämättömyydestä. Itse jäin kaipaamaan selkeämpää linjanvetoa ja tiivistämistä, jotka olisivat jäntevöittäneet kokoelmaa ja tehneet siitä helpommin lähestyttävän. Ei toki niin, etteikö runokokoelma saisi olla vaikea – ei se kuitenkaan myöskään saisi uuvuttaa lukijaansa alituisten viitteiden ja toisinaan sanahelinäksi sortuvien luetteloiden painolastilla. Siellä täällä on onneksi tarttumapintaa, jokin ”kauriin sydän, purppuraa itkevä helistin”.

Kalarakastajan runsaan sanomisen poetiikkaa voidaan toki puolustaa siitä itsestään löytyvällä kalojen ja sanojen rinnastuksella, jonka myötä kalarakastajasta tulee myös sanarakastaja. Eikä sanarakastaja – ainakaan tässä tapauksessa – halua säästellä ja jäsentää, vaan ”parahdella! koetella kaikua!”. Se sallittakoon, sillä lopputuloksella on kiistämättömät ansionsa, jotka tosin herättävät enemmän järkiperäistä ihailua ja vähemmän sellaista taianomaista inhimillistä värinää, jota runous parhaimmillaan herättää.

Marianna Kurtto