Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Romaani, 400 s. Suomentanut Liisa Ryömä. Teos 2009.

Monika Fagerholmin uutta romaania Säihkenäyttämö mainostetaan itsenäisenä jatko-osana muutaman vuoden takaiselle Amerikkalaiselle tytölle, ja romaanin prologinomaiset ensimmäiset 80 sivua lupailevatkin jatkoa siihen, mihin edellinen kirja loppui. Kerronnalliset ja temaattiset symmetriat kirjojen välillä laajentavat Seudun fiktiivistä universumia: edellisen kirjan säihkenäyttämö, Sandra Wärnin tyhjä uima-allas, on uudessa kirjassa siirtynyt maan päälle. Tarkempi osoite on kolmas-ja-puoles kerros teinityttö Ulla Bäckströmin kotona. Tällä uudella näyttämöllä Ulla vaalii amerikkalaisen tytön legendaa, ja aivan edellisen kirjan Doris Flinkenbergin tavoin on Ullan kohtalona ennenaikainen kuolema.

Säihkenäyttämö laatii mytologiaa siitä, mikä oli edellisessä kirjassa mystistä (kuten amerikkalaisen tytön Eddien kuolema ja Sandran äidin Lorelei Lindbergin katoaminen) ja joka Sandran ja Doriksen leikkien ja kertomusten kautta muuttui myyttiseksi. Amerikkalaisen tytön kertomuksesta on tullut teatteriesitys (pääroolissa Ulla), ja niin ikoniseksi legenda on Seudulla muodostunut, että Eddie ja tämän oletettu surmaaja Björn löytyvät ikuistettuna matkamuistomyymälän lumisadepallosta. Legendan jähmettyminen kitschiksi rihkamakaupassa on täysin johdonmukaista kehitystä – ja Fagerholmilta hilpeä vastaveto oman fiktionsa lähtökohdille.

Alun ilotulittelun jälkeen tapahtuu kuitenkin yllättävä muutos. Kirjan pitkässä keskijaksossa sekä tyyli että ääni tummenevat, ja tarinan painopiste vaihtuu teinimyyttisestä aikuismaisen arkipäiväiseen. Sandran ja Doriksen eskapistiset mielikuvitusmaailmat ovat uudessa kirjassa mukana ainoastaan viitteenomasesti. Ulla, joka olisi voinut olla kirjan päähenkilö, loistaa poissaolollaan.

Säihkenäyttämön keskeisille henkilöille Suzettelle, Maj-Gunille ja Solveiglle ovat myytit tyhjiä rakennelmia. ”Tarvittiin enemmän mielikuvitusta kuin heillä oli. Jotta voisi tehdä todelliseksi, mahdolliseksi sen leikin, joka ei oikeastaan koskaan leikki ollutkaan, vaan oma maailmansa.”

Elämä on repaleista, ja elämä ilman tarinoita on yhtä tuskaa. Kun ihmismielen selittämättömyyksille ei ole mielikuvitusmaailman piiloja, korostuu Säihkenäyttämössä väkivallan ja kuoleman läsnäolo ja alastomuus. Kirjan kertoja vetoaa toistuvasti ”realismiin”, vetää tarinan ”pam, takaisin todellisuuteen”. Ja silti, päässä koko ajan soiva arkaainen laulu, transsendenssin kaipuu.

”Kaikki se pimeä ja kuolema, syyllisyyden ja kaipuun ruokkima, oman itsensä pelko, – – kunnes ne jymisevät päässä ja dunk dunk muuttuvat todellisemmiksi kuin alkuperäiset kohtaukset, se mitä todella tapahtui. Todellisemmiksi kuin todellisuus. – – Normaali muuttui koko ajan kummalliseksi. Keskellä elämää on kuoleman vietti. Hän halusi pois, mutta silti oli jäätävä, hievahtamatta pallille.”

Luen Säihkenäyttämön keskijakson eräänlaisena vasta-aiheena edelliselle kirjalle. Fagerholm kuvaa ihmisen asemaa kahden tyhjiön välissä: arjen ja järjen pitäessä myytit loitolla tuska lisääntyy, samalla kun myyttien kaipuu pilkkaa rationaalisuuden köyhyyttä ja kyvyttömyyttä rakentaa elämälle mielekästä tarinaa.

Henkisten varaventtiilien puutteessa umpioituva pahoinvointi johtaa puolipsykoottiseen sisyfostouhuun: kauniit kankaat – Amerikkalaissa tytössä keskeinen myyttiä luova figuuri – revitään ja leikataan matonkuteiksi, vaikka mattoja kutova eukko on kuollut jo kauan sitten.

