Kira Poutanen: Kotimatka. Romaani, 233 s. Otava 2009.

Kira Poutanen sai esikoisromaanistaan Ihana meri (2001) Finlandia Junior –palkinnon, mutta romaani Kotimatka osoittaa, että aikuisten sarjassa hänen kirjoittamisensa tuottaa kovin heppoista tulosta. Tarinan päähenkilönä ja minäkertojana on Laura, joka asuu Pariisissa, työskentelee naistenlehden toimittajana ja kunnostautuu juoniessaan lehdelleen mojovia kuvia ja uutisia kilpailevan lehden toimittajien nenän edestä. Salamavaloissa oleillaan muodikkaissa kuteissa ja samppanjaa kuluu. Suhde ranskalaiseen miesystävään Danieliin on ihan ranskalaisen aistillisessa kunnossa.

Suomeen jäänyttä perhettään Laura ei vuosikausiin juuri ole muistanut, mutta nyt on sisko menossa naimisiin ja Lauran on tultava häihin. Matka koto-Suomeen antaisi romaanille hyvinkin mahdollisuuksia katsella kotomaamme olikkeita ja erinomaisuuksia valaisevan virkistävästä näkökulmasta, mutta siihen Kotimatka ei yllä. Pariisilaiseen lystinpitoon tottunut Laura panee merkille tutut kliseiset seikat: Suomessa sataa räntää, on kylmää ja pimeää, ihmiset kulkevat toppatakeissa sikäli kuin heitä näkyy, liikkeet ovat auki erikoisiin aikoihin, kahvi on laihaa litkua ja omituista ruokaa tarjotaan omituiseen aikaan. Baarit eivät myöhäisiltapäivän tunteina täyty varhaisten aperitiivien nautiskelijoista, mutta toisaalta suomalaiset nuoret naiset kittaavat ainakin polttareissa mahdottomat määrät ällöttävän makeaa siideriä. Niin, ja korkokengillä kävely on sohjossa vaikeaa, ja suomalaiset hiljaisia. Miesystäväkin tulee Suomeen ja kauhistuu suomalaisten tapaa mennä jouluna hautausmaalle. Kamalat ovat suomalaiset häätkin.

Kulttuurierojen kriittisesti tehokas valaiseminen ei siis oikein suju, vaikka aineksia kyllä olisi molemmissa, niin suomalaisessa kuin ranskalaisessakin elämänmenossa. Romaanin toiseksi juonteeksi nousee Lauran suhde siskoonsa. Tällä Poutanen lienee tavoitellut ihmissuhdekuvauksen syventämistä. Menneisyydessä on tapahtunut melkein kauheita, joita en tässä nyt paljasta, ja Laura joutuu kamppailemaan syyllisyydentunteensa kanssa. Vähän nokkapokkaa menneistä siskon kanssa tuleekin, mutta enemmän on apua siitä suhteellisuudentajusta, jonka henkitoreissaan olevan isoäidin tapaaminen Laurassa herättää.

Romaani päättyy Lauran seestyneisiin tunnelmiin: ”Minullakin on kotimaa, ja se ei koskaan voi olla muu kuin tämä.” Sillä tavalla Laura on siis kasvanut ihmisenä. Romaanin lopussa on laitettu Eino Leinon kaunis runo – jolla olisi kyllä nimikin, Nocturne.

Poutanen on huolellinen ja hyvä kirjoittaja, mutta Kotimatka jää silti melko heppoisankepeäksi romaaniksi. Tyyliltään se on pintaliitoisen tyttömäinen monine huudahteluineen, pukeutumisselostuksineen ja teiniaikamuisteluineen, eikä sen ihmiskuvaus vakuuta. Odotin Kotimatkalta paljon enemmän. En taida kuulua tämän romaanin kohderyhmään.

Lasse Koskela

Krisztina Tóth: Viivakoodi. Novelleja, 215 s. Suomentanut Juhani Huotari. Avain 2009.

Aloitetaan nimistä. Unkarilaisen Krisztina Tóthin (s. 1967) novellikokoelman nimi on Viivakoodi,  ja kullakin kokoelman kertomuksella on nimen lisäksi alaotsikko. Ne ovat tällaisia: ”Rajaviiva”, ”Suuntaviiva”, ”Elämänviiva”; ”Verilinja”, ”Tielinja”, ”Etulinja”; ”Bikiniraja”, ”Murtumakohta”, ”Viivan veto”.

Vertauskuvalliset viivat ja linjat muodostavat ristikoita ja karttapohjia, joilta novellien (usein kasvuikäiset) päähenkilöt etsivät itseään. Mutta ennen muuta Tóthin suosima viivasymboliikka liittyy jakolinjoihin: ollaan valtioiden tai yhteiskuntien rajoilla, lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, tutun ja käsittämättömän rajapinnalla. Toisinaan noilla kaikilla samalla kertaa, kuten silloin, kun päähenkilön isän vartaloa kirjovan arpikudoksen todellinen syntyhistoria paljastuu.

Nimensä kokoelma on saanut novellin ”Haaleaa maitoa” alaotsikosta. Se, kuten useimmat muutkin novellit, liittyy rautaesiripun takana elettyyn varhaisnuoruuteen. ”Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan tölkkeihin ja pakkauspapereihin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin.”

Tóth suhtautuu lämpimän ironisesti länttä ihannoineisiin maanmiehiinsä. Ironia ja lämpö säteilevät myös länteen, sillä kirjailija tietää lukijoidensakin tietävän, etteivät merkkivaatteiden ja -oluiden keskellä elävät läntiset ihmiset ole missään vaiheessa asuneet varsinaisesti paratiisissa.

