Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarauttuva puu. Romaani, 302 s. Suomentanut Jyrki Iivonen. BTJ 2009.
Ursula K. Le Guin: Lavinia.  Romaani, 325 s. Suomentanut Kristiina Rikman. WSOY 2009.

Lamavuosi kuristaa käännöskirjallisuutta, mutta Ursula K. Le Guinin ystäviä hemmotellaan. Science fictionin ja fantasian grand old ladyn vanhuudentyö, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia (2004–2007) on ammattitaitoista jälkeä. Silti nuortenfantasiasta jäi kaipaamaan sanamagiaa, ihmeen tuntua ja ajatusluutumiemme ravistelua, joista Le Guin tunnetaan.

Laviniasta ja Kahdesti haarautuvasta puusta näitä kaivattuja ominaisuuksia löytyy.

Le Guinin viimeisin tieteisromaani jatkaa Hain-sarjaa. Romaaneista Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien planeetta (1974) tuttu tähtieepos kuvaa Ekumeenia, löyhää maailmainliittoa ja sen lähettiläitä. Vieraat maailmat, joille he päätyvät, mahdollistavat sukupuoliroolien, yhteiskuntajärjestelmien ja kulttuurien kohtaamisen ristivalottamisen. Kahdesti haarautuvassa puussa ihmiskuntatason kysymyksistä on vuorossa uskonto. Intialaissyntyinen Sutty lähetetään tutkimaan suljettua Akaa. Kaikkivoivan Korporaation hallitsema planeetta tekee pikamarssia tähtiin. Suuri Tarina, Akan uskonnollis-henkinen perintö, on tuomittu niskoittelevaksi taantumukseksi. Puhtaan Tieteen Vasara lakaisee vanhauskoiset suolakaivoksille ja uudelleenkoulutusleireille.

Teknologiausko yhdistyy kansalaisten kontrolliin. Moraalisen hygienian komitea, Eettisen puhtauden virasto ja Kirjojen paikantamisen toimisto valvovat, ettei omilla vastuualueilla ajatella itsenäisesti. Akan kirjallinen kulttuuri on poltettu, sen opettajat, mazit, leireillä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n  kirjarovioiden sytkäri räpsähtelee taustalla.

Avaimet käteen -selityksiä karttava Le Guin ei tällä kertaa peittele allegorisia yhteyksiä: Maon Kiinan taolaisvainoja, tiibetinbuddhalaisten tilannetta, kristittyä ja islamilaista fundamentalismia. Sutty on varttunut Terralla. Nuori nainen on saanut kärsiä sukupuolisen suuntauksensa vuoksi. Kotiplaneettamme on toipumassa pyhän sodan ja globaalin yksijumalaisuuden kaudesta.

Suttyn hahmosta löytyy sarkasmia ja sateista surumieltä. Kirjailija lähettää päähenkilönsä kokoamaan ”sanojen särkyneen labyrintin” palasia. Vanhan elämäntavan luostari-kirjasto löytyy jokilaivamatkan ja vuorten takaa.

Christopher Hitchensin ja Vapaa-ajattelijoiden bussitarrakampanjoiden maailmanaikana on virkistävää lukea Le Guinia. Ateistinen tai agnostinen kirjailija pohtii maailman juuria ja ruumista, ykseyttä moninaisuudessa. Hänelle tarinankerronta on välttämätön osa ihmisyyttä, häilyvän ja väliaikaisen olemassaolomme hahmottamista.

Le Guin tunnustaa pyhyyden kaipuun, mutta ei ihmeitä. Akalaisten Suuri Tarina on totuuden ja kauneuden etsintää, tasapainon hakua ilman tuonpuoleisia palkintoja.

Mikä lopulta erottaa pyhän terrorin ja taistelevan ateismin? Kun tulevaisuus kieltää menneisyytensä, pesuveden mukana menee tunteiden ja ajatusten vuosisatoja. Runous muuttuu laittomaksi, nauru kielletyksi.

Puolivälin paikkeilla kerronta uhkaa hyytyä uskonnollis-filosofiseksi esseeksi. Viime luvuissa meditatiivista pohdintaa ja juonenkuljetusta on jälleen sopivassa suhteessa.

Jyrki Iivonen tavoittaa teoksen runollisuuden ja haikumaiset kiteytykset. Suomentajan taipumus käyttää isoja alkukirjaimia sielläkin, mihin ne eivät kielessämme sopisi, häiritsee hieman.

Lavinia on lähinnä historiallinen romaani, roomalaisen Publius Vergilius Maron (70–19 eKr.) Aeneiksen uudelleenkirjoitus. Eepoksessa seitsemän kukkulan kaupungin myyttisen perustajan puoliso jää sanattomaksi punastelijaksi. Le Guin värvää minäkertojakseen riuskaotteisen italialaistytön.

Merten takaa on tulossa Aeneas. Hänen maanpakolaisuutensa alkoi Troijan hävityksestä. Sen varrelle ovat osuneet manala, Afrikka ja hullu rakkaus. Lavinia tietää odottaa häntä. Kuninkaan tytär pakenee kosijoita pyhään tammilehtoon. Siellä hänelle ilmestyy vieras tulevaisuudesta: sairasteleva, säkeensä hukannut lopun aikojen Vergilius.

Kohtaamisissa on kiehtovaa metafiktiivisyyttä. Lavinia on tietoinen siitä, että elää runon sisällä, sivuhenkilönä. Hän ryhtyy opastamaan Vergiliusta, pistämään osaansa uusiksi.

Le Guin kysyy, kuinka paljon elämästä on kolmen kohtalottaren punomaa lankaa, ennalta määrättyä murhenäytelmää. Vapaan tahdon merkitystä ”loputtomassa, poluttomassa ja järjettömässä” maailmassa pohditaan perieksistentialistisesti.

Aeneas saapuu Latiumin rannoille. Lavinian pettynyt kosija Turnus lietsoo lähiseudun asukit muukalaisvihaan. Italialaiset, troijalaiset, kreikkalaiset ja etruskit ottavat mittaa toisistaan kyseenalaisen kunnian kentillä. ”Oikeus ja kohtuus ja armo, niistäkö Mars muka piittaa”, Vergiliuksen henki toteaa sarkastisesti.