Tällä tavalla luettuna myös kirjan nimi, Säihkenäyttämö, muodostuu alakuloiseksi ironiaksi. Olihan tässä kirjassa sammuva Säihkenäyttämö Sandralle ja Dorikselle eräänlainen schopenhauerilainen tahdon ja mielteen ilmenemisen areena. Kun tragedioille ei ole pakoteitä, muodostuu kärsimys yksinäiseksi, jolloin rikkoutuneet unelmat eletään kirkkomaalla: ”Suzette itkee vähän, vain ikiomia kyyneleitä. Tyyntä itkua hautausmaalla, sitten hän kulkee tyynesti takaisin uuteen asuntoonsa kunnan keskustan kerrostaloissa.” Ja Maj-Gun, joka samaisessa paikassa pitää vastaanottoa kulmakunnan pojille: ”Maj-Gunin verta vuotava teinipeppu räntäsateessa hautakivien keskellä.”

Harvoin on aikuismaailma ollut näin vähien illuusioiden varassa: ”Ei. Ei mitään vernissaa tässä, ei ruusuisia öitä eikä syntymäpäiviä, ei mitään. Vaan – onnettomuuksia. Kansanlaulu. Monta säkeistöä. Jokaisessa sama asia. Helmiä kaulakorussa. Ikuinen toisto. Yhä uudestaan.”

Fagerholmin tapa luoda kontrastia omien kirjojen välille on mielenkiintoinen. Jatko-osat, jotka ilman kriittistä itsehavainnointia jatkavat valmiissa urissa ovat aina arveluttavia. Säihkenäyttämö ei kuitenkaan mielestäni onnistu toteuttamaan omia pyrkimyksiään. Siinä, missä kirjan keskijakso vielä selviytyy fiktion painopisteiden siirtämisessä, jättää lopputulos ymmälleen.

Prologi lupailee mytologian rakentelun jatkuvan, mutta kirjan kulminaatiopiste – Suzetten ja Ullan yllättävä kohtaaminen Säihkenäyttämöllä (Ullan huoneessa), jossa Suzetten sielun pimeydet alkavat hurjalla tavalla purkautua – on pari sataa sivua myöhemmin täysin irtonainen tarina. Sellaiseksi se myös jää, eikä Fagerholm liiemmin pohjustele.

Luulen tunnistavani Fagerholmin pyrkimyksen. Kerta toisensa jälkeen hän kirjoittaa kaiken olevan ”Leikattu poikki. Keskustelu. Kaikki yhteydet. Matonkuteet.” Mutta kokonaisuus ei toimi: osittaisesta psykoottisesta muistinmenetyksestä kärsivän Suzetten olotila peilautuu itse fiktioon, joka ikään kuin hajoaa palasiksi omasta kosketuksestaan: se miksi lukijan pitäisi kuvitella Suzetten ja Ullan tapaamisen herättävän ”Suzettessa jotakin henkiin”, ja että syntysi jokin ”yhteys”, joka ”ravistelisi hänet jonnekin muualle” jää täysin pimeän peittoon.

Mikäli kirja loppuisi tähän, olisi tässä hyvä piste kirjaparille, jonka yhteinen nimikin on ”Säihkenäyttämön loppu”. Mutta kuviota on sotkemassa Fagerholmin lisäämä epilogi, jossa palattaan amerikkalaisen tytön kuolemaan ja, paha kyllä, kerrotaan mitä tapahtui todella. Mikään ei ole tylsempää kuin fiktion sisäinen ”totuus”, ja harvinaislaatuisen hyvä projekti saa mitäänsanomattoman lopun. Paniikinomaisesti etsin subtiileja kytköksiä, mutten löydä. Ja muistan toki, että yhteydet on revitty rikki, mutta silti loppuratkaisu vaikuttaa lähinnä rakennevirheeltä.

Jos epilogin äänenä olisi, esimerkiksi, anonyymi kertoja – ”minä en ole täällä” – olisi uusi tulkintaulottuvuus avautunut: Myytti on kuollut – eläköön Myytti! Epilogi tuntuu lähinnä lisätyn tyydyttämään vanhoja kunnon kuinkas-sitten-kävikään-lukijoita, ja päädyn seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Säihkenäyttämö ei olekaan niin paljon vastakirjelmä kuin toiveuusinta, jolle Fagerholm on yrittänyt löytää uutta lähestymiskulmaa – ja epäonnistunut loistavasti.

Mutta koska mikään ei ole tyylikkäämpää kuin riman pudottaminen maailmanennätyslukemista – ja koska en millään kykene haihduttamaan päästäni ajatusta siitä, että Fagerholm Säihkenäyttämössä harjoittaa naama pokerina saatanallista darlingien tappamista – on lukeminen pikimmiten alettava alusta.

Oscar Rossi

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä. Romaani, 358 s. Otava 2009.

Sirpa Kähkösen kuopiolaissaagan uudessa kirjassa Neidonkengässä eletään kesäkuuta 1942.

Sotavuosien huolellisen, eläytyvän yhteisökuvauksen aloitti Rautayöt, romaani välirauhan kesästä 1940. Rautaöitä ennen ilmestynyt Mustat morsiamet oli kuvannut kaupunkilaisten historiaa kansalaissodan jälkeisinä vuosina.