Tämä taidokkaitten novellien valikoima ei ole kuitenkaan yleissävyltään lämmin, vaan groteski. Lapsuuskuvauksissa pörrää kärpäsiä ja ryömii toukkia, vauvat kuolevat nälkään. Historia piirtyy ihmisiin haavoina ja ruhjeina, joita voi saada yhtä hyvin rajakahakassa kuin ajelemalla huonolla koneella säärikarvojaan. 

Parhaiden novelliperinteitten mukaisesti Tóth harrastaa ristiinvalotusta ja päällekkäiskuvia. Onnistuneimpia on avausnovelli ”Avaimeton”, jossa päähenkilön tajunnan läpi kulkevat kaikki ne kerrat, jolloin hän on ollut tekemisissä kuoleman kanssa.

Outo, futuristinen fantasianäky ”Kivilattia” poikkeaa kiintoisalla tavalla muitten tarinoitten maailmasta. Siinä ollaan matkalla Japanissa, jossa päähenkilö etsii sopivia paikkoja joihin kätkeä päättyneestä ihmissuhteesta muistuttavat lappuset, jotka ovat tulleet mukaan erehdyksessä. Kafkamaisesti tunnelmasta toiseen siirtyvä tarina on merkillisen tenhoava, eikä siinä suotta mainita elokuvaa Lost in Translation.

Käännöksestä puheen ollen, suomentaja Juhani Huotari osoittaa jälleen hallitsevansa sekä unkarin että suomen kielen mitä etevimmin.

Jarmo Papinniemi

Mikko Viljanen: Maan paino. Romaani, 280 s. Teos 2009.

 Mikko Viljasta ei voi ainakaan syyttää helpoilla aihevalinnoilla kalastelevaksi kirjailijaksi. Hänen Todennäkyjä-esikoisromaaninsa (2004) päähenkilö yritti rakentaa kuvaa maailmasta ja itsestään takertumalla vimmaisesti fragmentoituneisiin näköhavaintoihin. Uusi Maan paino taas kuvaa venäläistaustaista emigranttia, joka palaa Suomeen etsimään poispyyhittyä historiaansa.

Romaanin päähenkilö Oleg Onetskin asuu lapsuudessaan 80-luvun lopun Helsingissä, mutta Neuvostoliiton romahtaessa hänen vakoojaisänsä joutuu perheineen pakenemaan takaisin Venäjälle. Siellä koditon Oleg ajautuu hankaluudesta toiseen, kunnes kymmenen vuoden jälkeen palaa Suomeen. Syynä on sekä keikat gangsteriystävä Andrein kanssa että Helsinkiin asettunut ex-tyttöystävä Daria.

Oleg putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin, eikä elämä tahdo oikein urjeta kummassakaan. 90-luvun Venäjällä vallitsee laillinen anarkia, kun taas Suomi tuntuu tylsältä ja yksinäiseltä. Oleg päätyy naimisiin lapsuudenystävänsä Alman kanssa, johon hän törmää uudelleen mielisairaalassa. Kohtaamisen miljöö kuvastaa romaanin tummanpuhuvaa, melankolian- ja pelonsekaista tunnemaisemaa.

Kanadalaiskirjailija Douglas Coupland on käyttänyt käsitettä denarraatio kuvaamaan taustastaan eroon pyristeleviä nykyihmisiä, jotka haluavat elää jonkun toisen elämää kuin omaansa. Sellainen on esimerkiksi Jhumpa Lahirin Kaima-romaanin (2005) Amerikkaan emigroituneen bengalilaisperheen poika, joka yrittää paikata identiteettikriisiään muun muassa vaihtamalla nimensä. Maan painossa venäläinen Oleg taas päättää yksikantaan haluavansa ”tulla suomalaiseksi”.

Hyppääminen uuteen, itse valittuun identiteettiin ei kuitenkaan onnistu kipuilematta. Varsinkin kun neuvostoimperiumin mukana Oleg menetti lapsuutensa, jota hän yrittää tavoittaa kirjoittamalla ylös muistojaan. Kokonaisen valtion lahoaminen taustoittaa rapsodisesti yhden kohtalon pirstoutumista.

Maan paino on tuhti romaani, jonka lavea kerronta kattaa pari vuosikymmentä. Teoksen elävin osuus kronikoi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä henkistä krapulaa ja venäläisnuorten tulevaisuudettomuutta. Votka virtaa ja pikkurikollisuus käy ammatista.

Suomeen palattua romaanin kerronnallinen hahmo alkaa hajota, kun kuvioon tunkee mainosmalliksi päätyvä Daria, Alman valokuvaajaveli ja aikoinaan salaisia tietoja venäläisille vuotanut virkamiesisä. Teos sulattaa toisiinsa vakoojajännäriä, maahanmuuttokuvausta, hapuilevaa rakkaustarinaa ja rikkilyödyn nuorukaisen kehityskertomusta mutta ei osaa oikein päättää, miksi niistä kasvaisi.

Siinä missä Lahirin Kaimassa oman elämän etsimisestä kehkeytyy eksistentiaalisesti jännittynyt ihmissuhdedraama, Maan painossa Olegin sompailu Daria ja Alman välillä tahtoo väljähtyä tyhjäkäynniksi. Ailahtelevien tunnesooloilujen rinnalle tarina kaipaisi ajoittain hiukan enemmän dynaamista potkua ja herättelevää särmää.

Tero Tähtinen

Harri Närhi: Apinamorsian. Romaani, 294 s. WSOY 2009.

Maailmaa kiertää oletus, että mayojen kalenterin maailmanloppu tulee vuonna 2012.

Harri Närhi on maailmanlaajuisten vanhojen kulttuurien sisäistäjä, jonka Apinamorsian tapahtuu vuonna 2012.

