Florent Ruppert & Jerôme Mulot: Uhkapeliä. Sarjakuva, 116 s. Suomentanut Viljami Jauhiainen. Huuda huuda 2009.

Florent Ruppert ja Jerôme Mulot ovat ranskalaisen sarjakuvan tämän hetken kuumin kaksikko. Heiltä on suomennettu aiemmin albumi Apinatarha, satakunta sivua sysimustaa ja nokkelaa huumoria. Poliittisesta korrektiudesta viis veisaavissa tarinoissa äimistellään muun muassa itsemurhaa bumerangilla, miekannielijöitä ja eläinten parittelua.

Ennen kaikkea Ruppert ja Mulot koettelevat sarjakuvallisen kerronnan rajoja, yhdistäen sen omaan huumorikäsitykseensä. Uhkapeliä jatkaa Apinatarhan linjoilla, mutta on tällä kerta pitkä tarina, joka sijoittuu taidevarkauksien maailmaan. Taidekauppias värvää varkaat ryöstämään tauluja, mikä johtaa kummalliseen kosto-operaatioiden sarjaan.

Uhkapeliä on pohjimmiltaan kujeellinen arvoitus, joka selvittää, mitä rikoksen takana on ja mitä oikeastaan tapahtui. Poliisikuulustelujen kautta etenevä tarina aukeaa vähä vähältä – ja jättää jälkeensä vain entistä enemmän kysymyksiä. Jos joskus on syytä kirjoittaa tulkinnoille avoimesta tarinasta, niin Uhkapeliä-albumin kohdalla. Kokeellisuus kuitenkin toimii, puhutteleekin.

Ruppertin ja Mulot’n sarjakuvien maailma on syvästi absurdi, väkivaltainen ja arvaamaton. Kaksikko kuvaa ihmiselon irvokkuutta niin kielen kuin kuvakerronnan tasolla. Sarjakuvien kieli on monitasoista: baarikieli kohtaa hienovaraisemman sarkasmin taidokkaasti. Viljami Jauhiainen on onnistunut tavoittamaan kielen eri tasot ja tyylilajit hienosti.

Kuvakerronnassa huomio kiinnittyy – mietityn dramaturgian ohella – tekijöiden tapaan piirtää hahmojensa kasvoja. Ne ovat mahdollisimman piirteettömät, kenelläkään ei esimerkiksi ole silmiä. Minimalistisuus vain lisää mysteeriä: mitä nuo ajattelevat, keitä he oikein ovat?

Naaman piirteistä erottuu lähinnä v-kirjaimen muotoinen viiva keskellä päätä. Hahmot (tyypit?) on nimetty vähäisten ulkoisten tunnusmerkkien eli lähinnä pukeutumisen kautta: Pipo, Lätsä, neiti Poikatukka ja galleristi Kravatti.

Albumin alkuperäinen nimi Le Tricheur viittaa taidemaalari Georges de la Tourin (1593–1652) tauluun, jota voi käydä ihailemassa Louvressa. Rinnastus albumin pikkuhuijareihin on ilmeinen, mutta taidokas. V niin kuin väärennös.

Taulujen maailmasta ovat peräisin myös monet albumin kohtauksista. Tarinan voi silti lukea ilman tätä tietoakin: hauskana ja mukaansatempaavana aivojumppana.

Sarjakuvassa – kuten muuten kaunokirjallisuudessakin nykyään – kiinnostavimmat julkaisut ilmestyvät pienkustantajilta. Tämä pätee etenkin käännöksiin. Pienestä Huuda huudasta on parissa vuodessa tullut tärkein ulkomaisen nykysarjakuvan julkaisija Suomessa. Uhkapeliä-albumin lisäksi Olivier Schrauwenin Poika kulta ja Lilli Carrén Korpi-Peten kootut ovat millä mittapuulla hyvänsä laatusarjakuvaa. Ne uskaltaa antaa miltei kelle tahansa, joka on kiinnostunut haastavasta ja hyvin kerrotusta taiteesta.

Ville Hänninen

Jyrki Heikkinen: Kiitosvirret ja ylistyslaulut. Kuvarunoja 2006–2007. 142 s. Asema 2008.

Jyrki Heikkisen, kuopiolaisen sarjakuvataiteilijan ja runoilijan, seitsemäs teos Kiitosvirret, ylistyslaulut on ainutlaatuinen kuvarunokirja. Se ei juurikaan muistuta mitään muuta tuntemaani kirjaa, etenkään suomalaisessa runoudessa.

Visuaalinen runos tuo ehkä ensinnä mieleen konkreettisen runouden merkkikeskeisen mykkyyden ja typografisen järjestelmällisyyden. Mielikuvasta poiketen Heikkinen lähestyy runouden ja kuvallisuuden yhdistämistä sarjakuvan suunnasta ekspressiivisellä, tolkuttomia hetkiä avaavalla akvarellijäljellä.

Sarjakuvallisuutta teoksessa on paitsi tyylillisen yhtenäisyyden vuoksi, myös silloin kun sivujen välillä on jatkuvia ajatuksellisia yhteyksiä tai samoja hahmoja. Jotkin kuvat ovat draamallisia tai dialogisia kohtauksia. Kerronnallista jatkuvuutta ei juurikaan ole. Energinen puhujien ja maailman yhteensulavuus, mikä Heikkisen tekstiin pitäytyvässä runoudessa jää lähinnä mahdollisuudeksi, saa ilmaisunsa näissä kuvissa.

Kuvarunoissaan Heikkinen sallii arkisen sattumuksen ”paisua myyttisiin tai kohtuuttomiin mittasuhteisiin”. Teos yhdistääkin sisäisellä johdonmukaisuudellaan ristiriitaisia rekistereitä kuten pyhää ja sekavaa, naurettavaa ja tuskaisaa. Muistikirjankaltainen ote, äärimmäisen johdonmukainen ja omaperäinen estetiikka sekä kuvarunojen maailmankuvan raadollinen ja sekopäinen lohdullisuus tekevät vaikutuksen.

Ilmeisesti moniväriset akvarellit on painettu harmaasävyisinä kustannussyistä. Kuvat voi kuvitella siis tussimaalauksiksi, joskin tussimaalauksissa sävyjen kontrastit olisi mietitty toisin. Kannen perusteella Heikkisen värit ovat murrettuja ja maanläheisiä. Värien kääntäminen harmaasävyiksi tekee joidenkin kuvien tilavaikutelmasta lattean, ja katsojalta vaaditaan paneutumista yksityiskohtiin, joita on toisinaan vaikea hahmottaa. Värittömyydestä huolimatta teos on visuaalisesti upea, ja kuvat sopivat juurikin kirjamuotoon. Niitä on ollut esillä ainakin Helsingissä näyttelyssä.