Sarjan kolmas, Jään ja tulen kevät, kuljetti henkilönsä jatkosodan alun kesään. Uutta Neidonkenkää edeltänyt Lakanasiivet, kaksi vuotta sitten ilmestynyt, on laajin ja mielestäni tähänastisista paras sarjan osa. Lakanasiivet sijoittui Kuopion ainoaan jatkosodan aikaiseen pommituksen päivään kesällä 1941.

Kesä tuntuu olevan Kuopion vuodenaika. Kesällä on hyvä levitellä romaanihenkilöitä pihamaille ja jalkakäytäville, torinreunoille ja uimarannoille tapaamaan toisiaan ja havainnoimaan maailmaa. ”Hän on kuin kesäinen kuu”, ajattelee tehtaanjohtaja Ensio Mertanen rakastetustaan, ravintoloitsija Edith Vallista. ”Taivaan kirkkauteen sulautunut, valoton kuu, jota ei koko päivänä huomaa vaan joka sitten äkkiä kiinnittää huomion varjoisan metsän yläpuolella valtavana kelluessaan.”

Neidonkengässä sota siis jatkuu, pula vaivaa, kaupungissa on saksalaisia joukkoja. Kulkee varovaisia huhuja, että talvella olisi tehtaalla kohdeltu sairaita venäläisiä sotavankeja epäinhimillisesti. Niin ali-ihmisiä sopiikin saksalaisten mielestä kohdella. Kovapintainen baskeripäinen köyhä työläisnainen on toista mieltä. ”Kyllä on meillä siäli ihmistä, olipa hiän yli eli ali, siäli sitä jota ei kenkään vieraalla mualla auta.”

Kuvittelen, että optimistisen kirjailijan on tarkoitus vihjata kesään keskittymisillä siihenkin, että aurinko valmistelee risukasaan paistamista. Sarjahan haluaa ilman muuta jatkua. Edellisessä osassa rintamalle lääkintäpotiksi lähetetyistä innokkaista Sirkasta ja Ullasta kuullaan vain maininta – ei kai heitä voi tuntemattomaan kohtaloon jättää. Ja kotirintamalla Kuopiossa on joukko kiinnostavia naisia ja myös muutama mies, joiden henkilöhistoria on kesken. Lapsetkin ovat Kähköselle mieluisaa väkeä; viehättävät lapset voi kirjoittaa puhumaan luontevia, lennokkaita, lyhyehköjä murrerepliikkejä. Niissä Kähkösen konstailematon savolaisuus on parhaimmillaan.

Syntyperäisten kuopiolaisten joukkoon Sirpa Kähkönen kirjoittaa muualta tullutta väkeä. Kolmeen 40-lukua aloittavaan osaan on valikoitunut tärkeiksi toimijoiksi kauempaakin kuin Kannakselta saapuneita. Jään ja tulen keväässä esiintyi rehti ja rakastettava britti Mulligan. Lakanasiivissä hurmasi kabareetaiteilija Mizzi, jolla ennätti jopa olla lyhyt romanssi Bertolt Brechtin kanssa Helsingin asemanseudulla. Neidonkenkään on kirjoitettu belgialainen lehtinainen Marieke Candrix, jonka epävarmat natsisympatiat ja Euroopan tuntemus laajentavat kesän 1942 kuvausta.

Vaan kaikista seikkailijoista huolimatta: lempihenkilöni ovat romaanien heleät lapset. ”Lähetäänkö kahtelemmaan olisko niitä neijonkenkiä.”

Kaisa Neimala

Tommi Liimatta: Nilikki. Romaani, 179 s. WSOY.

Tommi Liimatan Nilikki vetoaa kansikuvallaan: viskilasia kädessään pitelevä mies katsoo hienostuneeseen leninkiin pukeutunutta naista. Ollaan kovaksikeitetyssä miljöössä, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä. Samaan tyyliin viittaa myös kanteen valittu kirjasin. Voisiko tämä olla Arto Salmiselta vaikutteita saanutta inhorealistista pulp-kirjallisuutta?

Nilikin päähenkilöllä on sama ammatti kuin Salmisen Ei-kuoressa, taksikuski. Lisäksi kummatkin suharit hoitelevat sivussa hämäriä bisneksiä. Liimatan Matinlassi myy huumeita ja pimeää viinaa ja on saanut tyttöystävänsä herkullisesti kuvatussa kohtauksessa kauppaamaan postimyynnissä käytettyjä pikkuhousujaan. Salmismaisesti Liimatta kuvailee myös Matinlassin peräpukamaongelmia.

Toisaalta Nilikki on kuitenkin Liimatan aiemmista teoksista tuttua tajunnanvirtaa, jonka lopullinen merkitys ei helposti aukene. Liimatta ei joko halua tai ei kykene kuvaamaan ihmisten – esimerkiksi Matinlassin ja tämän pizzapubia pitävän äidin – välisiä jännitteitä uskottavasti. Jos kyse on haluttomuudesta, niin puolustukseksi voinee sanoa, että suurimman osan aikaahan ihmisten väliset suhteet juuri sellaisia kuin miksi Liimatta ne kuvailee, eli mitättömiä.