En määrittelisi Närheä scifikirjailijaksi, mutta poikkeuksellisen haasteen jopa älykkäästi kirjoittavaksi Närheksi hän on ottanut alkaessaan juoksuttaa kahta toisiaan symmetrisesti lähestyvää tarinaa. Eksoottisempaa kerrotaan minä-muodossa Mesoamerikassa. Toisen päähenkilö, hän, tulee Suomesta. Kummallakin puolella vierailee häivähdyksiä rinnakkaistarinasta. Vai ovatko sivupersoonat liikkeellä?

Kevätpäiväntasauksena ilmestyneen Apinamorsiamen molemmat tarinat kohtaavat talvipäivänseisauksen aikaan, jonka Närhen ajanlasku pohjustaa tuomiopäiväksi. Loppumyllerryksen kirjailija sekä jättää että on jättämättä avoimeksi. Ohjakset pysyvät käsissä jopa hetkenä, jolloin ratkaistaan maailman jatkuminen.

Hän-muodossa kulkeva vuoden 2012 tarina kertoo 58-vuotiaasta Lauri Kurjesta. Valokuvaaja Kurki, jonka sukunimi vihjaa kirjailija Närhen alter egon suuntaan, kokee hurjia aistielämyksiä maatessaan sairaalassa, kun aivoinfarkti on vahingoittanut hänen puhekeskustaan ja muistiaan. Toipilasvaiheessa Kurki löytää itsensä Cancunin lentokentältä ja sieltä alkavalta turistiretkeltä. Sen aikana matkaopas tarjoaa selkokielisen tiivistelmän kulttuurista, jota kirja on siihenkin saakka rinnakkaistarinassa välittänyt.

Minä-kertoja on ketsaalinsulkien pyydystäjä Toia matkalla kohti pilvimetsää. Närhen esitellessä Toian maailmaa poika valistaa, että kun pyhän linnun, ketsaalin, laulua ei enää kuulu, päättyy myös ihmisen aika maan päällä. Menossa oleva vuosi ilmaistaan sanomalla, että on kulunut 52 vuotta edellisestä Valon Juhlasta. Ajoitusta auttaa tieto, että käynnissä on sota, jonka viisaat tietävät olevan Sulkakäärmeen sota. Vain Kristuksen uutta tulemista muistuttava tapahtuma voi sen lopettaa, kun Sulkakäärme tulee talvipäivänseisauksen aikaan vaatimaan takaisin valtakuntaansa.

Sulkakäärmeen uhri, joka on valittu syntymäpäivän perusteella, on antanut nimen kirjalle. Tämän henkilön Närhi esittelee sympaattisena kuin television eläindokumenttien poikasen.

Jonkin verran suomalaisparodiaa mahtuu mukaan: ei liene sattumaa, että edustava terapeutti, joka määrittelee diagnoosillaan muistinsa menettäneen Lauri Kurjen tulevaisuuden, on sukunimeltään Stubb. Tai että juhliin valmistautuvat miehet Kaivojen Kaupungissa pyytäessään hakemaan olutta tilaavat Tikalin tummaa.

Närhen kirjat herättävät Suomessa hämmästyttävän vähän huomiota. Englantilaisen kielialueen kirjailijana hän olisi bestselleristi. Mayakalenterin maailmanlopputeemakin kaikessa kulttuuriantropologisessa monimutkaisuudessaan on lähes skuuppimaisen populaari, vaikka lukijaa hyödyttää, mikäli on edes vähän hajulla mayojen ja atsteekkien kulttuurista.

Kaisu Mikkola

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja. Novelleja, 150 s. Suomentanut ja toimittanut Hannu Launonen. Atena 2009.

Unkarilainen Gyula Krúdy (1878–1933) on maassaan klassikkokirjailijan asemassa ja suomalaiselle lukijalle mainio uusi tuttavuus. Hannu Launonen on valikoinut ja suomentanut tähän kokoelmaan Krúdyn laajasta tuotannosta vajaat parikymmentä lyhyttä novellia, joista suurimmassa osassa seikkailee riemastuttava Sindbad-hahmo, naistenmies, jonka ikä ja olosuhteet muuttuvat tarinasta toiseen, mutta joka aina etsii vain yhtä asiaa: rakkautta.  

 Krúdy piirtää seikkailijastaan kuvaa ilkikurisin vedoin. Sindbad vannoo rakastavansa naisia, mutta silti tapaa jättää heidät niille sijoilleen juuri silloin, kun hekuman pitäisi huipentua; ”kuollut ja viisastunut” Sindbad palaa haudankin takaa tapaamaan menneisyyden rakastettua vain todetakseen kaiken olevan ennallaan, rakkauden yhtä mahdotonta kuin ennenkin. Kiintymyksensä kohteita hän kuvaa vuolaasti: ”Málcsi oli heikko, avuton [---] hahmo, niin kuin pitkä syksyinen iltapäivä, kun auringonsäteet osuvat punertavaan lehtimajaan, jossa murheellinen herrasmies istuu lukemassa hienoa, laajaa romaania.”

 Sindbadin naisiin lukeutuu myös viiksekäs ja kierosilmäinen Irma, joka myrkyttää itsensä tultuaan Sindbadin hylätyksi (mistä syystä ”[m]uutamien päivien ajan Sindbadilla oli ollut kurja olo”). Kuolema rakkauden tähden onkin Krúdyn novelleissa toistuva teema ja keino lunastaa tuo rakkaus ikuisesti omaksi: ”Kaikki se, mitä rakastitte, minkä vuoksi olitte onneton, minkä vuoksi itkitte tyynynne läpimäräksi ja viimein heititte henkenne, kaikki se on teidän, yksin teidän…” Krúdy siis kuvaa rakkautta yhtä aikaa sekä äärimmäisen dramaattisesti että äärimmäisen humoristisesti; sentimentaalinen ironia juhlii.