Sivuilla on usein ihmishahmoja, maisema tai tilannekuva, johon teksti kehystäen limittyy. Tilaa kuviin tekee, jos ihmishahmot puuttuvat tai jos teksti asettuu selkeämmin osaksi kuvaa. Tyypillisimmät hahmot, työn ja kohtalon raskauttamat, hetkeen pysäytetyt miehet ovat hyvin ilmeikkäitä. Samoin naiset, puhuvat lelut ja eläimet, paholaiset ja muut uskonnolliset hahmot, joita miehet kohtaavat kirjan todellisuudessa. Erityinen on esimerkiksi saurushahmoinen Jeesus, joka alasti katsoo isänsä luvalla televisiota. Erilaisten ruumiiden tai vekottimien kaaviokuvat tuovat kasvojen ekspressiivisyyden rinnalle horjuvan objektiivista katsetta. Välillä tekstiä tuntuu olevan paljon ja kuvat  hukkuvat rivien väliin. Intensiteettien hahmottamiseen ja kuvan lukemiseen täytyy käyttää aikaa.

Puhe on tyylillisesti samaa päiväkirjapuheenkaltaista huudahdusten ja huomioiden sarjaa sivulta toiselle, mutta puhujan hahmo on jatkuvassa muodonmuutoksessa. Heikkinen loihtii esiin puhuvan todellisuuden, jonka keskushenkilö on hahmotyyppi tai hahmojen ja ympäristön sulautuma pikemmin kuin kukaan yksittäinen olio. Keski-ikäisten miesten hahmotyyppi tuntuu silti teoksen tunnistettavissa rajoissa vaihtelevalta ytimeltä. Hahmot ja niitä luova piirtäjä-kertoja yhdistävät äänensä yhteen mikrokosmiseen kuorolauluun. Moni kuva olettaa korkeamman olennon, jolle puhe rukouksena suunnataan. Kiehtovaa on, miten rajoja olentojen ja tilojen välillä ei ole.

Enemmän tai vähemmän voimakkaat tilanteet ja niiden kautta avautuva teoksen laajempi mielikuvituksen ja psyyken ulottuvuuksia huumorintajuisesti valottava maailma tekevät Kiitosvirret, ylityslaulut -teoksesta omaehtoisen kokonaisuuden. Teos on maailma, jonka osat ovat yhteismitallisia, yhden päivän kuvarunoja, joissa on melko lailla samankaltainen koostumus ja suunta: ihmettä kohden lattian tai metsänpohjan tuntumalta. Päiväkirjamaiset huomiot elämän pienestä piiristä maastoutuvat paranoideihin skifikuviin tai kohtaamiseen lampaiden kanssa, joiden kautta hiljaisuus puhuu.

Kuvissa on myös juopuneisuuden koko prosessi nousuhumalasta hämärimpään sekavuustilaan ja kiirastulimaiseen krapulaan – tietenkin skaalan voi tulkita liittymään esimerkiksi uskonnolliseen etsintään, kuten humala lähi-idän mystisissä runouksissa tulkitaan. Kiitosvirsiä voisi lukea päivän tunnussanana. Otollisin mielentila lukemiseen taisi itselläni olla melankolinen vastaanottavaisuus, jonka runot taivuttivat nopeasti hieman maaniseksi riemastukseksi. Elämän kurjuuden ruikutus, kirjan keskeinen teema, joka pelkkänä tekstinä tuntuisi vaivaannuttavalta ja kuluttavalta, muuttuu kuvayhteydessään hullunkuriseksi, itseironiseksikin. Heikkisen kuvakirjoitus naurattaa ääneen, kuten lyhytjänteisen sarjakuvan tuleekin naurattaa, sekä hämmentää ja hetkittäin myös laittaa tarkastelemaan kokemusmaailmaa koskevia luuloja uudemman kerran, kuten syvätunteisen runouden tuleekin. Kuvien epälineaarinen muoto kasvattaa  inhimillisen hämmennyksen ja kärsimyksen tai riemun rinnakkaisuuden vilpitöntä hyväksyntää.

Poetiikkaakin Heikkinen kuvakirjoittaa, usein käskyinä: ”Puuhastele! Niin et pitkästy” kehottaa vinonaamainen koira ja eräs runo aforistisesti veistää: ”Aura kääntää maata, sen pimeän puolen esille. Sinä käännät KIRJAN SIVUILLE KÄTKETYN VALON esille! Sinä! PYSY SUORANA! Pysy aina rivillä!” Kuvarunouden käsinkirjoitettua ja kaikin tavoin maalaukseen suhteutuvaa tekstiä on outoa lainata tekstin joukossa, mutta lainaan silti tämän verran teoksen rytmiikkaa esitelläkseni. Monet säkeet teoksessa kantavat silkkana kirjoituksenakin, vaikka kuvan ja sanan limittäisyys ja symbioosi on olennaista. Riemukas kiljahtelu yhdistää runokielen loruihin ja muutenkin teoksen maailma on lähempänä lapsen ankaraa katsetta kuin hioutunutta aikuisegoa.

Jonimatti Joutsijärvi

Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta. Tietokirja, 118 s. Suomentanut Henriikka Tavi. Tutkijaliitto 2009.

Kaikki tietävät Friedrich Schillerin yhdeksi Saksan suurimmista runoilijoista ja näytelmäkirjailijoista. Sen sijaan harva tietää, että Schiller oli myös merkittävä filosofi ja ajattelija.

Tutkijaliiton julkaisema Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta on modernin mannermaisen estetiikan klassikko. Siinä Schiller jakaa runouden kahteen toisilleen vastakohtaiseen lajiin.

Naiivius yhdistetään yleensä lapsellisuuteen tai luonnollisuuteen, ja näin tekee Schillerkin. Naiivi runous syntyy luonnon läheisyydessä ja jäljittelee suoraan luontoa. Schiller viittaa antiikin kreikkalaisiin, jotka – toisin kuin Schillerin ajan eurooppalaiset – elivät vielä luonnon keskellä. Antiikin runous keskittyikin rajalliseen muotoon, aistimellisuuteen ja ruumiiseen.

Sentimentaalinen runoilija on kadottanut luonnon. Siksi hän etsii luontoa, tai tarkemmin sanoen luonnon ideaa. Sentimentaalinen runoilija tähyää katoavien äärellisten luonnon ilmiöiden tuolle puolen ja pyrkii tavoittamaan luonnon kokonaisuutena ja täydellisenä. Kokonaisuutena luonto on loputon ja ääretön.