Hienoimmillaan – tämä voi kyllä johtua lukijaodotuksistanikin – teos on lopussa, kun Matinlassille käy huonosti. Hän tekee oudon rikoksen, jolle ei aiemmista tapahtumista tahdo löytyä selitystä, ja jää poliisin haaviin. Lopputuloksen paljastaminen ei tee hallaa Nilikille, jossa ei ole kysymys jännityksestä tai siitä, tunteeko lukija empatiaa Matinlassia kohtaan.

Matinlassi ei tunnu kokonaiselta henkilöhahmolta. On vaikea uskoa, että hänenlaisensa ihminen ajattelisi maailmasta Liimatan kuvaamalla tavalla. Eivätkä Matinlassin aforismit ole kovin kiinnostavia. ”Käsineiden huono puoli on, että kun toinen katoaa on toinenkin tarpeeton.”

Epäuskottavuus voi tietysti olla Liimatan tietoinen ja harkittu teko, jolla pyritään osoittamaan maailman ja ihmisten sattumanvaraisuus.

Liimatan romaanissa on paljon 60-lukulaista. Siinä on muistumia ranskalaisesta nouvelle vaguen esineromaanista – tai ehkä oikeastaan sen suomalaisista muunnelmista, kuten vaikkapa Erkki Wessmanin Odotuksesta (1965). Mutta näillä muistumilla ei tunnu olevan paljon merkitystä, kun teos on enemmänkin pastissi kuin omilla jaloillaan seisova teos.

60-lukua on myös nuhjuisuus, jota Liimatta on opiskellut ihailemansa Veikko Ennalan teksteistä. Ennalan muinaiset rikosromaanit, kuten Kyttyrä ja Veljeni herrassa, ovat kuitenkin tiiviimpiä ja jännittävämpiä kuin Liimatan teos.

Tommi Liimatan aiempiakin romaaneja ja runokokoelmia on moitittu samantapaisista asioista kuin yllä. Toisaalta usein huomaa myös, että Liimatta todella on lahjakas kirjoittaja, joka koska tahansa voi tehdä jotain kiinnostavaa. Nyt ollaan vasta niillä rajoilla.

Juri Nummelin

Helmi Kekkonen: Kotiin. Novelleja, 128 s. Avain 2009.

Helmi Kekkosen esikoisnovelleja hallitsee vääjäämättömyyden henki. Miten paljosta me olemme joutuneet luopumaan, toteaa ensimmäisen tarinan Ilona. Ihmiset elävät hiljaisten koettelemusten ja pettymysten kanssa, usein hajoamisen ja koossapysymisen hauraassa välitilassa.

Novellit kiinnittyvät väljästi toisiinsa, kertomukset limittyvät, yhden tarinan henkilö ilmaantuu toiseen. Tekijä käyttää ohuen ja läpinäkyvän kosketuksen tekniikkaa. Näennäinen tapahtumattomuus antaa mahdollisuuden ladata sisäisten liikahdusten ja suurten murtumien kuvaukseen paljonkin. Etäännyttäminen estää osoittelevuuden ja hämärtää sopivasti konkretiaa. Yleinen ikään kuin tulee sitä kautta vaivihkaa päin lukijaa. Tekijä on irrottanut otsikoiden alle novellista lauseen, joka ohjaa kohti tarinan ydintä. Ehkä sellainen viittaus on tarpeen, en tiedä.

Tekijä sitoo kokoelman päätösnovellin ensimmäiseen ja samalla koko nipun höllästi yhteen. Viimeisestä jää viisaasti pinnalle valon ja toivon sekä ihmeellisen uskon tunne. Kovilla olemisesta saattaa selvitä. Yhdessä novellissa eletään aikaa, jota ei enää ole. ”Vuodet vain tuntuivat lipuvan heidän ohitseen.” Henkilöitä vaivaa voimattomuus, heillä on pyrkimys johonkin, jota eivät osaa sanoiksi pukea. Kirjailija kuvaa taitavasti ihmisten välisten etäisyyksien mittaamattomuutta sekä vastausta vaille ja esittämättä jääneiden kysymysten taakkaa. Novelleissa lapsuuden muistot palauttavat mieleen sekä lopullisen tuhoisat että lähtemättömän raskaat jäljet. Kohtaamattomuutta ja ymmärtämättömyyttä tekijä kuvaa ulkopuolisten yrittäessä palauttaa sairas oikeaan todellisuuteen.

Kokoelman terapiakertomus paljastaa myös terapeutilla olevan elämän. Vanhusten tapaaminen puistossa taas tuo mieleen novellikaanonin tarkat ja hiljaiset mestarit. Kekkonen onnistuu hienovireisyydessä hyvin, eläytyminen vanhan miehen maailmaan ei jätä sanomisen varaa. Samaa sanomattoman kaunista koskettavuutta on novellissa, joka kertoo lapsettomuudesta kärsivän nuoren naisen tuntemista uusista liikahduksista.