Muunkinlaista huumoria Krúdy tarjoilee ollen välillä nokkelan pisteliäs (”hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli siis todellinen taiteilijaluonne”), absurdi (”Paholainen koetti piirittää leskirouvaa kananmunan hahmossa”) tai avoimen parodinen (”hänen rintansa keinuivat kuin akasian valkoiset kukat tuulessa”). Mutta sitten, yllättäen, tällaista kauneutta: ”Joki kimalsi ja vaahtosi niin kuin elohopeaa olisi siivilöity valtavan seulan lävitse.” Jos elämä siis on pelkkä suuri vitsi, on se toisaalta myös kaunis vitsi – ja ”vain typerykset tekevät elämästään yksitoikkoisen”. 

Sindbad-novelleja on alun perin julkaistu lehdissä, mihin tarkoitukseen ne toistuvien teemojensa ja rakenteidensa vuoksi ovat luultavasti paremmin sopineetkin; peräkkäin luettuna samankaltaisuus alkaa hieman häiritä. Moite ei kuitenkaan ole vakava, sillä niin mestarillisesti Krúdy kirjoittaa, ja niin taitavasti Launonen on kertomukset suomen kielelle taivuttanut. Ja luettavana on toki muitakin kuin Sindbad-novelleja, kuten Kolmijalkainen kana, jossa piipittävästä luonnonoikusta tulee leskirouvan avain onneen: uuteen, rikkaaseen aviomieheen. Ironinen ote pitää.

Päällimmäisenä kokoelmasta jää mieleen tuhannen ja yhden naisen seikkailijan sanat: ”’Elämä’, ajatteli Sindbad, ’rietas, pyhä ja uuvuttava elämä! Kunpa sen voisi elää uudestaan!’”

Marianna Kurtto

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Romaani, 639 s. Suomentanut Juhani Lindholm. Tammi 2009.

Ahaa-elämysten sarjalla ei tunnu olevan loppua, kun lähtee lukemaan Haruki Murakamin romaania Kafka rannalla. Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -romaanin aikasilmukan tilalla on unikanava; taivaalta satavat silakat, makrillit ja iilimadot tuovat välittömästi mieleen Paul Thomas Andersonin elokuvan Magnolia; yliluonnollisen luonnonilmiön tyhmistämä Nakata tuo mieleen yhtä hyvin Kosinskin Mr. Chancen kuin Dostojevskin ruhtinas Myškinin; sadistinen, kissoja silpova ja niiden sielut maagista huiluaan varten varastava kuvanveistäjä on yhdistelmä Teemu Mäkeä ja Grenouillea Süskindin Parfyymista; tuossa viedään Oidipus-myyttiä virtuaaliseen muotoon ja tuossa taas Orfeus pistäytyy Manalassa. Jne.

Unia, satuja, myyttejä ja intertekstuaalisia loimilankoja on riittämiin, mutta tuleeko kudelmasta kestävä? Kafka rannalla ei ole enää edes kovin uusi romaani. Tammesta sitä muistini mukaan lupailtiin suomeksi jo keväällä 2007, sitten saman vuoden syksyksi, lopulta viime vuoden kevääksi (jolloin odotusten turhauttamana luin englanninnoksen Kafka on the Shore ja heti perään Murakamin uudemmankin englanninkielisenä julkaistun romaanin After Dark). Eräissä muissakin romaaneissaan – After Darkissa ja Hard-Boiled Wonderland And the End of the Worldissa – Murakami on käyttänyt samaa kerrontaratkaisua; parillisissa ja parittomissa luvuissa kuljetetaan kummassakin omaa itsenäistä tarinaa, ja loppua kohti vähitellen paljastuu, mitkä ainekset sitovat niitä isompaan, yhteiseen tarinaan, jota oman tarinan sisältä on mahdotonta edes aavistaa.

Jaettu ja rinnakkainen ovat romaanin avainsanoja. On rinnakkaismaailma, johon jotkut romaanin henkilöistä ovat kadottaneet puolet varjostaan ja, heideggeriläisittäin sanottuna, Daseinistaan.

Päähenkilö on romaanin nimen mukainen Kafka rannalla, jonkinlainen omassa elämässäänkin ulkopuolinen etsijä, jonka initiaatiomenoiksi romaanin fantastiset tapahtumat voi tulkita. Parillisissa luvuissa kuljeskelee Nakata, vanhus, joka ei ole koskaan toipunut lapsena kokemastaan ravisuttavasta kokemuksesta; hän on ollut koululuokkansa kanssa luontoretkellä, jossa yhtäkkiä kaikki luokan oppilaat ovat vaipuneet ilman mitään selvää syytä tajuttomina maahan. Muut oppilaat ovat ennen pitkää palanneet tajuihinsa ja vaikuttaneet kaikin puolin terveiltä, mutta Nakata on maannut viikkokausia koomassa. Herättyään hänen tajuntansa on pyyhkiytynyt puhtaaksi, eikä hän opi koskaan lukemaan ja kirjoittamaan. Sen sijaan hän elää jonkinlaisella olevaisen raja-alueella, jossa kommunikoiminen kissojen kanssa on melko luonnollista. Kun hän sitten kadonneita kissoja etsiessään joutuu kohtaamaan Kafka Tamuran isän ja syyllistyy murhaan, olevaisen ja rinnakkaismaailman välinen tasapaino uhkaa järkkyä, ja asioiden palauttaminen takaisin luonnolliseen järjestykseen vaatii antiikin mytologioita vastaavia tekoja, mm. kynnyskiven kääntämisen, insestitabun rikkomisen ja jonkinlaisen rajattoman metsälabyrintin kautta Valhallan puolella käymisen.