Taistelukohtausten äärellä tulee mieleen, että riittävän julmat ja kouraisevat sotakuvaukset tulevat naisten kynästä – kuten Suomessa Anneli Kannon viimevuotinen Veriruusut.

Pohjavireeltään synkkä romaani kuvaa myös sadonkorjuuta ja rakentamisen aikaa. Aeneas saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Rajakahakoihin kyllästynyt troijalainen hakee – vaimonsa hienovaraisessa ohjauksessa – miehuuttaan avarammilta aloilta. Kuningasparin perustama Laviniumin kaupunki luottaa lapsilykyn jumaliin, maanviljelykseen ja rinnakkaiseloon naapurien kanssa.

Le Guin on kotonaan esiroomalaisten tasavaltalaisuudessa ja kohtuuden tunnossa. Naisia ei kohdella irtaimena omaisuutena, orjat mahtuvat samaan pöytään vapaiden kanssa. Uskonto on kodinhenkien ja haltioiden palvontaa. Rooman imperiumin ylettömyyteen, intohimorikoksiin ja vallan patologiaan on matkaa.

Kotonaan tuntuu olevan myös Le Guinin luottosuomentaja Kristiina Rikman. Pronssikautisen arjen kuvauksessa, piirileikeissä, paimentolaisuudessa ja bakkanaaleissa on varmasti ollut kääntämistä.

Lavinia ei ole roomalaisten kansalliseepoksen ohjelmallista ravistelua, sankarihahmon kellistämistä jalustaltaan – vaan rakkaudentyö. Silti Le Guinille ominainen naiskantaisuus, ekologiset ja sodanvastaiset teemat puskevat pintaan.

Asennetta voisi kutsua taistelevaksi lempeydeksi. Elämän jatkuvuus on tärkeämpää kuin tehtävän tummat virrat. Kohtaloon alistuminen merkitsee joskus omantunnon pettämistä.

Jani Saxell

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Romaani, 276 s. Siltala 2009.

Kari Hotakaisen uusi romaani Ihmisen osa on kerronnallisesti niin monikerroksinen teos, että jollekulle proseminaariesitelmän tekijälle tulee vielä hiki hänen värkätessään siitä narratologista analyysia.

Romaanin kertojana on enimmäkseen Salme Sinikka Malmikunnas, entinen lanka- ja nappikauppias, joka tapaa kirjamessujen tupakkapaikalla kirjailijan. Kirjailijalla ei ole omaa elämää, ja niinpä hän tahtoo ostaa Salmelta ”kuranttia ja todenperäistä elämää” kauppahintaan 7 000 euroa. Salme siis kertoo vaiheistaan, kirjailija nauhoittaa ja sitten kirjoittaa. Välillä on kuitenkin ulkopuolisen kertojan jaksoja, joissa tarkastellaan Salmen lasten tekemisiä. Helena touhuaa liike-elämässä, Pekka kiertelee syömässä vieraiden ihmisten hautajaisissa ja tavaratalojen maistiaisissa. Salmen mies Paavo on lakannut puhumasta. Kirjailija taas pääsee ääneen kirjeissä, joita hän lähettää Salmelle. Päälle päätteeksi koko teksti on kirjailijan kirjoittama.

Tarinarakenteen sisään sijoittuu vielä pieniä tarinoita, joissa käsitellään muun muassa liikemiehen ja pultsarin kohtaloita. Näissä pikkutarinoissa liikutaan etupäässä liike-elämän ja sen aiheuttamien seuraamusten piirissä.

Kerronnallisen rakenteen mutkikkuudesta seuraa se, että lukijan on kaivettava tarina esiin juonen takaa. Alusta pitäen tekstissä on viittauksia Helenan ”isoon asiaan”, mutta vasta vähitellen käy selville, mikä tuo iso asia on. Juoni ja tarina yhdistyvät kyllä karmaisevan väkivaltaisessa kohtauksessa, josta siten tulee romaanin se piste, jossa juoni ja tarina ovat yhtä. Sekä juoni että tarina sulkeutuvat lopussa, mutta samalla jää kerronnalliseen rakenteeseen aukko: Salme lukee lopuksi kirjailijan kirjoittaman teoksen mutta ei siitä huolimatta näytä tuntevan kaikki kerrottuja tapauksia. 

Ihmisen osan sekä juoni että tarina ovat sen laatuisia, että en kehtaa niistä paljon paljastaa; semmoinen tuhoaisi oleellisen osan lukuprosessin viehätyksestä. Pysyttelen siis ns. formaalissa tarkastelussa, ihan niin kuin venäläiset formalistit tutkivat teosta ottamatta huomioon, kuvaako se kukkaketoa vai teloitusta. Sen voin sanoa, että romaanin nimi Ihmisen osa saa tarinassa myös konkreettisen merkityksen.

Hotakainen on rakentanut taidokkaan kerronnallisen kokonaisuuden, mutta sopii kysyä, saavutetaanko sillä muuta kuin oivaltamisen hupia lukijalle. Etenkin kirjailijan mukanaolo maistuu hiukan kirjailijanokkeluudelta. Salmen, Paavon, Helenan ja Pekan vaiheiden kertomisesta olisi tullut kelpo tarina ilman kirjallista nokkelointiakin. Kirjailija voi kirjoittaa romaanin laittamatta siihen henkilöä, joka on kirjailija.

Jahkailuistani huolimatta katson, että Hotakainen on hyvä kirjailija. Hän hallitsee kerrontansa erinomaisesti ja kirjoittaa notkeata ja eläväistä suomen kieltä.

Ei paskempi, sanoisin Ihmisen osasta – ja ihmisen osasta.

Lasse Koskela

Matti Mäkelä: Metsäläisen saarnakirja. 171 s. Maahenki 20009.

Matti Mäkelä on uudistunut kirjailijana. 1990-luvun tuotannossaan hän oli huoneihminen, jolla oli yli 200 neliömetrin tiilitalo, uima-allas ja kaksi vaimoa. Uudessa Metsäläisen saarnakirjassa Mäkelä on nyt metsäläinen, joka käyskelee metsässä, marjastaa, sienestää, hakkaa polttopuuta ja saarnaa metsästä.