Schillerin mukaan kumpikin lähestymistapa on itsessään yksipuolinen ja johtaa kohtalokkaisiin ylilyönteihin. Naiivi runoilija kärsii rajoittuneisuudesta ja juuttuu paikalleen. Tuloksena on latteata ja viihteellistä runoutta, joka ei kykene ylittämään vallitsevaa.

Sentimentaalinen runoilija taas eksyy sisällyksettömään haaveiluun ja yltiöpäisyyteen. Hän kadottaa kaikki siteensä konkreettiseen ympäristöönsä, ja lopulta hänen sanansa ja säkeensä eivät tarkoita mitään eivätkä puhuttele ketään.

Kirjansa lopussa Schiller yrittää saattaa naiivin ja sentimentaalisen runouden vuorovaikutukseen ja tasapainoon toistensa kanssa. Niiden suhde on samankaltainen kuin filosofisen realismin ja idealismin.

Realismin hyvä ja säilyttämisen arvoinen puoli on kokemus ja sen opetukset. Sanat ja kuvat rakennetaan ja muokataan konkreettisesta aineksesta tietyissä konkreettisissa olosuhteissa. Mikään, edes runollisten ideoiden lento, ei ala tyhjästä, vaan tarvitsee tietyn reaalisen perustan, josta ponnistaa.

Perusta on itsessään pysähtynyt, passiivinen ja samaa toistava. Tarvitaan myös äärettömyyttä ja ideoita, joita kohti perustan tarjoamaa ainesta viedä ja kehitellä. Vasta idealismi kykenee rakentamaan runouden mielikuvituksellisen palatsin realismin tarjoamalle vankalle perustalle.

Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta on varsin vaikeatajuinen ja suppea. Kirjasta tosin löytyy suomentaja Henriikka Tavin esipuhe, mutta sekin on lyhyt eikä kytke Schilleriä oikein mihinkään. Vastausta vaille jäävät muun muassa seuraavat kysymykset: Voidaanko naiivia ja sentimentaalista asennetta löytää tämän päivän runoudesta? Mitä uutta annettavaa Schillerin omaperäisellä näkemyksellä runouden kaksoiskasvoista on nykyrunoudelle tai ylipäänsä nykyajan estetiikalle?

Pekka Wahlstedt

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho. Romaani, 240 s. WSOY 2009.

Helena Sinervon romaani Tykistönkadun päiväperho näkyy saaneen ristiriitaisen vastaanoton. Niin sai myös Jonathan Swift julkaistessaan 1729 esseensä A Modest Proposal, jossa hän ehdotti, että irlantilaisten köyhyys ratkaistaisiin syöttämällä köyhien yksivuotiaat lapset herroille. Satiirikoilla ei taida olla helppoa missään – mutta varmaan aika hauskaa heidän lukiessaan arvioita teoksistaan.

Sinervo aloittaa romaaninsa sopivasti annostellulla rivoudella: ensimmäisellä sivulla romaanin päähenkilö Mette saa kolmannen orgasminsa ja vetäytyy irti väsymättömästä opiskelijapojasta, Otosta. Sittemmin käy ilmi, että Mette on entinen kirjallisuudentutkija, aviovaimo ja yhden tyttären äiti, jolla on tapana hankkia netin kautta itselleen miehiä seksikumppaniksi. Kun tähän menettelytapaan lisätään karvan verran tavallista taideproosaa yksityiskohtaisempi kuvaus Metten panoista, saadaan aikaan ilmiö, joka keskiluokkaisen, ryppyotsaisen ja sangen rajoittuneen lukijan mielestä on rivoutta.

Kotirouvaksi jääneen tutkijan panoista satunnaisten kumppanien kanssa on pitkä matka esimerkiksi haluun ruoskia samaan sukupuoleen kuuluvaa kumiasuista koiranpentua (nahka-asuhan sillä on jo muutenkin) itse sytytetyn puukirkon loisteessa. Siinä sitä olisi postmodernin ajan polymorfista transgressiota. Melko vähä siis riittää suomalaisen taidekirjallisuuden lukijalle rivoudeksi.

Alkuun sijoitetun mainion rivouskoukun jälkeen Tykistönkadun päiväperho alkaa operoida veijariromaanin kaikilla elementeillä; vahvana vihjeenä genreen toimivat myös lukujen alaotsikot osoittaessaan luvun pääteeman ja ohjatessaan lukijan orientaatiota. Genrenmukainen episodimainen rakenne mahdollistaa sen, että mukaan tulee monenlaista parodioitavaa; yhdessä jaksossa olemme sivuhenkilön mukana ortodoksisessa kirkossa, jossa neitsyt Maria pörräilee kärpäsen tavoin, ikonissa kököttäminen kun on puuduttavaa.

Tykistönkadun päiväperhossa joutuvat huikean parodian kohteiksi muun muassa postmodernin taiteen ilmiöt, jälkistrukturalistinen feministinen taidepuhe, naisen halu, psykoanalyysi, kapitalistinen halutalous ja eräät ranskalaisen filosofian nykyteoreetikot. Romaanin intertekstuaalinen verkosto on runsas ja tiheä. Muutamat kytkennät Sinervo ilmeisesti silkkaa taitavuuttaan on jättänyt vain helpoiksi bongauspalkinnoiksi ja vaille kovin painavaa merkitystä: lukija on tyytyväinen itseensä kun huomaa kytkennät vaikkapa Luis Buñuelin elokuvaan Päiväperho tai Catherine Milletin romaaniin Catherine M:n seksuaalielämä.

Postmoderni taidepuhe saa romaanissa ansionsa mukaan. Panoistaan kuvotuksen taidetta rakentava Mette on tehnyt väitöskirjansa itsemurhan teemasta Liliane Schubaldin tuotannossa.  Schubaldin romaanista Rouva M:n suhteettomuudesta oli tullut ”feministisen kirjallisuuden kulttiromaani”, mutta Schubald jatkoi pitemmälle, ja perin konkreettiseen suuntaan. Hän alkoi teettää itselleen monenlaisia kauneusleikkauksia, ja lopulta hän päättää elämänsä performanssiin, jossa hän repii paljain käsin implantit rinnoistaan.

Schubaldin hahmon monimielisenä taustatekstinä on ranskalaisen performanssitaiteilija Orlanin tuotanto ja siitä tehty tutkimus. Orlan nimitti teoksiaan lihalliseksi taiteeksi, ja hän tosiaankin muokkasi kirurgien avulla ruumistaan taideteoksista poimittujen yksityiskohtien mukaan. Niinpä Tykistönkadun perhosessa siteerattu amerikkalainen professori Margaret Boom, ”yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista avantgarde-tutkijoista” löytääkin Schubaldin kuolinvideosta maalaustaiteen klassikkojen yksityiskohtia ja sommitelmia.