Jotain tällaista olin ainakin ymmärtävinäni. Suoraan sanottuna koko romaani tuntuu välillä yhtä lapselliselta kuin muinainen tv-sarja Safiiri ja teräs. Ja yhtä kiinnostavalta myös, jos on taipumusta tällaisten fantasioiden viettelyksiin. Kirjassa tapahtuu niin ihmeellisiä juttuja, että kun kuollut ei yllättäen herääkään kuolleista, niin se se vasta ihmeeltä tuntuukin.

En pystynyt lukemaan tätäkään Murakamin teosta ilman että Hayao Miyazakin anime-elokuvat elivät koko ajan mielessäni, erityisesti niistä rikkain ja arvoituksellisin, Henkien kätkemä. Kummassakin joudutaan outoon rinnakkaismaailmaan. Kafka Tamura on hyvin samankaltainen ja lähes saman ikäinenkin kuin Henkien kätkemän Chihiro-tyttö, kun otetaan huomioon, että tytöt kypsyvät varhemmin. Rinnakkaismaailman rajalla Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi, kun taas Kafka Tamura on 15-vuotiaana karannut isänsä luota ja etsii siskoaan ja äitiään, jotka ovat hänet hyljänneet hänen ollessaan nelivuotias. Se, että hän on heidän kummankin kanssa sukupuoliyhteydessä, ei millään tavoin vähennä hänen viattomuuttaan, sillä insestitabun murtaminen tapahtuu rinnakkaismaailmassa, jossa ei ole sen enempää moraalia, aikaa kuin muistojakaan. Jotain eroakin näillä kahdella teoksella on: kuva puhuu luontevammin ylitodellista kieltä, ja Murakami tarvitsee spontaanin tapahtumisen sijasta mielestäni ylettömän paljon kvasifilosofista selittelyä ja käsiterautalankaa, ikään kuin hän olisi sen velkaa aikuislukijoille, joiden raskaita silmäluomia painavat realismin suomut.

Romaani ei anna ihan niin paljon kuin se monimutkaisuudessaan lupaa. Pidän Murakamin pienimuotoisia romaaneja – After Darkia ja Sputnik rakastettuani – ja novelleja (The Elephant Vanishes) parempina, koska ne ovat keskitetympiä kuin Gaudin Sagrada Familian mieleen tuovat fantasiarakennelmat. Eikä minulla mitään ole fantasiaakaan vastaan, mutta vaikea sitä on saada elämään niin, että aikuinen mieli nielee sen kakistelematta.

On hyvä, että uuden Murakamin suomennos on ammattilaisen käsialaa. Suurta lammasseikkailua en ole lukenut, joten en siitä mitään sanokaan, mutta Sputnik rakastettuni (suom. Ilkka Malinen, 2003) olisi kaivannut paljon tiukempaa editointia kuin luettavaksi tarkoitetussa laitoksessa näkyi. Juhani Lindholmin suomennoksessa olen tyytyväinen luontevaan kieleen, mutta minä en kai olisi minä, ellen löytäisi siitäkin jotain vikaa. Esimerkiksi, kun 50-vuotias nainen on ruvennut seksipuuhiin 15-vuotiaan pojan kanssa ja käynyt moraalista kamppailua itsensä kanssa, hän ei ajattele: ”Minä kuitenkin tein silloin sen päätöksen, etten pakota itseäni mihinkään arvoarvostelmiin.” Englanninnoksessa lukee: ” But at the time I decided not to force myself to judge anything.” Joten arvoarvostelmasta – value judgement – ei ole kysymys, vaan moralisoinnista. Ja miksi ihmeessä monien suomentajien tekstissä navy blue on joka kerta laivastonsininen, kun kysymys on kuitenkin ihan tavallisesta tummansinisestä?

Arto Virtanen

Outi Alm: Suhteettomia tiloja. Novelleja, 218 s. Gummerus 2009.

Kansitaiteilija on tiivistänyt Outi Almin novellikokoelman viestin: kun ihmiset sullotaan ahtaalle, tulee punahehkuisen hankalaa. Ahtamisesta, aitaamisesta, ihmisten syrjään halveksinnasta on kyse useimmissa novelleissa.

Ensimmäisessä markkinoidaan kunnan päättäjille hoitolaa, joka on kunnostettu tyhjentyneeseen kanalaan ja joka takaisi kunnalle ”säästöjä, halvempia hoitopaikkoja, suurempaa vapautta suunnitella budjetti”. Esitelty laitos on jonkin verran karmeampi kuin maassamme toteutuva kansalaistensäilytysstrategia. Kanalan kuusineliöisiin häkkeihin sijoitettavien vanhusten voi uskoa viihtyvän, kun ”he ovat kotoisin syrjäseuduilta, maalta, ja ovat tottuneet kanaloihin”.

Näitä Orwell-henkisiä kauhistuskertomuksia on kokoelmassa useita. ”Puistopäivä” on kuvaus yhteiskunnan ylläpitämästä seksuaalisen tyydyttymisen laitoksesta – ”orgasmikielteiset ihmiset saivat lähteä hyvin pian työpaikoiltaan”. ”Kellari” kuvaa moniedullisen juoppojen säilytyssysteemin: yhteiskunta maksaa pienen korvauksen omakotiasujille, jotka saavat näin lisätuloa kellarinloukossa säilytettävästä ja säännöllisesti juotettavasta juoposta, ja juoppo saa juotavan ulottuville.

Osa novelleista on tämänhetkisiä. ”Kissa” kertoo kahden ahdistuneen lapsen kohtaamisesta; toinen on yksin, koska yhä rikastuvat vanhemmat ”asuvat töissä”, toisella ei kotia olekaan. ”Sillat”-novellin ylimielinen, sokea Kare tapaa sillanalusenkelin, joka kertoo, miten vähäosaisetkin syrjivät toisiaan. ”Ne ei laske tänne kaikkia. Ei mustalaisia, ei ulkomaalaisia, ne vihaa vaan.”