Metsäläisen saarnakirja on paljolti muistelun kirja. Puhtaan nostalgian tuntein Mäkelä kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa seikkailuja Etelä-Pohjanmaan metsissä(!). Seikkailumuistojen hohtoa lisää poikien seikkailukirjallisuudesta omaksuttu mielikuvitusmaailma. Äärimmillään tämä asennoituminen johtaa ”menneisyysikävään”: ”Se on kaipuuta toiseen aikaan, sellaiseen, jossa ihmisiä ei ole, tai heitä on muutama, siellä täällä, rannattomia erämaita samoamassa.”

Yksi asia on Mäkelän ajatusmaailmassa pysynyt vankasti ennallaan. Hän on aikaisemmassa tuotannossaan usein kiukutellut kaupunkilaisille, erityisesti helsinkiläisille. Tämä perusjuonne jatkuu vahvana Metsäläisen saarnakirjassa. Erityisiä kiukun ja ins- piraation nostattajia Mäkelälle ovat ”kaupunkivihreät”, ”kaupunkilaiset city-luonto -kulttuurit”, ”cityluomuvanhemmat”, ”vihervanhemmat”, ”luonnonmuseoijat”, ”kaupunkinarsistit”, ”vihreä sivistyneistö”, ”viherkommunistinen Natura-koettelemus”, ”luonnonsuojelijat”, ”cityvihertävät”, ”cityvihreät” sekä ”Greenpeacen pistiäiset ja muut tulokastuholaiset”.

Puheet ilmastonmuutoksesta ja luonnonsuojelusta ovat Mäkelä mielestä pelkkää ymmärtämättömien kaupunkilaisten vouhotusta. Hänen mielestään kaikki on hyvin. Metsä kasvaa. Puhuminen metsien ”sairaudesta” on mieletöntä, sillä luonnossa on aina sairauksia, milloin minkäkinlaisia. Ei siis mitään hätää: kaikki vain maalle asumaan, metsissä kävelemään, marjoja ja sieniä keräämään ja puuta hakkaamaan.

”Saarnakirja” on viisas valinta kirjan nimen osaksi. Saarna on kirjallisuudenlaji, joka sallii toisteisuutta, jahkailua, retorista kyselyä, yksinkertaistettuja esimerkkejä, turhia viittauksia eteen-  ja taaksepäin ja ennen muuta jankuttavaa opettavaisuutta. Näen sieluni silmillä, miten Mäkelä nostaa sormen pystyyn, vetää henkeä ja aloittaa: ”Kaksi asiaa.”
Olen ollut sitä mieltä, että Mäkelä kirjoittaa hyvin silloinkin kun hän on ihan väärässä – niin kuin hän usein on. Minun on nyt pakko tarkentaa arvioitani. Enää ei Mäkelä kirjoita kovin hyvin vaan huolimattomasti. Varsinkin pilkkujen järjetön käyttö häiritsee. Että semmoistakin uudistumista.

Takakannen mainoshenkilö lupaa, että Metsäläisen saarnakirja on ”elämyksellinen, poleeminen ja värikäs kirja”. Lukiessani odotin koko ajan sitä poleemisuutta. En löytänyt, sillä urputus ei ole poleemisuutta. Se on urputusta.

Yhdestä asiasta olen Mäkelän kanssa samaa mieltä. Nykyinen suositus, jonka mukaan tuli sytytetään päältäpäin, on syvältä.

Lasse Koskela

Joyce Carol Oates: Nyrkkeilystä. Essee, 98 s.
Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori. Niin&näin 2009.

Odotin innoissani Joyce Carol Oatesin esseetä Nyrkkeilystä, kun kuulin sen olevan tulossa suomeksi. Toukokuun viimeisellä viikolla lakkasin odottamasta ja ostin teoksen ainoan Akateemisen kirjakaupan hyllyssä olevan alkukielisen kappaleen, joka heti kotiin päästyäni osoittautui varsinaiseksi lukuelämykseksi. Suomennos kolahti postilaatikkoon pari päivää myöhemmin, ja koska yhäkin luen englanninkielistä tekstiä kankeammin kuin suomea, jatkoin lukemista äidinkielelläni.

Ei olisi pitänyt. Tuli ilkeä tunne, että minut oli tyrmätty ja Joyce Carol Oates raiskattu.

Aikoinaan Likeltä ilmestyi pilvin pimein rikos- ja alamaailmakirjallisuuden suomennoksia, joissa innostunut mutta harjaantumaton kääntäjänoviisi yritti esittää yhtä kovaa kuin kuvitteli kirjan todellisuuden olevan. Mutta luulin sen jo olevan menneisyyttä ja kuvittelin, että kustantajat tajuavat vastuunsa eivätkä enää päästä editoimatonta käännöstä kirjana julkisuuteen. Jos alkuteos on merkittävä, niin kuin tässäkin tapauksessa, ja käännös ala-arvoinen, on päässyt tapahtumaan katastrofi, josta joutuvat kääntäjän lisäksi (sillä hänelle se on kovin kielteistä meriittiä) kärsimään kirjan tekijä ja kaikki lukijat, varsinkin ne, jotka ovat maksaneet kirjasta täyden hinnan.

Useimmitenhan käännöksistä löytyy pieniä vikoja, joita kriitikko voi hiukan näykkiä, mikäli haluaa muistuttaa, että huonosti palkatussa työssä on kuitenkin pyrittävä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä. Jarkko S. Tuusvuoren (edempänä vain ”kääntäjä”) suomennos ei ikävä kyllä pidä kutiaan edes yhtä täyttä sivua.

Kiitosta kääntäjä ansaitsee siitä, että hän on laatinut kirjan loppuun melkoista perehtyneisyyttä osoittavan selitysosaston ja linkittänyt asioita Suomenkin oloja vastaaviksi.

On kuitenkin karu totuus, että nyrkkeilyaiheista kirjallisuutta suomentavan on kyettävä osoittamaan suurempaa kiinnostusta suomen kieleen kuin nyrkkeilyyn; varsinkin, jos kääntäjä vasta aloittelee uraansa, on eduksi, jos kirjan aihe ei ole hänelle niin läheinen että hän joutuu tunnekuohujen valtaan. Oatesin kirjan kohdalla kiihkeä suhtautuminen aiheeseen pilaa käännöstä aivan ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kääntäjä ei malta kuunnella, mitä Oatesilla on asiasta sanottavanaan, vaan hänellä on ylittämätön tarve päästä välittämään omia subjektiivisia tuntojaan ja asenteitaan, jotka tunkevat Oatesin tekstiin kummallisina sanavalintoina tai suoranaisena alkutekstin vääristelynä; aivan kuin kääntäminen olisi työtä, jossa saa rauhassa riehua vailla itsekritiikin tai kehätuomarin hillitsevää vaikutusta.