Kirjailijalla on herkkyyttä kuunnella maailmaa sen pieniä liikkeitä ja viittauksia seuraten. Merkitysten rekisteröinti vaatii tarkkuutta, joka useimmiten onnistuu. Vain joskus ylivirittyneisyys saa novellin horjahtamaan. Näkyvimmin se vaivaa novellia Linnea, jossa tarinan kiinnittyminen toiseen novelliin on taitavasti toteutettu, mutta ajaminen kohti kliimaksia on hutera ja väkinäinen. Samoin terapiatarinassa tekijä käyttää unen osuutta yli tarpeen. Varovaisuus unien kirjaamisessa on aina paikallaan.

Kekkosen novelleissa on hiljaisen alakulon lisäksi toivon tunnetta ja selviytymisen mahdollisuus. Kokoelmaa ei voi sanoa yksinomaan suruvoittoiseksi. Joissakin novelleissa romanttisuus saa lähes hälyttävän naiivin asun. Kirjailija osaa kuitenkin pidellä tarinaansa yhtä aikaa herkästi ja määrätietoisesti. Novellisikermä luonnostelee esiin vahvan tekijän piirteet. Kokoelma on todellisuutta taiten peilaava, sisäistä maailmaa auraava puheenvuoro.

Matti Saurama

Sana Krasikov: Vielä vuosi. Novelleja, 298 s. Suomentanut Helene Bützow. Siltala 2009.

Ukrainasta lapsena Yhdysvaltoihin muuttaneen Sana Krasikovin ansioluettelo on kovin samanlainen kuin Intiasta matkanneella Jhumpa Lahirilla: ensin esikoisnovelli New Yorkerissa, sitten O. Henry -palkinto ja Fullbright-stipendi.

Yhteistä on myös vieraantumisen kuvaus, joka repii sepitetyt ihmiset juuriltaan, mutta kahlitsee kirjailijan amerikkalaisen novellistiikan kivijalkaan. Tyypillisen tarinan päähenkilö on ”siirtolainen sielun etäisessä Alaskassa”, jossa sosiaaliset siteensä hukannut yksilö tyytyy ”viljelemään sisällään olevaa hedelmätöntä tyhjyyttä”, kuten nobelisti Saul Bellow sanaili. Ja kieltämättä happamasti.

Bellow puhui John Updikesta, jota ilman amerikkalaisesta novellista ei voikaan sanoa oikein mitään. Ilmeinen esikuva hän on myös Krasikoville ja Lahirille, joiden välitön suhde siirtolaisuuden kirjaimelliseen kokemukseen uhkaa koko ajan valua kohti yleisempää eksistentiaalista huokailua.

Riski on toki asianosaisten tiedossa. Lahirin Tuoreen maan (2008) niminovelli kertoi nuoresta polvesta, joka odotti vanhemmiltaan perinteiden kunnioitusta, koska itsellä on muita kiireitä. Etninen syntyperä oli jo ikään kuin lainausmerkitty perhenäytelmän kulissiksi, eikä vanhempien oma elämä erotu tämän roolin läpi, paitsi ehkä lukijalle tehdyssä paljastuksessa.

Krasikovin esikoiskokoelmasta Vielä vuosi tällaiset lukijaa ohjaavat paljastukset puuttuvat, minkä lisäksi konkreettisen (ei metaforisen) siirtolaiselämän kuvaus on toisinaan juridisen tarkkaa. Tämä ei tosin tarkoita, että novelli ”Parempi puolisko” olisi raportti kotiväkivallasta, joka seuraa kun vaimo ottaa miehen oleskeluluvan takia ja mies alkaa periä tästä laskemaansa kiitollisuudenvelkaa. Toisinaan anellen, toisinaan nyrkein.

Enemmän kyse on taas uusista emotionaalisen yksinäisyyden syövereistä, joissa molemmat aviopuolisot takertuvat omiin kärsimyksiinsä, koska heillä ei näytä olevan muitakaan tapoja kuvitella oma viattomuutensa.
Tällainen on tietysti klassista Updikea, ei suinkaan plagiaatti vaan kympin pastissi millä tahansa kirjoittajakurssilla.

Aviomiehen repliikki ”Et ikinä ottanut sitä tosissasi” olisikin ehkä ollut sattuvampi kokoelman otsikko kuin äitiään kotimaahan odottavan teinipojan syytös novellissa ”Maia Yonkerissa”, jossa taas penätään erolle perustelua: ”En tiedä enää. Sinä sanot joka vuosi – enää yksi vuosi, enää yksi vuosi!”

Toisaalta ehkä juuri tämä novelli kehittää Krasikovin melodramaattisen pelkistyksen äärimmilleen.

Avausnovellin niukkuus liittyy vielä lähinnä keskiluokkaisten muodollisuuksien ivailuun, jossa katseet kohtaavat sokkotreffeillä lähinnä siksi, että laajempi silmäys paljastaisi liikaa kiusallisia yksityiskohtia. Lohduttomassa Maian tarinassa äidin ja pojan suhde on jo niin autioitunut, että ”huoneen äänettömyys on syvempi kuin heidän hiljaisuutensa”.