Vihattujen ahdinkoa käsittelee ”Paikannus”, jossa naiset auttavat turvapaikan tarvitsevia lapsia. Novellin Hiira saa kirjan ainoana murrepiirteitä: Hiira sanoo ”siulle, miulle, miun, myö”. Niin on imatralaislähtöinen Almkin nuoruudessaan sanonut. Hiira on epäluotettava ja epäiltävä henkilö, mutta syyllistyn varmaan liikatulkintaan, jos otaksun Almin ottavan Hiiran hahmossa etäisyyttä omaan taustaansa.

”Karhun pesä” kertoo isästä, jonka töissä kaikki muut ovat tohtoreita ja muutenkin ahdistaa ja jonka lapsi ei viihdy koulussa. ”Kun koulussa puhuttiin oman oivalluksen tärkeydestä, se yleensä tarkoitti sitä, että keksi saman, minkä opettaja jo tiesi. Jos oivalsi jotakin erilaista, oli ymmärtänyt jotakin väärin.” Tämä on kirjan teksteistä iloisimmin positiivinen: isä ja poika löytävät yhdessä vapauden. Vapaus liittyy näissä novelleissa ylös nousemiseen; hyvän tunnusesineenä toistuu himmeli.

Yhteiskunnallisissa teksteissä on paatos kai tärkeämpi kuin henkilöiden luonnehdinta. En siis valita sitä, että useimmat henkilöt jäävät aateripustimiksi. Sitä vähän vierastan, että Outi Alm kertoo piirteettömistä ihmisistä väliin harmillisen kliseisellä kielellä. ”Suuvärkki kävi kahta kauheammin… Se sanoi ääni epätoivosta värähtäen  Hänessä kupli nauru.” Ei kertojan tarvitse silkkaa myötätuntoisuuttaan jättäytyä lattean kielen käyttäjäksi.

Kaisa Neimala

Jaakko Heinimäki – Christel Rönns: Suomen lasten Raamattu. 296 s. Otava 2009.

Jaakko Heinimäen ja Christel Rönnsin Suomen lasten Raamattu on kaunis, kiinnostava ja aktivoiva teos. Aikuislukijan se aktivoi heti vertaamaan kertomuksia pohjatekstiin. Siihen esipuhe kehottaakin. Lapsilukija aktivoitunee juttelemaan Rönnsin iloisista, eloisista, hauskasti muinaisista ja nykyisistä kuvien hahmoista.

Pohjatekstikseen kirjoittaja ilmoittaa Raamatun nykyisen suomennoksen. Enimmäkseen hän seuraa sitä kauniisti ja uskollisesti. Isä meidän -rukoukseen hän ei kelpuuta nykysuomennosta. Tuliseen uuniin heitettyjen miesten pelastumistarina ei sekään ole Danielin kirjan kertomassa muodossa, vaan Heinimäki nojaa apokryfikirjoihin. Näin hän on saanut mukaan kolmen miehen kiitosvirren, ”Kiitä Herraa, yö ja päivä”. Runo on uljas, mutta jää loppusointuisena oudoksumaan oloaan. Siinä kajahtaa myöhempi riimittely.

Raamatun suuren tarinan kertominen onnistuu Heinimäeltä hyvin. Kieli on luontevana etenevää, ääneen lukemiseen asettuvaa.

Materiaalin valinnassa on ollut valtava, vaativa työ. Muutaman karsimisen periaatteen olen havaitsevinani. Israelin kansan sotaiset menestystarinat kerrotaan hillitysti, tuhoista nautiskelematta. Loputtoman runsaat ja pikkutarkat Jumalalle otollisen käyttäytymisen säädökset ja niiden rikkomisesta seuraavat kamaluudet on suosiolla jätetty kertomatta. Jumalan tuomion uhkaavuus kaikkiaan on lieventynyt.

Kostamisen ohella Heinimäki on häivyttänyt Vanhan testamentin seksuaalisuutta. David ei syntisesti kiinnostu Bathsebasta, Potifarin vaimo ei vikittele Josefia, eikä irstas nainen yleensäkään kohoa samaan pelottavaan mahtiasemaan kuin pohjatekstissä.

Suomen lasten Raamattu painottaa rauhaa ja ymmärtämistä. Esipuhe näkee samanlaisuuden hepreaa puhuneiden paimentolaislapsien ja tämän päivän suomea puhuvien lasten välillä. ”He innostuvat samantapaisista asioista, he pelkäävät samantapaisia asioita ja he toivovat samantapaisia asioita.” Heinimäki tuntuu hartaasti toivovan nimenomaan tasa-arvoa. Sen edistämistä hän koskettelee ymmärtääkseni ainoassa omin käsin lisäämässään yksityiskohdassa: kun Maria ja Josef pakenevat Egyptiin ja pieni Jeesus näin kasvaa vääräuskoisten keskuudessa, Heinimäki ei malta olla huomauttamatta: ”Hänen ensimmäiset kaverinsa olivat egyptiläisiä.”

Christel Rönnsin maanmainio kuvitus käyttää riehakkaasti hyväkseen ideaa samantapaisista asioista. Kaikilla kuvien henkilöillä on kauniit aikakautensa asut, mutta erilaisin pikku vitsein heidät liitetään nykylapsen kokemusmaailmaan. Jaakobin unen enkelit ravaavat ylösalas kerrostalon portaita. Kun Johannes uppokastaa Jeesuksen, Jeesus pitelee nenästään ja kömpelö pulu pöllähtää taivaasta paikalle. Mutta ristiinnaulitsemisen kuvaa ei ole vitsikkäästi kevennetty.

Kaisa Neimala

Kirjailijan Raamattu. Toimittanut Torsti Lehtinen. 240 sivua. Johnny Kniga 2009.