Kun tämä kääntäjä joutuu tarkistamaan jonkin termin sanakirjasta, hän kelpuuttaa siekailematta värikkäimmän, osaamatta lainkaan varautua englannin kielen oikullisuuteen: esimerkiksi ”cestus” ei kirjan kontekstissa, gladiaattorien rystyvarustuksina, tosiaankaan ole sama asia kuin Venuksen vyö. Eivätkä aivot Oatesin kirjassa lepää marmeladi- vaan hyytelöpussissa.

Kannattaisi muistaa, mitä Wittgenstein Tractatuksessa sanoi mahdollisuudesta ilmaista selvästi se, mistä ylipäänsä voi puhua. Siksi ihmettelen, miksi filosofiaan erikoistunut kustantamo päästää julkisuuteen kirjan, jossa joka ikinen asia sanotaan niin epäselvässä ja hämärretyssä muodossa, että on usein suorastaan mahdotonta käsittää, mitä kirjailija alun perin on tarkoittanut. Oatesin teksti puolestaan on erinomaisen selkeää, hyvin rytmitettyä ja tyylillisesti hallittua esseeproosaa, mutta suomennos mökeltää kuin pahasti mukiloitu kärpässarjan nyrkkeilijä 9. ja 10. erän välisellä tauolla.

Kielikukkaset seuraavat toisiaan, tällaiset kuin ”mitätöntämättömästi”, ”tuuliajaja” kun pitäisi puhua ajelehtijasta, adrift, ”etukynnessä” kun alkutekstissä lukee primally eli ennen kaikkea. ”Ei uutta muonaa!” kun tarkoitetaan, ettei Rocky Marciano ennen ottelua maistanut mitään uusia ruokalajeja, symboloida on käännöksessä muodossa olennoida, pyrkimisestä tulee pyristelemistä, käsityksestä käsite, jäljittelystä jäljentämistä jne. Ja esimerkiksi ”somewhat antic” merkitsee jokseenkin eriskummallista, naurettavaa tai groteskia, mutta ei taatusti kääntäjän ehdottamaa ”antiikkisehkoista”.

Yksiselitteisillä käännösvirheillä ja kökkölauseilla voisi ikävystyttää lukijan kuoliaaksi, mutta sitä emme sentään halua.

Pitäisikö siis ajatella, että tässä kirjassa toteutuu kahden eri kulttuurin – fyysisen ja kirjallisen – välinen antagonismi? Kun esimerkiksi Barry McCuigan perustelee nyrkkeilijäksi ryhtymistään, hän sanoo suomennoksessa ”En pysty runoilijaksi. En osaa laverrella ” Alkuteoksen ”I can’t be a poet. I can’t tell stories ” olisin suonut kääntyvän muotoon: ”Minusta ei ole runoilijaksi. En osaa kertoa tarinoita ” Lavertelu on kääntäjän omaa keksintöä.

On ikävää, että yritykseni kirjoittaa kirjallisuuslehteen hyvästä nyrkkeilykirjasta kilpistyy käännöksen muodostamaan minulle ylittämättömään muuriin. Ei tunnu relevantilta puhua siitä, mikä Oatesin kirjassa on hyvää, kun se ei mielestäni ole suomennoksessa näkyvissä. Mutta suosittelen nykyään myynnissä olevaa päivitettyä ja laajennettua On Boxingin laitosta, jossa on yli kaksinkertainen määrä sivuja suomennokseen verrattuna. Käännöksestä puuttuvat esseet ”On Mike Tyson”, ”The Cruelest Sport”, ”Muhammad Ali: The Greatest”, ”In The Ring And Out” sekä ”The Avenger (Joe Louis vs. Max Schmeling)”.

Arto Virtanen

Juhani Peltonen: Kirjeitä hullunmyllystäni. Kirjeuitä ja kortteja vuosilta 1962-1996. Toimittanut Antti Seppä. 225 s. WSOY 2009.

Juhani Peltosen kirjeet ja kortteihin kirjoitetut tekstit osoittavat hänet muun muassa venyttelevän empimisen mestariksi. Juovuksissa nuoren runoilijan olemisen silmä alkaa ”noin niin kuin miten sen nyt sanoisi ylimalkaan yhdellä sanalla: sammua”. Osa näistä toistuvista viivyskelyistä on aikaansa edellä: ”Lähdemmekin sinne ulkoministeriön vieraina heti alussa maalis – mitä se nyt oli? – ai juu: kuuta.”

Kyse lienee Peltosen pyrkimyksestä, halusta ja ehkä pakosta olla mahdollisimman usein mahdottoman hauska. Hän on.

Viivyttelyn rinnalla viihtyy mutkikas paisuttelu, mieleltään nuorten humoristien ikiaikainen tehotyylikeino. Siinä missä arki-ihminen sanoo: ”Emme saa lapsenvahtia”, Juhani Peltonen vaikeroi: ”Lasten ja koirien kaitsijat piileskelevät kiven alla tai jos ovat ruumiinrakenteiltaan samanlaisia kuin laihuuden huiput, niin löytävätten he mukavat lymypaikat pystyyn iskettyjen rautakankien takaa.”

Iloinen vähättelykin häneltä sujuu mestarismiehen tapaan. ”Emme ole käyneet juuri missään paitsi jossakin, eikä meillä ole vieraillut ketään ellei joitakin oteta huomioon”, kirjoittaa ”Juhani 36 v” Liisa Laukkariselle ja Peter Rüfenachtille.

Antti Sepän kauniisti kokoama teos on kiinnostavaa, hidasta luettavaa. Juhani Peltonen näyttää luottaneen ystäviensä huumorintajuun ja lukutaitoon. Ei niin että asiat tai lauseet olisivat vaikeat ymmärtää, mutta niin että lukiessa pitää tiheästi pysähtyä maiskuttelemaan. Milloin kortti kertoo Peltosten olevan ”kaksi henkeä mustanaan pariisilaisessa hotellihuoneessa”, milloin lähtee kortilla ”kiitoksemme nöyrä kuin hiekalla viruvan koiran varjo”. Varsinkin alkupuolen kirjeissä on runonsäkeiksi pyrkiviä haikeita herkkulauseita. ”Yritän kirjoittaa, aiheita on hujan hajan kuin rauniot.”