Orlanin uraa on hyödynnetty myös eräässä ruotsalaisessa romaanissa, jossa mies tekee kastraatiostaan performanssin. Sekä Orlan että hänen uransa ruotsalaissovellus lienevät kumminkin suomalaislukijoille sen verran tuntemattomia, että intertekstuaalisuudesta ei tule kovin merkityksellistä.

Schubaldin kautta avautuu näköaloja paitsi avantgarde-tutkimukseen myös psykoanalyysiin. Paralleeli löytyy läheltä: Metten äiti on psykoanalyytikko. Herkullinen asetelma: Metten seksuaalinen nautinto on lujasti sidoksissa kuvotukseen, jonka hänelle tuottaa äidin (psykoanalyytikon!) paheksuva katse. Sinervo melkein briljeeraa yksityiskohdilla. Metten lapsuudessa psykoanalyytikkoäiti on rakentanut hänelle peililasista tehdyn leikkikehän.  Mette pannaan peilikehään leikkimään, jotta äiti kollegoineen voi tarkkailla häntä. Siinäpä vähän peilivaihetta pennulle – ja terveisiä Lacanilta pennulle (ja Sinervolta Lacanille?)!

Tykistönkadun päiväperhon parodiset täsmälaukaukset on ohjelmoitu myös kotimaisiin maaleihin. Metten nössö aviomies työskentelee opetusministeriössä ja puuhailee tekijänoikeuksien kanssa. Läpi romaanin Mette kuvittelee, että hänen miehensä ja tyttärensä oksentaisivat, jos tietäisivät hänen panoistaan. Kun mies ja tytär sitten saavat niistä tietää, he eivät oksenna ollenkaan; toteavat vain, että sattuuhan sitä kaikenlaista. Mette sen sijaan oksentaa, kun erään rakastajan penis osoittautuu todella likaiseksi; esinahan alla on vastenmielistä töhnää. Tämä Itellan postikuskiksi naamioitunut mies paljastuu  – kuinkas muuten – suuren suomalaisen mediatalon toimitusjohtajaksi.

Kuin pisteeksi i:n päälle Tykistönkadun päiväperhoon sisältyy myös näkemys Tykistönkadun päiväperhon vastaanotosta. Kun Mette miettii Schubaldin itsemurhaperformanssin hurmaantunutta vastaanottoa, hän päätyy hyvään kysymykseen: ”Kertoiko se enemmän niin sanotusta asiantuntemuksesta kuin Schubaldin videosta?” En sano tämän enempää

Romaani päättyy ylikliseiseen kuvaan siitä, miten ydinperheessä on kaikki hyvin. Nössö aviomies on vetänyt Metten vaginasta pois sinne tunkemansa silmälasikotelon ja makoilee nyt vaimonsa vieressä tämän hiuksia hellästi silitellen. Tytär katselee tätä ”kantanäkyä”, sitruunaperhonen leijuu ikkunasta vapauteen. Tytär nojaa otsansa viileään ikkunalasiin: ”Onpa kaunista.”

Minunlaiseni paatunut kriitikko ei ole kovin herkkä innostumaan – eikä usein ole syytäkään. Nyt on. Tykistönladun päiväperho on älykäs, lähes pirullisen oivaltavasti kirjoitettu romaani.  Se on kirjasyksyn sensaatio. Ehdottomasti. Kiitos, Helena Sinervo. Palautit uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen.

Günter Grassin Peltirumpu on 50-vuotisjuhlansa kunniaksi käännetty suomeksikin uudestaan. Ensimmäinen suomennos oli Aarno Peromiehen, vuodelta 1961. Tuore suomenne on kokeneen ja elegantin Grass-kääntäjän Oili Suomisen, jonka kieli virtaa pidäkkeettömästi kuin kevätkoski. Klassikoiden kääntämiset sykähdyttävät yhä kansaa, mistä ihmeellisimmän esimerkin luin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan Hannu Marttilan blogista. Marttila oli vertaillut Peltirummun vanhaa ja uutta käännöstä ja saanut anonyymin lukijapalautteen, jossa tiedotettiin, että olisi myös pitänyt kertoa, miten ”peromiehenperkele lyhensi omin lupineen peltirummun käännöstään”. Koska Marttila ei referoinut ja tuominnut peromiehenperkeleen toimia, lukija toivoi hänelle auto-onnettomuutta kotimatkalla.

Koska en selviäisi kiihkeiden lukijoiden palautteesta yhtä tyylikkäästi kuin Marttila – joka osasi kertoa lyhentelyskandaalin koskeneen Danzig-trilogian kolmatta osaa eikä Peltirumpua – sivuutan käännösten vertailun nopeasti hymyilemällä joka suuntaan. Kieli konnotaatioineen kaikkineen elää hetken. Peromiehen aikalaiset eivät varmaan olisi osanneet arvostaa Suomisen ilmausta ”into piukkana”.

Peltirumpu on kuvottava, railakas ja groteski veijariromaani kääpiöstä, joka kutsuu itseään välillä Oskariksi ja välillä ”minäksi”. Oskar ei voi olla varma siitä, kuka on hänen isänsä, eikä siitä, onko hän itse Kurtin isä vai ei. Tässä on romaanin ydin. Me emme tiedä, mistä mikäkin maailmaan saatettu on saanut alkunsa, ja kun mietimme omia tekosiamme, osa niistä tuntuu niin kaukaisilta tai kauheilta, että on vaikea sanoa: Minä sen tein. Tämän ympärille tai sisälle saumoista vuotamaan on Peltirumpuun maalattu toinen maailmansota, Hitler, aika ennen ja jälkeen.

En tahtoisi joutua Günter Grassin kanssa samaan baariin, jos hän puhuisi minulle elämästään. Minua ei kiinnosta, palveliko hän sodan lopussa Waffen-SS-joukossa, ampuiko ketään, mitä elämäkerrassaan salasi, mitä paljasti ja miksi. Yksilön syyllisyydentunnoista voi puhua keittiössä, jos tykkää. Baareissa ja romaaneissa unohdettakoon yksilö. Peltirummussa lasten lallattama Musta Köksä kulkee läpi romaanin. Mustaa Köksää Oskarkin pelkää. Onko Musta Köksä sitten kuva kollektiiviselle pahuudelle, syyllisyydelle vai sokeudelle, ja mikä niiden ero on?