Torsti Lehtinen kutsui kirjoittajia kertomaan, mitä Raamattu heille merkitsee ja miten se näkyy heidän tuotannossaan. Kirjailijan Raamatun tavoitteena on ollut saada mukaan kirjoittajia, joilla on aiheesta ”mielenkiintoista ja henkilökohtaista” sanottavaa. Heitä on 15.

Anne Hännisen sanottavaa en näe mielenkiintoisena. Onneksi olen väärässä, sillä teologi Martti Mäkisalo piti Hesarissa Hännistä ”valveutuneena pohdiskelijana moderneine yleisen ilmoituksen korostuksineen”. Minulle Hännisen teksti töksyy häiritsevästi, lipsuu opettavaisuuteen ja pohtii näin: ”Raamattu on historiallista ajankuvaa, mutta samalla kertomusten kokoelma, suuri myyttinen kertomus. Miten paljon Raamatun sisältö on muuttunut tai väärin tulkittu käännöksissä?”

Hannu Niklander, jonka mielestä Ilmestyskirja on ”hirmuisessa yksinäisyydessä, kahvin-, naisen- ja tupakanpuutteessa” laadittu sairas teos, onnistuu luomaan sekä mielenkiintoisemman että henkilökohtaisemman suhteen Raamattuun. Harri Raitis arvelee Raamatun ja kristinuskon saavutukseksi taikauskon vähenemisen ja kertoo samaan hengenvetoon, että Turun tuomiokirkon tornikello pysähtyi yönä, jolloin Jarkko Laine kuoli.

Miltei kaikki kirjoittajat liikkuvat lapsuudessaan, jonne kai helposti luisuu, kun yrittää jäljittää tuotantoaan. Rosa Liksomin tekstin lukisi novellina, mikä on ansio. Jouni Inkala on vakava, harras ja sellaisella sympaattisella tavalla vanhanaikaisen hienostunut, että tulee mieleen: tässä kohtaa Lehtinen teki oikean valinnan. Kari Aronpuro varastaa sivutilaa saman verran kuin Liisa Laukkarinen, Markku Envall ja puolikas Panu Tuomi yhteensä. Lehtisenä olisin kertonut Aronpurolle, että nyt kuule machete välähtää kohdallasi, vaikka miten olet hauska ja viisas.

Suurin suru Kirjailijan Raamatussa on se, että Mirkka Rekola ei itse voinut kirjoittaa Raamattu-suhteestaan, koska sairastui. Niinpä Lehtinen kirjoitti Rekolasta. Lehtinen ei toki kirjoita huonosti, mutta rekolalaisen kielilumon puuttuminen on melkoinen menetys. Minusta on synti, häpeä ja kauhistus, että Rekolaa käsittelevän esseen otsikko on ”Mirkka Rekola – Illegaalia runoutta uskonnon liepeillä”. Eikö kauniimpiakin sanoja olisi ollut?

Kirjailijan Raamattu on runsas. Ensi lukemalla mieleen jää ehkä vain anekdootteja ja niistäkään ei voi olla varma, kenen lapsuudessa olikaan se ukki, joka aloitti aamunsa virrellä. En usko, että esimerkiksi Risto Ahdin kirjailijakuva minulle merkittävästi syveni, avautui, kerrostui tahi alkoi sykkiä. En osaisi tiivistää, miten Raamatun vaikutus näkyy Risto Oikarisen tuotannossa. Silti olen vakuuttunut, että teos ei ole tarpeeton, ei oikeastaan edes keinotekoinen.
Eräissä toimituksellisissa seikoissa en ole Lehtisen linjoilla. Silmääni ei hivele, että jollakulla on tekstissään jaksokatkoina ristinmerkkejä ja toinen käyttää väliotsikoita. Mutta tämä on vähäinen vika.

Tarja Pulli

Pekka Tarkka: Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917. Tietokirja, 431 s. Otava 2009.

Pekka Tarkan elämäkerta Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917 on perinteinen elämä ja teokset -tutkimus, ja se liikkuu perin tutuilla urilla. Lehtosen tuotannon jaksottelussa hän seuraa totuttua kaavaa, joka on nykytutkimuksessa kyseenalaistettu jo moneen kertaan: Varhaistuotanto on myrskyisää uusromantiikkaa ja siinä seikkailee ylpeitä ja voimakastahtoisia ihmisiä, joiden syntyperään liittyy jotakin salaperäistä. 1910-luvulle saakka Lehtonen matkusteli ulkomailla, teki pätkätöitä lehtimiehenä eri puolilla Suomea ja kirjoitti joukon hiukan sekalaisia kirjoja. Romaanista Kerran kesällä (1917) alkoi Lehtosen tuotannon realistisempi, kansankuvaukseksi sanottu kausi, jonka tuloksena syntyi hänen pääteoksenaan pidetty, alun perin kaksiosainen romaani Putkinotko (1919, 1920). Pääteokseen saakka Tarkan kirja ei ulotu; se pysähtyy ikään kuin mestarikauden kynnykselle.

Lehtosta käsittelevä kirjallisuudentutkimus keskittyi pitkään lähinnä kahteen kohteeseen. Lehtosen elämää käsiteltiin paljon, joskaan kokonaisesitystä siitä ei kukaan kirjoittanut. Toisena mielenkiinnon kohteena oli useimmiten Putkinotko-sarja. Viime vuosina Lehtosta koskeva kirjallisuudentutkimus on monipuolistunut. Ensin havaittiin hänen merkityksensä suomalaisten runomittojen väljentäjänä. Sitten alettiin tarkastella uudella tavalla hänen varhaistuotantoaan, eikä enää puhuttu uusromantiikasta, vaan se liitettiin dekadentteihin virtauksiin. Vähitellen on kiinnostuttu myös Lehtosen tuotannon satiirisista, parodisista ja groteskeista juonteista, jotka alkavat jo varhaisista teoksista ja vahvistuvat myöhäistuotannossa. Tarkka panee merkille vain tutkimuksen Lehtosen roolista runomittojen väljentäjänä, muun tutkimuksen hän jättää huomiotta.