Kirjeitä hullunmyllystäni tarjoaa runsaasti ainesta kirjailijan työskentelyn tutkimiseen. Paljon on myös todistuslausumia siitä, mitä Peltonen työnsä tuloksista ja niiden vastaanotosta ajatteli. Huimia ovat heilahdukset ylös ja alas. Vuonna 1964 Keuruulle painoon lähtenyt käsikirjoitus osaa olla ”ensi syksyn menekkiteos” ja vaikuttaa jopa Tuomas Anhavan mielestä ”melko mukavalta tuota tuota siis”. Elokuussa 1983 Peltonen kertoo kirjoittavansa näytelmää vuoroin hekumallisen innoissaan, vuoroin itsemurhan partaalla. Pahalta tuntuu keväällä 1988, mutta pahan olonkin voi sanoa konstikkaan hauskasti: ”Olen itse alamaissa, työ ei suju, Tuula matkoilla, lapset suhtautuvat kuin eteläafrikkalainen yläluokka huolivammaiseen neekeriin.” [Huolivammaiseen? Olisiko huuli-?]

Varsinaiseen kirjeenkirjoitustaiteen oppikirjakäyttöön en kokoelmaa suosittele – Juhani Peltoseksi ei tulla opettelemalla. Tekstien aloituksia ja lopetuksia voi kyllä vilkaista mallinhakutarkoituksin. Kieli on luotu liikkuvaksi, ja tässä meillä on kirjoittaja, joka hätisti kielensä pysyvään liikkeeseen.

Kaisa Neimala

Matti Komulainen & Petri Leppänen: U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia. Tietokirja, 333 s. Sammakko 2009.

Kodin, isänmaan ja uskonnon nimiin vannovaa suomalaista yhteiskuntaa 1960-luvun lopussa rienannut ja hätkähdyttänyt underground-liike on tullut osaksi valtakulttuuria. Tästä on osoituksena Kansalliskirjastossa pari vuotta sitten järjestetty näyttely, jossa julisteet, lehdet ja levyt oli aseteltu siististi lasikaappeihin kaikkien nähtäväksi.

U:n aurinko nousi lännestä -kirjassa esitellään undergroundin amerikkalaisia esikuvia beatnikeista hippeihin ja muistellaan Turun undergroundin värikkäitä vaiheita.

Liike syntyi Yhdysvalloissa 1950-luvulla, jolloin beatnikit Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin johdolla hylkäsivät keskiluokkaiset arvot ja harjoittivat kommuunielämää, vapaata rakkautta ja huumeita. Beatnikkiys rajoittui vielä taidepiireihin, mutta 60-luvun hippiys oli koko nuorison liike.

Niinpä se rantautui myös Suomeen. Undergroundia harjoitettiin Helsingissäkin, mutta uudet aatteet tulivat ensin Turkuun.

Suomi oli konservatiivinen maa, ja Ginsbergin rohkeita seksuaalisia ilmauksia sisältänyt runo ”Huuto” joutui sensuurin kouriin. Turkulaisten ei tarvinnutkaan keksiä mitään kovin uutta, kohun synnyttämiseen riitti amerikkalaisten esikuvien saattaminen suomalaiseen kuosiin. Kun Amerikassa kutsuttiin poliiseja sioiksi ja nostettiin elävä sika presidenttiehdokkaaksi, Harro Koskinen maalasi Sikavaakunan ja Sikamessiaan.

Turun undergroundin tunnetuimmat edustajat olivat Jarkko Laine ja Markku Into sekä Helsingin ja Turun välissä luovinut M. A. Numminen. He olivat verbaalisesti taitavia, ja Turun ja Helsingin undergroundin välinen ero olikin siinä, että turkulaiset tekivät taidetta ja kirjallisuutta, kun taas helsinkiläisille liike oli anarkistinen elämäntapa.

Laine ja Into perustivat Aamurusko-lehden ja vetivät Maanalaista menoa -nimistä radio-ohjelmaa. Tunnetuin ja kestävin saavutus on Suomen talvisota 1939–40 -levy. Levyssä surrealistinen runous yhdistyy ainutlaatuisella tavalla nopeatempoiseen rockiin, eikä saavutusta ole vieläkään pystytty ylittämään.

Turun underground kukoisti 1968–70. 1970-luvun lopulla omaehtoisuuden ja itse tekemisen uuteen kunniaan nostanut punk-liike tunnusti velkansa undergroundille, ja Talvisota-levy löytyi melkein jokaisen punkmuusikon levyhyllystä.

Underground elää vieläkin, ja kirjassa haastatellaan myös nykyundergroundin edustajia Timo Rautiaisesta Turun Romantiikka -yhtyeeseen. Monet pohtivat, miten kaiken sallivassa nyky-yhteiskunnassa enää voidaan luoda mitään hätkähdyttävää.

Pohtijat unohtavat, että sensaatioilla herkutteleva media irrottaa esiin nostamansa asiat – kuten seksuaaliset ruokottomuudet – yhteyksistään. Kuluttamista ja riistoa vastustanut ideologia jätetään huomiotta. Irrotetut asiat kääntyvät itseään vastaan ja muuttuvat kaupalliseksi ja turruttavaksi viihteeksi.

Tämän asetelman julkituominen ja horjuttaminen olisi uuden undergroundin tärkein tehtävä.

Pekka Wahlstedt

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät. Runoja, 71 s. Otava 2009.

Sanna Karlströmin edellinen runoteos Päivänvalossa (2007) rakentui kokemisen taianomaisuuden ja tieteellisen selittämisen väliselle dialektiikalle. Logiikan näkökulmasta ihmisen olemus ilmeni siinä ahdistavana paradoksina: ”Että ihmisellä on tunteet, on kamalaa, / ja ettei ole, sekin on sairasta.” Karlströmin uusi runokokoelma visioituu juuri tästä pisteestä, joka pyrkii käsittämään käsittämätöntä.