Peltirumpu ei onneksi vastaa tämmöisiin, vaikka kuuluukin maailmankirjallisuuden keskeisiin syyllisyysromaaneihin. Oskar korostaa moneen kertaan, että hänen silmänsä ovat siniset, vaikka ruumis on rujo. Äidin pitää käydä ripittäytymässä Jeesuksen sydämen kirkossa, kun taas on tullut petettyä miestä.

Oskar ei ole mikään mukava veijari, jos perinteinen moraali silmässä häntä tarkastelee. Kolmivuotiaana hän hyppää alas kellarin portaista, koska on päättänyt lakata kasvamasta. Siitäkin syntyy syyllisyydentuntoa, aikuisille. Oskar kirkuu lasit rikki ja ajattelee vain peltirumpuaan, vaikka vieressä kuollaan ja raiskataan. Peltirumpu ei kuitenkaan ole moraliteetti. Tai ehkä on, mutta Oskaria ei ole mielekästä nähdä moraalisena eikä moraalittomana olentona. Hän on hovinarri. Hän lyö punavalkoista rumpua, eikä siinä pauku vain Puola, niin kuin joku on väittänyt, vaan kaikki, mikä lyödä voi, sydänkin. Kerran se rumpu sotkee natsimarssin rytmin, mutta ei siksi, että Oskarilla olisi erityistä vaikutusvaltaa. Kansa seuraa mitä tahansa, jos tahti annetaan.

 Jukka Koskelaisen kirjoittamassa ansiokkaasta, joskin kovin elämäkertapainotteisesta jälkisanasta käy ilmi, että ”kirjallisuuspaaviksi” nimetty aikalaiskriitikko Marcel Reich-Ranicki olisi mieluusti lyhentänyt Peltirumpua muutamia satoja sivuja. Sama mies – Varsovan getosta pelastunut – piti romaanin ansiona, ettei se ihanteellistanut juutalaisia. Molemmista seikoista olen samaa mieltä kirjallisuuspaavin kanssa.

Rumimman lausunnon Peltirummusta kuulin naapurin ukolta, kun kysyin. Hän sanoi, että on jotenkin niin noloa, kun sen Grassin mielikuvitus ei ole kovin mielikuvituksellinen. Vyöryntää on, muttei yllätyksiä. Minulle Peltirumpu on muodoltaan riittävän fantastinen lörtsy, joka ei pysy kiinni ja on siksi enemmän burrito ja valuu leualle ja rinnuksille miltei hävettävästi. Sitä voi lukea sieltä täältä sikin sokin tai alusta loppuun, eikä tarina järin muutu. Jos tahtoo pitää kerronnan kehyksissä, voi muistaa romaanin alkuasetelman: kertoja makaa mielisairaalassa ja ruskeasilmäinen hoitaja Bruno tirkistelee häntä oven reiästä. ”Saattaa hän olla taitelijakin, tiedä häntä”, arvioi hoitajaansa Oskar, joka myöntää laskettelevansa valheitakin. Bruno ostaa Oskarin pyynnöstä ”viatonta” paperia, jonka tämä voi täyttää kertomuksillaan.

Peltirummun naiset olisivat oman tutkielmansa aihe. Oskarin isoäiti Anna piilottaa hameittensa alle santarmeilta pakenevan miehen. Hameen alla haisee vähän härskiintyneeltä voilta, mutta siellä on turvallista. Oskarin äiti on lihallinen hänkin, mutta oksentaa, kun näkee hevosenpään, jolla pyydystetään ankeriaita. Vaniljalta tuoksuvan Marian kanssa Oskarilla on omalaatuisen oksennuttavaa porejauhe-erotiikkaa. Roswithasta, napolilaisesta somnambuulista, on vaikea sanoa, onko hän kahdeksantoistavuotias neito vai yhdeksänkymppinen vanhus. Oskarin naisissa on lihaa, eritteitä ja kuolemaa niin makaaberilla ja luotaantyöntävällä tavalla, että välillä heikolla vääntää vatsaa.

Grassin maagisen vahvat kuvat ovat kuin unista. Mitä se kuuluisa hevosenpääkohtauskin tahtoo lopulta sanoa? Toivottavasti Grasskaan ei tiedä. Onko se vain seksuaalisuuden tummaa karmaisevuutta? Vai mitä ovat nuo ankeriaat, jotka luikertavat repimään kuollutta lihaa eläimen päästä? Sellaisia pyydystää ihminen ja syö.

Romaanin lopussa sota on ohi ja Oskar 30-vuotias:

”Nyt minulla ei enää ole sanoja, mutta silti minun on harkittava, mitä Oskar aikoo tehdä kun hänet vapautetaan mielisairaalasta, mitä ei voi välttää. Mennäkö naimisiin? Jäädäkö naimattomaksi? Lähteäkö siirtolaiseksi? Ryhtyäkö malliksi? Ostaako kivilouhos? Kootako opetuslapsia? Perustaako lahkoja?

On tutkittava kaikki mahdollisuudet, joita nykyään on tarjolla kolmikymmenvuotiaille, ja milläpä muulla kuin rummulla minä niitä voisin tutkia.”

Rummulla hän kutsuu Mustan Köksän vastaamaan.

Tarja Pulli

Oili Suomisen vastine (Parnasso 6/2009):
Parnasson numerossa 5/2009 Tarja Pulli kirjoittaa, että “Peromiehen aikalaiset eivät varmaan olisi osanneet arvostaa Suomisen ilmausta ‘into piukkana’”.
Suomennoksessani, jota Pulli kutsuu “suomenteeksi”, ei ole fraasia “into piukkana”, joka lienee nykyslangia. Sivulla 598 lukee sen sijaan että Klepp on “intoa piukassa”, ja sen sanonnan tunnen lapsuudestani, josta on kauan. Joten voi hyvinkin olla, että myös Peromies ja hänen aikalaisensa tunsivat sanonnan.
Arvostelijan pitäisi ehtiä lukea sanat loppuun saakka.

Tarja Pullin vastaus (Parnasso 6/2009):
Oili Suomiselle
Kiitän, että luet minua tarkemmin kuin minä sinua. Myönnän, että Peltirumpu ei ollut avoinna edessäni, kun kirjoitin piukan innon tapauksesta – siitä epätarkka siteeraus. Tosin luulen, että avoinaisuuskaan ei olisi auttanut.Olisin kuitenkin luullut lukevani nykyilmauksen. Olen kuullut nykykoululaisten käyttävän rinnan ilmauksia “into piukkana” ja “into piukassa”. En ole tiennyt, että toinen ilmauksista on vanha. Nyt tiedän.
Luulin mitä luulin, missään tapauksessa en moittinut sinua ilmauksen valinnasta. Minusta se oli hauska ja osuva. “Suomenne” ei minulle ole pejoratiivinen ilmaus, ei sen enempää kuin “rakenne” tai “tallenne”. Olen pahoillani, jos luit arvioni käännöstyötäsi vähättelevänä. Tarkoitus oli lähinnä päinvastainen.