Lehtosen elämän osalta Tarkan työ on sujuvaa ja asiantuntevaa kuvausta, mutta enimmäkseen sekin kertaa jo tiedettyjä asioita. Lehtonen ei ristiriitaisen luonteensa vuoksi ollut aina kovin mukava mies. Ajat tosin olivat toiset, samoin tavat ja käyttäytymisen mittapuut.

Lehtosen elämän alkupuoli ei ollut seesteistä. Äiti Karoliina Heikarainen oli aikansa syrjäytyneitä yksinhuoltajia ja hylkäsi poikansa Joelin. Tuolloin sosiaalitoimi oli läpinäkyvää ja tehokkaasti kilpailutettua. Joel myytiin huutokaupalla sille, joka vaati ruokosta vähiten. Poikaa onnisti, kun papinleski Augusta Wallenius huusi hänet yhdeksitoista vuodeksi kahdellatoista viljatynnyrillä. Wallenius antoi Joelille sukunimen Lehtonen ja koulutti hänet ylioppilaaksi. Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opiskelu Helsingissä jäi aikoiluksi, mutta kirjailijanura käynnistyi hyvin.

Naisten suhteen Lehtonen oli aktiivinen. Hänellä oli runsaasti irtosuhteita, mutta samaan aikaan myös pysyvä suhde häntä yksitoista vuotta vanhempaan lahtelaisen rehtorin rouvaan Sylvia Avellaniin. Suhteessa oli hiukan erikoisia piirteitä. Lehtonen raportoi kirjeissään rakastajattarelleen suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti muista naissuhteistaan ja muisti analysoida ulkomaanmatkoillaan käyttämiensä prostituoitujen ominaisuuksia. Härskisti hän myös vaati Avellanilta korjausehdotuksia käsikirjoituksiinsa ja toisinaan suorastaan kirjoitutti tällä jaksoja teoksiinsa. Suhde kuihtui vasta kun Lehtonen rakastui hierojattareensa Lydia Thomassoniin, pani tämän opettelemaan konekirjoitusta ja otti vaimokseen. Nykyään on niin vaikea saada hyvää palvelusväkeä.

Lehtosen taloudellinen asema oli ihmeteltävän hyvä. Lehtimiesjaksojaan lukuun ottamatta hän eli vapaana kirjailijana. Siitä huolimatta hän pystyi ostamaan Savosta maatilan velipuolensa asuttavaksi ja omaksi kesäasunnokseen, vietti pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa ja osti Helsingin liepeiltä huvilan. Lisäksi hän koko ajan kartutti ”veri- ja kostorahastoaan”, jonka oli määrä turvata hänen riippumattomuutensa.

Lehtosen tuotanto jää melko pintapuolisen tarkastelun varaan. Tarkka rakentaa Lehtosen tuotannolle lähinnä kaksi kontekstia: kirjailijan elämän ja maailmankirjallisuuden. Niin kuin hyvin tiedetään, Lehtonen käytti usein teostensa aineksina oman elämänsä tapahtumia ja muokkasi fiktiivisiä henkilöitä tuttavapiirinsä tarjoamien mallien mukaan. Toinen konteksti, maailmankirjallisuus, tarjoutuu paljossa sen kautta, että Lehtonen tutustui laajalti etenkin romaaniseen kirjallisuuteen. Tarkka tekee paljon rinnastuksia, joissa hän vertaa Lehtosen tuotantoa tämän lukemiin teoksiin. Kiusallisen usein vertailu tapahtuu vain henkilöhahmojen varassa, ja toisinaan vertailu on ”tuo mieleen” -metodin tuottamaa.

Joel Lehtosen elämän ja hänen lukemansa maailmankirjallisuuden lisäksi hänen tuotannolleen olisi tietenkin tarjolla kolmas, erittäin relevantti konteksti: suomalainen kirjallisuus, joka oli lujin sitein kiinni 1900-luvun alun vuosien taloudellisessa, poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä. Kirjallisessa elämässä elettiin virkeää ellei peräti kiivasta aikaa. Lehtonen oli siinä monella tavalla mukana, luki ilmeisesti aika paljon ja tunsi kirjalliset muodit. Lisäksi kuva viime vuosisadan alun kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta murroksesta on viime vuosien tutkimuksessa muuttunut aika tavalla. Tästä huolimatta Tarkka jättää Lehtosen tuotannon suhteuttamisen ajan suomalaiseen kirjallisuuteen ikävän vähälle. Hänelle riittävät vanhat käsitteet uusromantiikka ja kansankuvaus aivan kuin niitä ei olisi tutkimuksessa käsitelty monella tavalla kyseenalaistavasti.

Tarkan tekstissä vilahtelee monia mielenkiintoisia ilmiöitä, kuten dekadenssi, satiiri, parodia, groteski ja nousukkaan aihelma. Ne kaikki jäävät kuitenkin hajamainintojen varaan. Juuri näihin ilmiöihin kirjallisuudentutkimuksella olisi tarjota uusia näkökulmia, mutta Tarkka ei siitä näytä piittaavan. Erikoinen tapaus, kun meillä nyt on ollut tapana jotenkin ottaa huomioon käsillä olevasta ilmiöstä tehty tutkimus.

Tarkan teos kattaa vuodet 1881–1917. Vähiten tutkittu ja monessa suhteessa mielenkiintoinen Lehtosen myöhäistuotanto odottaa siis vuoroaan. Toivon, että Tarkka toisessa osassa tekee kirjallisuustieteelliset kotiläksynsä paremmin.

Lasse Koskela