Putte Wilhelmsson

Sami Parkkinen: Self help. Romaani, 210 s. Gummerus 2009

Itseapu. Henkinen materialismi. Sillä voidaan saastuttaa yhtä hyvin parisuhde, seksuaalisuus kuin terveyskin. Siinä käytetään hyväksi ihmisten pakkomiellettä näyttää yksilölliseltä, tribaalitatuoinnista omaan voimaeläimeen. Sitä myyvät sisäisyyden valmentajat Paul Coelhosta Tony Dunderfeltiin. Sitä ei voi koskaan pilkata tarpeeksi.

Sami Parkkisen romaani Self help on ajan tasalla. Nimi voidaan suomentaa itseavuksi tai itsehoidoksi.

Self help perustuu Parkkisen näytelmään.

Tarina onkin kuuden henkilön draama.

Tapahtumapaikkana on ainaisen Helsingin sijaan Padasjoki. Siellä asuvat Mervi ja Hannu. Mervi on järkevä ymmärtäjä, kuten naiset niin usein kotimaisessa fiktiossa ovat. Hannu taas kaipaa sen kaltaista naista, koska on itse täysin avuton, kuten miehet niin usein kotimaisessa fiktiossa ovat.

Mervillä on Rosa-niminen 17-vuotias ongelmalapsi. Väkivaltainen Rosa ei ole käynyt ulkona kolmeen kuukauteen. Internetin kautta hän samastuu japanilaisiin ääri-ilmiöihin; kotiinsa linnottautuviin hikikomoreihin ja itsemurhayhteisöön, jonka jäsenet suorittavat verkossa näyttäviä seppukuja (tai siltä ainakin näyttää). Rosa kirjoittaa hänet hylänneelle isälle liikuttavia kirjeitä.

Sitten taloon saapuvat Mervin sisar Jannika ja tämän mies Yki. He ovat perustaneet Self Help Centerin. Yki on huijariguru, joka alistaa muita itseapuajattelullaan ja -jargonillaan. Jannikan roolina on olla Ykin henkinen ja seksuaalinen uhri.

Kirjan keskeisimmässä kohtauksessa nelikko vierailee naisten isän Williamin luona. Yki yrittää saada Williamilta taloudellista tukea uudelle liikeidealleen, yksityissairaalalle, jossa annetaan kaupallista vertaistukea varakkaille vanhuksille. Kohtaus on sähköisyydessään mieleenjäävä.

Parkkisen kirjan aihe on hyvä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Siinä on kuitenkin joitakin dramaturgisia ongelmia, kuten turha alleviivaus. Ykin ideat ja hahmo ovat kuvottavia ääneen sanomattakin. Hän on yksiselitteisen paha, pettäjäkin vielä. Hänet kuvataan pelkkänä petona.

Muut hahmot ovat hyviä, luonteen heikkouksineenkin. Sellaisena voi pitää vaikka sitä, että naiset kiihottuvat Ykin suoruudesta ja karskiudesta. Rosa on uskottavin figuuri, vaikka hänkin on samuraimiekkoineen ylidramatisoitu.

Ongelma on siinäkin, että Self helpin hahmot ovat ikään kuin vain palvelemasssa Parkkisen ideoita ihmisten vallan- ja hyväksikäytöstä, yksinäisyydestä jne. Draama ei nouse niinkään ihmisten välisistä suhteista ja jännitteistä.

Ihmettelen myös joitakin itsestäänselviä ratkaisuja: Yki esimerkiksi saa lopussa rangaistuksen moraalittomuudestaan ja Hannu löytää itsestään sen miehen, jota Yki vain esittää. Dramaturgina Parkkisen pitäisi osata harhauttaa lukijaa paremmin.

Kirjassa on kuitenkin eräs ilahduttava piirre. Kotimaisessa fiktiossa kuvataan kenties ensimmäistä kertaa ns. pelimiesyhteisöjä, järjestäytyneitä naistenkaatajia. Itsehoitoa sekin.

Herman Raivio

Pirjo Hassinen: Sano että haluat. Romaani, 410 s. Otava 2009

Kolmekymppinen Essi katoaa ja siitä epäillään Essin rakastajaa Jimiä. Molemmat työskentelevät ravintolassa.
Jimillä ja hänen Laura-vaimollaan on kaksi lasta. Laura tietää suhteesta, kärsii, mutta ei myönnä saati näytä sitä. Kriisipsykologina hän osaa hillitä reaktionsa. Jimi suree Essin katoamista ja Laura tukee häntä, koska ei muuta voi. Masentunut Jimi ei piittaa lapsistaan, mutta silti Laura haluaa vielä yhden hänen kanssaan, koska ”kohtu vaatii sitä”.

Essillä on Kimmo-niminen poikaystävä, jota Essi pitää puutteessa. Kimmo haluaa Essiä, koska Essi muistuttaa stripteasepaikan naista, joka vei hänen poikuutensa.