Taina Latvala: Paljastuskirja. Romaani, 297 s. WSOY 2009.

Taina Latvalan toinen teos on häijy, hauska, hävytön ja julma. Sen päähenkilö on iltapäivälehden älykäs, ristiriitainen toimittaja Latvala. Hän siis, jolle Lasse Lax -niminen ulkoministeri, kovin nykyisen ulkoministerin oloinen ja edellisen tapainen, soittaa uhkaussoiton siltä varalta, että tämä aikoisi kirjoittaa jonkun paljastuskirjan.

Ihan änskälläkin Taina Latvalan toinen romaani on nimeltään Paljastuskirja.

Paljastuskirjankin päähenkilö on kirjoittanut kirjan, josta kirjallisuustieteilijät pohdiskelivat, onko se romaani vai novellikokoelma. Ihan kuin Taina Latvalan Arvostelukappale-nimisen esikoisen.

Risto Jarva teki jo vuonna 1972, ennen intimiteettilakia, elokuvassaan Kun taivas putoaa tähän saakka merkittävimmän taideteoksen suomalaisen skandaalilehden toimittajan elämästä ja kaikesta siitä, millaisen vyöryn paljastusjournalismi saattaa saada aikaan.

Paljastuskirja on paitsi salarakkauden tilitys myös Lex Hymyn 35-vuotisjuhlakannanotto sekä yksityisyydestä että näkyvyydestä. Romaani pyrkii kaikessa karnevalismissaan analysoimaan aihetta suorasukaisemmin kuin tekopyhällä medialla, hajuttomalla ja mauttomalla Julkisen sanan neuvostolla tai etäisen arvovaltaisella tuomioistuimella on tapana.

Kirjailija, jolla on iltapäivälehden toimittajan menneisyys, antaa iltapäivälehden toimituksessa huonosti viihtyvän päähenkilönsä esittää vähintään yhtä kovaa sisäpiirikritiikkiä näiden lehtien moraalista kuin Helsingin juhlaviikkojen entinen pomo esitti vastaavanlaisessa tilanteessa näkemyksensä suomalaisesta kulttuurihallinnosta.

Vaikka Latvala kirjoittaa tärkeistä eettisistä asioista, päällimmäisen huomion vetäisevät päähenkilön hävyttömän elegantisti heittämät ilkeilyt, joilla käydään läpi koko fiktiiviseksi naamioitu Sirkus Finlandia cameopersoonineen. Kostonhengetärmäisesti hän arvioi kaikenlaisesta mediasta tuttua väkeä antamatta mitään armoa omille kollegoilleen, mikä synnyttää yhtä tympeästi kiehtovia työ-yhteisökuvauksia kuin kauan sitten Kari Hotakaisen Klassikko.

Iltapäivälehden toimitus on niin groteski paikka, ettei päähenkilö työpaikkaansa kestäkään. Mutta paljon ennen kuin hän jättää työnsä, hän piirtää muistoksi hävyttömän tarkat verbaaliset karikatyyrit pinnallisiksi kuvaamistaan sisäpiireistä. Tunnetuimmat juorutoimittajat ovat mieluisin kohde.

”Kaikkialla makaa harmaita hylkyjä, haastateltavia, jotka ovat uponneet skandaaliemme painosta.”

Kotimaan julkimoissa ei ole kylliksi: näennäisen huolettomasti ja kepeästi heittämiensä paljastusten ohessa päähenkilö nostattaa mielialaansa seurustelemalla edesmenneiden kirjailijoiden, erityisesti Charles Bukowskin, kanssa. Marilyn Monroekin on eräs henkilöistä, koska päähenkilö opiskelee hänen elämäänsä ja kuolemaansa ja pyrkii selvästi noudattamaan Marilynin kaavaa, mikä selvästi vaikuttaa paitsi Paljastuskirjan juoneen myös sen rakenteeseen.

Kaisu Mikkola

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista. Romaani, 196 s. Tammi 2009.

Monien minäkertojien verkosto kiitää läpi lähihistorian ja kirjailijoiden aaveet ovat läsnä pieniksi palasiksi sirotellussa tarinassa.

Kirja voisi olla yhtä hyvin nimeltään ”Sähkeitä Pietarista” kuin Säkeitä Pietarista.

Osa luvuista ankkuroituu vanhanaikaisen kirjeen päiväyksen tapaan ensimmäisen sivun oikeaan yläkulmaan kertomaan missä ollaan ja milloin.

Johanna Hulkon esikoisromaanin rakenne on kunnianhimoinen kaikessa mutkikkuudessaan. Käänteissään se noudattaa todistajalausuntojen ja näkökulmien vähittäisten raotusten kautta jännityskertomusten suosimaa kaavaa tässä kutakuinkin tavallisten ihmisten ja kulttuurihistorian henkilöiden kavalkadissa. Perushenkilöiden suhteet huojuvat laidasta laitaan, koska kukaan ei olekaan sellainen, jollaiseksi hänet alun alkaen oletettiin.

Varsinainen jännityskertomusko siis?

Ei oikeastaan, vaan keski-ikäisen kirjojen ja teknologian maailmaan juuttuneen naisen identiteettikriisin kuvaus, oikea ihmissuhdeloukku, jolle triangelidraama on liian lievä ilmaisu. Kuvioon sekaantuvat naisen oma ydinperhe, opiskeluaikojen luottoystävätär, joukko työtovereita sekä koko joukko Pietarin/Leningradin entisiä ja nykyisiä asukkaita muidenkin kirjailijoiden suosikkipersoonasta Anna Ahmatovasta lähtien.

Mutta onko itse ydintarina perheen järkkymisestä oleellisinta sisältöä ja kaikki muu vain koristeellista kulissia?
Siltä voi tuntua siinä vaiheessa, kun kirjan suomalainen päähenkilö lähtee etsimään opiskeluaikojensa rakastettua Andreita Pietarista.

Nainen, Anna Ahmatovan kaima, verhoaa ratkaisunsa monimutkaisiin selityksiin sekä työnantajalleen että erityisesti kotiväelleen. Tosiasiassa hänen rakastetukseen paljastuu itse kaupunki, niin hellästi, tarkasti ja ilmeikkäästi hän sitä kuvaa. Kirja toimiikin hetkittäin kulttuurituristin matkaoppaana.