Kokoelman nimihenkilö Harry Harlow (1905–1981) oli sadistisilla apinakokeillaan tieteen historiaan jäänyt amerikkalainen psykologi. Hän otti kokeissaan apinanpoikasilta pois niiden oikean emon ja antoi tilalle erilaisia nukkekorvikkeita. Vaille oikean emon hoivaa jääminen aiheutti poikasille vakavia psyykkisiä häiriöitä, minkä vuoksi kokeet saivat aikoinaan osakseen kiivasta vastustusta.

Harlow’n kiistanalainen hahmo sisältää siis runsaasti dramaturgista potentiaalia. Pinnallisempi kynäilijä paasaisi aihiosta Animalian tendenssirunoutta, mutta onneksi Karlström on sikäli kypsä lyyrikko, että hän näkee tilanteen emotionaalisen monisärmäisyyden. Hänen käsissään psykologi ei lässähdä pahaksi tutkijamöröksi vaan hänestä kehkeytyy melankolinen, tunteellisuutensa ristitulessa elehtivä ihminen.

Runoissa Harlow projisoi suhdetta äitiinsä, ensimmäiseen vaimoonsa Claraan sekä apulaiseensa. Retorisessa pääosassa ovat silti apinat. Tiedemiehen kunnianhimolla hän uskoo koe-eläimiä tarkkailemalla selvittävänsä rakkauden salat. Halu ymmärtää sisältää aina pyrkimyksen hallita, mikä Harlow’n tapauksessa tarkoittaa irtautumista omasta tunteellisuudesta:

”Sanon sydämeni irti kuin rotan / joka on suorittanut kultaista tehtäväänsä / palkkion toivossa”.

Eläinkokeistaan ja pyristelystään huolimatta psykologi ei kykene selittämään inhimillisten tunteitten ailahtelevaa maailmaa, mikä synnyttää hänessä kaksijakoista huojennusta. Toisaalta hän potee orastavaa romanssia, toisaalta tuntee kauhua hallitsemattoman edessä.

Harlow ei kykene valitsemaan vaihtoehdoista kumpaakaan vaan päätyy hajoamaan sisäisen hämmennyksensä lamaanuttamaan molliin. Karlströmin teos sivuaa biografisesti myös psykologin depressioita ja tunnettua alkoholismia.

Ristiriidan ja epävarmuuden siittämä tunnekylmyys poikii sarjan rakkaudettomuusrunoja, joissa on hieman yllättäen kokoelman syvimmät rivit: ”Clara, jokin painaa kuin kirjat, yksitellen kevyet, / sinä se et ole. // Etkö sulkisi pianon kantta, pelkään äänettömiä koskettimia. / Sinulla on yhtä vähän ominaisuuksia kuin kukalla: elät.”

Karlström kirjoittaa tyylilleen uskollisesti lakonisen niukasti ja modernistisen symmetrisesti. Harry Harlow’n rakkauselämät on hänen toistaiseksi paras kokoelmansa, joka saavuttaa vihlovasti ihmisen emotionaaliset kipupisteet sortumatta silti puhkitunteellisuuteen tai runotyttöyttä tietoisesti kaihtavaan karkeuteen.

Tero Tähtinen

Matti Klinge: Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795-1815. Tietokirja, 472 s. Otava 2009.

Suomi nykyisellään on mitä suurimmassa määrin Ranskan vallankumouksen hedelmä. Kumouksen loppuvaiheessa valtaan noussut Napoleon Bonaparte vaikutti ratkaisevasti Suomen syntyyn. Ranska onnistui valloittamaan suuren osan Eurooppaa, vain Venäjä, Itävalta ja Britannia säilyivät varteenotettavina mahteina.

”Itse asiassa Englanti, eikä siis Ranska, aloitti kaupan estämisen, blokaadipolitiikan, kieltämällä 16. V 1806 kaiken kaupan Pohjanmeren satamien kanssa”, Matti Klinge toteaa Napoleon-kirjassaan. Yleisemminhän on mannermaasulkemuksesta syytetty yksin Napoleonia, ja hänelle siitä kyllä tulikin idée fixe.

Jos on Klingellä huomauttamista tapahtumien alkuun, niin on loppuunkin: ”Waterloon taistelunkin ratkaisivat preussilaiset, englantilaisia oli voittajien puolella vain neljännes; silti Waterloosta tuli Englannissa myyttinen, Trafalgariakin kuuluisampi voitto.” Näinhän asia on myös meille suodattunut, yhä vahvemmin sitä mukaa, mitä yksipuolisemmin olemme englanninkielisen tiedonvälityksen ja historiankirjoituksen armoilla.

Suomessa oli jo vanhastaan kytenyt upseeriston keskuudessa separatismia Tukholmaa vastaan. Aleksanteri I:n Venäjä sai Suomesta ainakin sodan alkuvaiheessa helpon saaliin. Klinge muistuttaa, että Ruotsin Kustaa IV Aadolf oli sittenkin mainettaan parempi, hän vain joutui hankalaan tilanteeseen Napoleonin tukeman, nopeasti etenevän Venäjän ja toisaalta Göteborgia uhkaavan Englannin välissä.

Ymmärrystä Klingeltä saa osakseen myös Viaporin komentaja, amiraali Carl Olof Cronstedt. Ilmeisesti hän todellakin antautui säästääkseen miehiään turhalta verilöylyltä. Eihän Viaporia ollut suunniteltukaan puolustustarkoituksiin, vaan nimenomaan itään kohdistettavien revan  i- hyökkäysten tukikohdaksi.

Venäjän vallan alussa suunniteltiin Viaporin (Sveaborg) nimen muuttamista Aleksandriaksi, mutta hanke unohtui. Viapori ei koskaan kuulunut Suomen suuriruhtinaskuntaan, vaan oli suoranainen osa Venäjää. Sitä omituisempaa on, että itsenäisyyden alkuvuosien fennomaanisessa vimmassa linnoitus sai niinkin epäjohdonmukaisen nimen kuin Suomenlinna.

Aleksanteri I venäläisineen otettiin Suomessa vastaan hyvin. Keskeinen sovun ja siirtymän ideologi oli piispa Jacob Tengström. Porvoon valtiopäivät kohtasivat vain hyvin vähän kritiikkiä.

Suomi syntyi Napoleonin sotien sivutuotteena, kuten Norjakin. Myös koko Latinalainen Amerikka sai itsenäisyytensä, kun Ranskan vaivaamat Espanja ja Portugali eivät enää kyenneet hallitsemaan siirtomaitaan.