Ravintolan omistaja palvoo naista, joka pelehtii muiden miesten kanssa.

Pirjo Hassisen yhdestoista romaani Sano että haluat kuvaa halujen epäsymmetriaa.

Lauran halu kohdistuu lapseen, koska hän ei saa Jimiä. Kimmo haluaa fantasia-Essiä. Essi haluaa Jimiä ja yhteistä ravintolaa tämän kanssa. Jimin halu ei tunnu suuntautuvan mihinkään. Essi on perustavin halun kohde, koska häntä etsitään koko ajan. Kirjan henkilöt sanovat että haluavat, mutta se kaikuu aina kuuroille korville.

Ihmisten väliset halut ovat tietenkin aina enemmän tai vähemmän epäsuhdassa, mutta Hassinen saa ristiriidoista paljon irti, koska hän kirjoittaa ilmaisuvoimaisesti.

Ekspressiivisen kielen lisäksi kirjasta löytyy toinenkin Hassisen tavaramerkki: groteski seksuaalisuus, halun sekoittuminen inhoon. Kun nainen imee miestä, se maistuu pahalta. Stripteasepaikassa koetaan elämän suurin nautinto ja häpeä. Jos Hassinen on piilomoralisti, hänen olisi pitänyt mennä kuvotuksen tuottamisessa syvemmälle ja pidemmälle.

Inhoa tuntee enimmäkseen nainen ja tunteen aiheuttaa yleensä mies. Hassisesta ei saa kuitenkaan leivottua naisten erioikeuksien puolestapuhujaa. Hän käsittelee naista ja erityisen naisen ruumiillisuutta monimuotoisesti. Nainen voi esimerkiksi haluta alistavaa miestä, jos se palvelee hänen etuaan.

Romaanin ehkä kliseisin osa käsittelee kulinaaristen elämysten ja seksuaalisten nautintojen yhteen lankeamista. Essi ja Jimi kiihottuvat jo keittiössä ja haluavat välittää tunteen asiakkailleen. Kirjassa kuvataan paljon ruokaa ja sen tekemistä, päämiljöönä on ravintola.

Ruualla nautiskelu tarjoillaan kuitenkin etäisen teknisesti, vailla intohimoa. Tosin yhtä kylmästi Hassinen kuvaa muutenkin seksuaalisuutta. Siinä on myös kirjan ongelma: se jättää lukijankin kylmäksi. Itse asiassa kaiken pitäisi olla vielä jäätävämpää, niin teksti lämmittäisi.

Sano että haluat tarjoilee tuttuja aineksia Hassisen aiemmasta tuotannosta. Mansikoita marraskuussa käsitteli mustasukkaisuutta ja naista miehen peilinä. Jouluvaimossa äiti katosi. Kuninkaanpuistossa seksi oli valtaa yli toisen. Isänpäivässä kuvattiin hyväksikäyttöä.

Hassisen uusin olisi helppo kuitata vanhan toistona. Mutta pikemminkin voi todeta, että hänellä on kirjailijana oma tunnistettava tyylinsä, profiili. Se on enemmän kuin monella muulla.

Herman Raivio

Paul Auster: Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajankammiossa. Kahden romaanin yhteisnide, 335 s. Suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi 2009.

Paul Auster on kotonaan sisäiskertomuksissa ja kirja kirjassa -rakenteissa. Metafiktiiviset elementit antavat avaimia ja lukuohjeita romaaneihin, jotka ovat välillä kryptisen kerroksellisia kuin brooklynilaiset ruskeat hiekkakivitalot.

Nyt kirjailija virittelee toden ja fiktion eri tasojen välille sotaa. Suomeksi yhteisniteenä julkaistut Mies pimeässä (2008) ja Matkoja kirjoittajankammiossa (2006) perustuvat molemmat samalle ajatukselle: romaanihenkilöt vaativat luojansa päätä vadille.

Mies pimeässä, pyörätuoliin sidottu leskimies ja kirjallisuuskriitikko August Brill, kirjoittaa pitääkseen haamut loitolla. Hänen tarinassaan WTC-tornit ovat edelleen pystyssä. Yksi painajainen on vaihtunut toiseen: Yhdysvalloissa käydään veristä sisällissotaa. Liberaalit itä- ja länsirannikot ovat julistautuneet itsenäisiksi. Keskilänteen ja Syvään Etelään nojaavaa valtioliittoa johtaa muuan George W. Bush. Salaperäinen organisaatio värvää sirkustaiteilija Owen Brickin matkustamaan maailmojen välillä ja lopettamaan painajaisen – siis murhaamaan Brillin.

Brillin tytär Miriam toipuu vaihtelevasti avioerosta, tyttärentytär Katya on menettänyt miehensä Irakissa. Brillin ja Katyan pitkissä keskusteluissa puhutaan surusta, syyllisyydestä ja oudosta armosta, jonka ihmiset voivat kuitenkin suoda toisilleen. Kahden elokuvafriikin ajatustenvaihto assosioi japanilaisiin toisen maailmansodan tilintekoihin, italialaiseen neorealismiin ja Jean Renoirin Suureen illuusioon (1937).