Johanna Hulkon taakkana on, että hänellä riittää runsain joukoin maineikkaita edeltäjiä nimenomaan Pietarin ja sen undergroundelämää vuosikymmeniä viettämään joutuneen kulttuurieliitin kuvaajien joukossa. Hänen kirjoittamisensa vertautuu pakostakin aikaisempiin Ahmatovan ja tämän lähipiirin kuvauksiin eikä tuo niiltä osin esiin erityisen merkityksellistä, vaikka juonen kannalta tärkeä kulttuurihistoriallinen löytö oireilee jo ensi lehdellä. Keskeisestä roolistaan huolimatta Ahmatova jää vähän pakkopullamaiseksi haavekuvaksi, jota päähenkilö pitää menolippunaan menneisyyteen. Hänen naiivi ajatuksensa on, että jos hän uskoisi jälleensyntymiseen, hän uskoisi eläneensä edellisen vuosisadan alun Pietarissa ja tunteneensa Ahmatovan.

Taitavasti palapeliään kokoava Hulkko jahkailee oudon pitkään Annan Pietariin paluun kanssa. Lopulta intohimo kaupunkia kohtaan vakuuttaa enemmän kuin toisiaan kilpaa hämäävien ihmisten suhteet.

Kaisu Mikkola

Jari Tervo: Koljatti. Romaani, 318 s. WSOY 2009.

Venäjän Federaation pääministeri Vladimir Vladimirovit  Putin seisoo nyt korokkeella Moskovassa, mutta hänen jalustansa on rakennettu tiilimurskasta, teekupinsirpaleista, samovaarinpalasista, jalattomista nukeista ja silpoutuneista venäläisistä.”

Jari Tervon romaanissa Koljatti kerrotaan seikkaperäisesti, kuinka Putin järjesti oman maansa siviilien joukkomurhia voidakseen vyöryttää syyn tšetšeenien päälle. Tällaista tietoa levittävät tosimaailman agentit ovat kokeneet myrkytyskuolemia, mutta romaanikirjailija saanee olla rauhassa.

Kylmäsilmäinen Putin on merkittävä sivuhenkilö, joka astuu näyttämölle yhtä viikonloppua kuvaavan romaanin loppupuolella. Saman viikonlopun aikana käydään lähiössä avaamassa vaalikampanja, Brysselissä EU-kokouksessa ja Pohjanmaalla nuorisoseuran satavuotisjuhlissa.

Jokaisen tilaisuuden romaanin tragikoominen antisankari, pääministeri Pekka Lahnanen, sössii pahanpäiväisesti. Virallisten ohjelmanumeroiden välillä toimelias pääministeri ennättää myös sekoilla tekopartoineen kansan parissa ja seurustella kellariin telkeämänsä värillisen naisen kanssa.

Tervon satiiri on lajityypille ominaisesti täynnä uskomattomia käänteitä ja liioiteltuja henkilöhahmoja. Karnevaalin täydentävät pääministerin hallusinaatiot, joissa Alexander Stubb kurkistaa vessanpöntöstä ja Sauli Niinistö keikistelee balettiasussa.

Surullisen hahmon ritari Lahnanen on yksin ja ahdistunut. Syy ahdistukseen on ihanteiden ja todellisuuden välillä vallitseva syvä ristiriita.

Lahnasen poliittinen ja inhimillinen liikkumavara on kuihtunut olemattomiin, sillä nykymaailmassa merkitystä on vain sillä, mitä media päättää kertoa. Nyt media on päättänyt, että pääministeri tulee tekemään virheen. Niinpä virheitä sitten kytätään kamera ja kynä ojossa, ja kun väistämätön horjahdus tapahtuu, se ja vain se kerrotaan skandaalia janoavalle yleisölle.

Tästä romaanista on kohistu lähinnä siltä pohjalta, mitä siinä sanotaan nimeltä mainituista poliitikoista. Ajankohtaiskarikatyyrit ovat kuitenkin vain välineitä, joita Tervo käyttää syvemmän, mediaa (ja lyhytnäköistä, verenhimoista suurta yleisöä) kritisoivan viestinsä kertomiseen.

”Journalismi on oikeudenkäyntiä, jossa media on sekä syyttäjä että tuomari. Puolustuksen puheenvuoro on muodollinen, sen olisi syytä olla luonteeltaan tunnustuksellinen.
Media on jumala.
Siltä pyydetään syntejä ja hairahduksia anteeksi.
Se antaa, jos antaa.”

Armoton media syytää yhä uusia kohu-uutisia, jotka nojaavat vääristeltyihin silminnäkijälausuntoihin tai puhtaaseen pahantahtoisuuteen. Samaan aikaan johtavat poliitikot hiiviskelevät Alepoissa opettelemassa tuotteiden hintoja sentilleen oikein, jotta pärjäisivät vaalitenttien asiakysymyksissä.

Satiiri puree.

Mutta lukukokemuksena Koljatti on kuitenkin unohtuvampaa sorttia kuin Tervon edellinen romaani Troikka, joka ravisteli ja järkytti ja jäi askarruttamaan pitkäksi aikaa.

Jarmo Papinniemi

Tuomas Kyrö: 700 grammaa. Romaani, 379 s. WSOY 2009.

Tuomas Kyrön uuden romaanin tärkein kertoja tietäisi tarinan alussa kuvailla, millä keinoin luottokelvottomat velalliset perivät toisiltaan ristiin rahoja. Hän ei kuvaile, koska sellaiset keinot ”eivät kuulu perheromaaniin”. Myöhemmin hän toruskelee. ”Kuinka alas mies valuu käyttäessään toistuvasti pikkulapsia ja kotieläimiä proosatuotannossaan?”

Turhaan tietysti toruu, ja näön vuoksi. Kertoja tietää hallitsevansa ylettömän laajan materiaalin ja käyttelevänsä sitä suvereenisti. Itse asiassa hän on kaikkitietävä ja melkein kaikkitaitava, hauska romaanihenkilö, modernien aikojen arkinen arkkienkeli. Kun ihmishenkilöt rämpivät eksyksissä, Suuri valmentaja raivauttaa heille paremman reitin kaseikon läpi, ja suulaasti hän tipauttelee eri tilanteisiin sopivia vertailunimiä. Milloin hän on juonut olutta aamuun asti Norman Mailerin kanssa, ”väsyttävä jätkä, mutta sydän pelkkää kultaa”, milloin hän lupaa maailman kohta parhaan pituushyppääjän ottavan kaikkien maailman ammattikoululaisten silmissä paikan, joka ennen kuului Juha Vuoriselle, Tommi Mäkiselle ja Chuck Norrisille.