Kirjan ehkä ainoa lapsus on lipsahtanut kohtaan, jossa tekijä Napoleonin sotien seurauksia ruotiessaan toteaa, ettei tämän jälkeen Eurooppaan uusia valtioita 1800-luvulla syntynytkään. Unohtuvat Bulgaria (1878) ja Serbia (1867).

Suomi syntyi puolivahingossa. Venäjää kiinnosti enemmän Turkki ja idän suunta, mutta Suomen se sai helposti ja kuin paremman puutteessa.

Hannu Niklander

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö. Romaani, 269 s . WSOY 2009.

Esikoiskirjailija Teemu Kaskinen (s. 1976) on päättänyt kirjoittaa uuden luvun suomalaiseen sotakirjallisuushistoriaan hylkäämällä kliseet perivihollisesta ja esittelemällä uude1n ilmansuunnan Suur-Suomelle.

Kaskisen sotaromaanissa Suomi on tullut hulluksi, päättänyt ruveta suurvallaksi ja aloittanut metasodan natomaa Norjaa vastaan.

Tietysti jenkit puuttuvat asiaan. Niinpä sota, jonka tarkoitukseksi mainitaan Ruijan ottaminen takaisin, vaikka tämä suomalaisten asuttama maankolkka ei ole koskaan Suomelle kuulunutkaan, laajenee kahdelle rintamalle. Syttyy kaupunkisota Helsingissä, josta tehdään selvää.

Vaikka suurin osa Suomen armeijaa pysyy Jäämeren rannalla, nousee tylyn kaupunkisodan kuvaus keskeiseksi samalla, kun suurin osa omista sotilaista nauttii nähdessään pääkaupungin raunioina.

”Sinulle, yö” on Osip Mandelstam -sitaatti, jonka Kristian Smedsin sukupolvea edustava esikoiskirjailija on valinnut kirjansa nimeksi. Hänen teknologia-Suomensa sotilaat muistuttavat sitä armeijaa, joka Smedsin johdolla käy omaa kaupunkisotaansa kansallisteatterin päänäyttämöllä. 

Kaskisen tyly kertoja, Männistö, on inhottaviksi ja julmiksi kääntyvien korttelitaistelujen selostaja. Hän on sotilas, varsinainen pessimistinen verbalisti, rasistikin, mustan huumorin viljelijä ja Helsingin kaupunkiarkkitehtuurin terävä analyytikko, joka rakastaa kuin-vertauksia ihan ripuliksi asti. Hän pitää kaupunkisotaa pelkkänä pääsiäiskuvaelmana Ruijan motteihin ja raastavaan viimaan verrattuna.

Männistö ei monestikaan harhaudu selostamaan taustoja, filosofoimaan tai antamaan laajoja poliittisia, saati historiallisia katsauksia siitä, mikä ja ketkä Suomen tähän sotaan ajoivat puhumattakaan siitä, millaisessa yhteiskunnassa sota pääsi syttymään.

Rajaaminen on toimiva ratkaisu esikoiskirjailijalta, joka keskittymällä nykysodan raakuuksiin havainnollistaa, miten julmuudet, jotka ovat tapahtuneet viime vuosina ja vuosikymmeninä muualla Euroopassa, ovat täysin mahdollisia lintukodossammekin.

Kaupunkisodan korttelitaisteluissa keskiluokkainen turvallisuus ja idylli vaihtuvat kuvottavaan kauhuun, jota seinäpaperin söpöjä kuvioita myöten selvitetään.

Kaskisen Helsinki on muuttunut Stalingradiksi: sotilaat kyttäävät lastenhuoneessa vihollista, joka voi piileksiä saman huoneiston seinän takana.

Onko Kaskisesta kansan suosiman sotakirjallisuuden uudistajaksi?

Kekseliäästä näkökulmastaan huolimatta hän kunnioittaa lajin perinnettä ja tekee kunniaa ainakin yhdelle yksinäiselle suomalaiselle sotakirjailijalle. Se tapahtuu näkyvimmin kertojahahmon kieltäessä salaisen mestarinsa oikein nimeltä mainiten.

”Olavi Paavolaisesta kukaan ei ollut kuullutkaan, tietenkään”, panee kirjailija alati synkkenevän yksinpuhelijansa ajattelemaan. Kuitenkin ja tietenkin Helsingistä irtoaa samansukuista hirtehisyyttä kuin kulttikirjailija Paavolaiselta vaikkapa Stalingradista.

Kaisu Mikkola

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty? Romaani, 322 s. Tammi 2009.

Jari Järvelän kertoja-päähenkilö Katariina Hämäläinen, puhuttelunimeltään Rööri, vastaa kiihkeällä yksinpuhelulla kysymykseen, mistä on nokimustat tytöt tehty. Vastaa hän siihenkin, mitä mustat tytöt ovat tehneet.

”Mun oli vaikeeta päästä asiaan, mä tein sähäkämmin kuin puhuin. Ehkä mun olisi pitänyt näyttää tää pantomiimina”, kertoja huolestuu romaanin lopun lähestyessä. En luottaisi pantomiimiin. Röörin tarinan tapahtumat voi toki toteuttaa pantomiimin keinoin. Kerronnan eloisa ja karu huumori jäisi kuitenkin enimmäkseen esittämättä, ellei vahvan kielen mahdollisuuksia käytettäisi.

Mistä on mustat tytöt tehty? muistuttaa muun muassa huumorinsa ansiosta Jari Järvelän edellistä romaania. Romeossa ja Juliassa kertoja oli katkeran hauska nuori mies, poika, erittäin hankalassa elämäntilanteessa. Uuden romaanin Rööri on kitkerän humoristinen nuori nainen hengenvaarallisessa jamassa. ”Mä tiedän miltä noidasta tuntui, kun Kerttu ja Hannu tökkäsi sen uuniin. Ne oli ilkeitä lapsia, toivottavasti ne sai murhatuomion.” Tilanteet ovat täysin erilaiset, mutta kerronnan sävy on sama: vitsikkäästi jaksetaan sanoa vaikka henkiä todennäköisesti menee.

Odotan, että joku niistä, joilla on tapana ja mahdollisuus varata oikeudet kirjan elokuvaamiseen, hyökkää varaamaan oikeudet tähän romaaniin. Mistä on mustat tytöt tehty? on niin visuaalinen, että sitä katselee jo lukiessaan päänsisäisenä äänielokuvana.

Mustavoittoisen värityksen Järvelä luo kertomukseen valitsemalla keskeisiksi henkilöikseen nokikolarit, Rööri-tytön ja hänen isänsä Jussi Hämäläisen. ”Mun isäni nimi on Juhani, sitä sanotaan Jussiksi. Sillä vasta on harvinainen nimi. Maksoi kioskilla pennin.” Tytär on jo lapsena päättänyt, että hän vaihtaa täysi-ikäiseksi tultuaan sukunimensä Hämähäkiksi. Tavanomainen ja somasti värikäs ei ole häntä varten. Hän pukeutuu ammatinharjoittamisen ulkopuolellakin mustiin, värjää mohikaanitukkansa mustaksi ja edustaa tummanpuhuvaa punk-kulttuuria. Romaanin vuodet ovat 1962–1980, joten Rööri pääsee olemaan punk juuri silloin, kun punk on uutta ja ärsyttävää.

Mustuuden vastapainoksi on romaaniin kirjoitettu leipurin perhe. Kaikkiaan tarinassa on vahva mustan ja valkoisen sekä ahtaan ja avaran vastakkainasettelu. Siihen nuohoojan työn kuvaaminen tarjoaa tilanteet; mustalla on ilo edustaa hyvää. Näin Röörin isä kuvailee 11 vuotta täyttävälle, ammattiin valmistautuvalle, ahdistaviin tiloihin sulloutuvalle lapselleen nokikolarin onnekkuutta: ”Katoilla on aina tilaa, rauha keskellä ruuhkaa. Kaupunki kaupungin yllä. Ihmiset, jotka elää pelkästään maan pinnalla, kahlaa mutajärven pohjassa iilimatoja ympärillä, ne ei voi tajuta että kakskytäviis metriä heidän yläpuolella leviää aivan toinen maailma, horisontti joka suuntaan, tuolla siintää Vladivostok ja sivulla Madagaskar, takana Norjan vuonot.”

Tutuimmin elokuvamaiselta tuntuva kohtaus on luvussa ”Mustat auringot”, Mankkaan kaatopaikalla, jossa ”valkoiset muovisäkit ratisivat ja narskuivat jalkojen alla kuin tuore, korkkaamaton puuterilumi”; tällainen oudon kulttuurin maisema on nähty useissakin elokuvissa. Rööri ja rakas Osku tapaavat Mankkaalla ennen löytämättömän heimon, johon näyttää kuuluvan pultsariksi kadonnut nuohoojamestari Asell. Mestari on kaatopaikalla onnellisempi kuin kaupunkielämässä. ”Siellä suren kaiken katoavaisuutta. Täällä olen keskellä kadotusta”, mestari selittää. ”Täällä minä oon joka päivä onnellinen yhdestäkin henkäyksestä, jonka saan vielä elää.”

Rööri käyttää vuolaan kerrontansa pysäyttäjinä painokkaita, harvoja moraalilauseita. ”Jurrissa ihminen on vaarallisin itselleen, paitsi jos se on bussikuski. Silloin se on vaaraksi muille.” Niistä voi halutessaan koota pienen moraalioppaan, joko Katariina Hämäläisen tai Jari Järvelän nimiin. Näin: ”Toiset elää sata vuotta, toiset koko ikänsä.”

Nuohoojan työstä Järvelä on hankkinut runsaat tiedot; romaanin loppuun hän onkin liittänyt amerikkalaistyyliset kiitokset suopeille tahoille, joita on saanut haastattaa. Lukija tutustuu työmenetelmiin ja välineistöön, köysikieppeihin, kuulaharjoihin, rottinkeihin, kauhoihin ja kraappoihin: saamme jopa iloksemme tietää, että nokisutareilla on lierillisen silinterihatun lisäksi lieritön ammattilakki, jonka nimi on kalpakko.

Tieto-osuudet eivät tulla pamahda luentoina vaan sijoittuvat luontevasti juonen kulun äärelle. Juoni on seikkailukas, eläviä, kuolevia, kuolleita, tapettavia, mutkikkaita äitejä, rakkauksia ja yllätyksiä täynnä. Jääköön kirjasta luettavaksi.

Kolmenkymmenen vuoden takaisista Helsingin kodeista romaani antaa täsmällisiä yksityiskohtia vilauttelevan kuvan. Sen, että vasta juuri ja juuri 18-vuotias Rööri osaa niin monipuolisesti ja osuvasti kuvailla ympäristöjä, Järvelä perustelee taas ammatilla: ”Kanaalit ja piiput oli mun luontainen isänmaa. Eksoottisimpia ulkomaankokemuksia oli mulle ne, joissa pääsin vielä sisälle asuntoihin. Vähän kuin olisin matkannut kaarnalaivalla Uuteen Maailmaan, jota Kolumbus tai Mustanaamio ei oo vielä löytänyt.”

Röörin nuohoojaisä tuntee mielestään kodit paremmin kuin Jeesus: kolari näkee niin kristittyjen kuin kommareiden ja hindulaisten majat, on ainoa ihminen joka päästetään sisään himaan kuin himaan, jos siinä vain on tulipesä ja savupiippu. Muilta ihmisiltä salataan lottovoitot, sutarilta ei sitäkään.

Röörillä on kyllä hämmästyttävän laajat tiedot piippujen ja kanaalien ja tulipesien ulkopuolisesta elämästäkin. Hän, nokinen kaupunkilaistyttö, punk, osaa esimerkiksi kutsua nuokkuhelmikkää kaksikin kertaa nimeltä. Varsinainen tiedonkerääjä hän ei ole; kun hän käy ainoan kerran kirjastossa, hän miettii pitäisikö ottaa joditabletteja tai jotain, ettei päähän kasva rillit. Tieto ruttolipun väreistä löytyy kirjastosta, vaikka ”kirjoja oli siis vitusti, noihin on kaadettu kaikki maailman puut. Ja neljäsataa yli.” Nuorisohuumorin käytetyin ja kestävin tyylikeino, taidokas liioittelu, pääsee tässä romaanissa loistamaan.

Kaisa Neimala