Suuri valmentaja huvittaa lukijaa kymmenillä venyvillä ja paisuvilla luetteloilla. Muutkin romaanin puhujat pääsevät heittelemään erisnimivitsejä. Pituushyppääjän vaimon Liisan ura tarjoaa tilaisuuden piikitellä kirjallisuusporukkaa; Liisan romaania analysoivat leperrellen ”kirjallisuuspalkintolautakunnan puheenjohtajapari Wilson Kirwa ja Merwi Kantokorpi-Tapola”. Ja Radio Suomi mukamas keskustelee Albanian Tiranassa järjestettävistä yleisurheilun em-kisoista, ja keskustelijoina ovat valmentaja Ala-Määttä, Juoksija-lehden toimituspäällikkö Kotilainen sekä mielikuvitushenkilö Mitro Repo. Tämä on kai sellaista kirjallisuutta, josta käytetään luonnehdintaa ”hyvällä maulla tehty satiiri”. Sellaista maassamme on ymmärtääkseni toivottu.

700 grammaa haluaa tietysti kertoa muutakin kuin sen, että maailmassa on monenlaista hassua.

Kyrön romaanissa on useita kertojia, on riehakkaan parodisia hahmoja ja totisesti itseensä ja kerrottavaansa suhtautuvia äitejä ja poikia. Monin äänin romaani todistaa niistä asioista, jotka se on huolekseen ottanut. Keskeiset kerrottavat ovat yrittämisen vaikeus ja kilpaurheilun muuttuminen. Keskeisin kerrottava on rakkauden muuttumattomuus. 700 grammaa on Juhani Peltosen Elmoa kunnioittava seuraaja, ja samoin kuin Elmossa, tässäkin tarinassa rakkaus on urheilua väkevämpi.

Ilmarin, pituushyppääjän, vaimosta Liisasta tulee siis kirjailija. Liisa kirjoittaa vakavia, viisaita lauseita kirjailijan työstä (Kuinka kirjani ovat syntyneet, Otava 2014). Vakavissaan Tuomas Kyrö on tiheästi muuallakin, vakavuus vain pyrkii piiloon hauskuuden taakse.

Peittelemättömän vakavana Kyrö puhuu perheestä. Romaanin perheet syntyvät rakkaudenilmestyksen varaan. Rakkaus on jotain ihan muuta kuin rockmusiikkia, ”jostain kiireettömämmästä hetkestä”. Kertoja siteeraa: ”Miten taittavat linnut siipensä / Miten vyöryvät vedet kallioitten alla…”

Kaisa Neimala

Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille. Runoja, 72 s. WSOY 2009.

Häpeä tunnustaa, mutta Anja Erämajan runokokoelma olisi saattanut jäädä minulta lukematta, ellei lehdenjakaja olisi äskettäin jättänyt laatikkoamme tyhjilleen. Minä en pysty syömään aamupuuroa ilman luettavaa, joten tartuin Erämajaan.

En muista, milloin vaihtelu olisi virkistänyt niin kuin tuona aamuna. Hotkin runoa runon perään, puuro jäähtyi lautaselle, ja sitä tipahteli housuillekin.

Nauroin, hervottomasti. Veijo Meri on sanonut, että huumori on vakava asia. Kun tuota lausahdusta on hoettu vuosikymmenet, on kadotettu käsitys siitä, mitä vakavalla alun perin tarkoitettiin. Erämajan runoissa huumori on mielestäni tuoreella tavalla naitettu vakavaan asiaan. Elämä on vakava asia, kerrostaloelämä erityisesti.

Kokoelman ensimmäisissä runoissa astutaan B-portaaseen varautumattoman innon vallassa. Asunnon jokainen yksityiskohta synnyttää haltioitumista. ”Lattia pitää mattoa askeltesi alla kun laulat violettaparraa: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Sain 67 neliötä.”

Seuraavissa sikermissä seinien takana näkymättömissä asuvat naapurit saavat oman äänen. Miten tämä raja paratiisin ja helvetin välillä voikin olla niin olematon; pelkkä kehnosti ääntä eristävä väliseinä, kaikuva porraskäytävä, ovisilmä jonka päällä ilkkuu perhonen. Toisen idylli on toiselle verinen yksityisyyden loukkaus. Herkullisimmillaan Erämaja on niissä roolirunoissa, joista aistii katkeroituneiden, suvaitsemattomien ja huumorintajunsa menettäneiden kuplivan elämänmyrkyn.

Kokoelman nimi on tietysti monimerkityksinen. ”Kuuluuko tämä teille” voidaan yhtä hyvin kysyä rappuun pudonneesta villalapasesta kuin äänistä, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi kuulua seinän läpi. Usein se merkitsee myös samaa kuin ”Pidä huoli omista asioistasi.” Ja sitten on niitäkin, jotka panevat merkille, että naapurilla on paremmat roskat.

Toiseen kertaan luettuna Erämajan kokoelma ei ole ihan niin hyvä kuin aamiaispöydässä kerralla ahmaistuna. Se pitää kyllä pintansa, mutta ei paljon syvene. Kirjoittajalla on mainio korva ja silmää tarkoille ohimeneville havainnoille, mutta näistä lähtökohdista voisi rakentaa jotain isompaakin. Erämajan kokoelmassa kuunnellaan ääniä ja kuvitellaan ajatusääniä kuuden eri asunnon postiluukusta tai seinien läpi, ja vaikka porukka on mieliharmeineen korostetun heterogeenista, kokoelma tuntuu toisaalta jäävän kesken, toisaalta juuttuvan muutaman roolirunon kohdalla vauhdinottoasentoon.

Kerrostalo on hieno lähtökohta. Ken on sellaisessa elänyt tai kasvanut, nauttii Erämajan sarkastisista sivalluksista. Runoilijassa on aimo annos kuoliaaksinaurattajaa, mutta ei pakkonaurattajaa Jari Tervon tapaan juuri lainkaan. Huumori kumpuaa tilanteesta ja luonteesta, ei pelkästä kielen neuvokkuudesta. Jotkut näistä proosahtavista roolirunoista lupailevat hurjaa surrealismia, jota saattaisi kehitellä pitemmällekin.

Joka tapauksessa olen kiitollinen Hesarin jakajalle ja toivon, että hän jää reilusti pois töistä aina kun sikainfluessa uhkaa.

Arto Virtanen