Auster on fiksoitunut kummajaisiin ja kirjallisuushistorian apokryfievankeliumeihin. Miriam valmistelee elämäkertaa Rose Hawthornesta, Nathanielin nuorimmasta tyttärestä. Runoilija-Rosen tuotannosta on jäänyt elämään säe, jonka Auster nostaa teoksensa motoksi: ”Niin kiertää rataansa mieletön maailma.”

Auster singahti maailmanmaineeseen postmodernina kirjallisten labyrinttien rakentajana, identiteettien häilyvyyden ja eksistentiaalisen haurauden tulkkina. Hänen keinovalikoimaansa kuuluu yhtä lailla americana: baseball-fanitus ja tyylitietoiset dekkaripastissit.

Matkoja kirjoittajankammiossa sulkee päähenkilönsä, muistinsa menettäneen herra Blankin Poe-tyyliseen lukittujen huoneiden, valheiden ja viettelysten maailmaan. Vanhaa herraa piinaavat kummitukset, jotka hän on itse lähettänyt maailmaan. Monet ovat Austerin aiemmista kirjoista tuttuja. Kun puolustusasianajajaksi ilmoittautuu Lasikaupungin (1985) Daniel Quinn, ympyrä on sulkeutunut.

Todeksi käyvien kirjoitusten ja valvontakamera-voyerismin keskelle alter egonsa tuuppaa myös Hannu Salama Elämän opetuslapsia -sarjassaan (1997–2006).

Giordanobrunolainen maailmojen punoja Auster ei kuitenkaan ole parhaassa terässään. Matkoja kirjoittajankammiossa jättää jopa pitkitetyn egotripin jälkimaun.

Jani Saxell

Marko Hautala: Käärinliinat. Romaani, 279 s. Tammi 2009.

Marko Hautalan romaani Käärinliinat vie lukijansa mielisairaalaan eli psykiatriseen hoitolaitokseen, kuten niitä valistunut nykyaika nimittää. Kovin mukavalta paikalta ei hoitolaitos näytä, katsoipa asiaa sitten asiakkaan tai asiakaspalvelijan kannalta. ”Hoito” on etupäässä vahtimista ja säilyttämistä, toivo asiakkaan paranemisesta on kadonnut asiakaspalvelijoilta jo ajat sitten. Parempi vain katsoa, että selän takana ei ole ketään, ja muistaa laskea ruokailuvälineet aterian jälkeen. Psykiatrinen diagnostiikka on niin hataraa ja suurpiirteistä, että kirurgi ei sellaisen perusteella suostuisi tekemään yhtään mitään.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen hoitaja Mikael. Hänen vaimonsa Saana sairastaa ilmeisen parantumatonta syöpää, eikä työkään tuo hänelle tyydytystä. Joutuessaan kamppailuun asiakkaan kanssa hän ”rauhoittaa” tämän melko kovin ottein ja saa siirron helpommalle osastolle.

Mikaelista tulee Olavi Finnen omahoitaja. Finne on vuonna 1995 tappanut raa’alla tavalla sukulaispoikansa ja ollut siitä pitäen mielisairaalassa. Hän höpöttää puhetta egyptiläisestä mytologiasta ja valmistautuu muinaisten egyptiläisten tavalla siirtymään tuonpuoleiseen.

Käärinliinoihin rakentuu mielenkiintoinen ja taitavasti jännitteitä luova kerronnallinen ristivalotus. Romaanissa on takaumia, jotka valaisevat Finnen menneisyyttä ja eritoten sodanaikaisia kokemuksia. Kun Mikael samaan aikaa kuuntelee Finnen puheita ja tutustuu laiskanpuoleisesti tämän asiakashistoriaan, on lukija koko ajan askeleen Mikaelia edellä ja pääsee näkemään, mitä hän huomaa ja mitä ei. Lopulta lukijalla on ratkaisevasti paremmat tiedot Finnen psyykkisten häiriöiden taustasta ja hän pystyy ainakin jossakin määrin ymmärtämään hänen sairautensa syitä ja kehitystä.

Toisenlainenkin jännite romaaniin muodostuu. Lukija panee väistämättä merkille, että Mikaelin ajatukset ja käyttäytyminen ovat luisumassa vaaralliseen suuntaan. Viitteet aggressiivisen purkauksen mahdollisuudesta lisääntyvät tasaisesti, eikä Mikael itse tunnu sitä huomaavan. Lukijalla on siten kahtalaista odotettava: tulevatko Finnen menneisyyden tapahtumat esille ja miten käy Mikaelin, kun aggressiiviset mielikuvat lisääntyvät hänen mielessään. Samaan aikaan koko hoitoyhteisö tuntuu muuttuvan hullummaksi. Uusi ylilääkäri, jonka kanssa Mikaelilla on lyhyt pikapanosuhde, paljastuu lääkkeiden väärinkäyttäjäksi. Asiakkaat ja asiakaspalvelijat alkavat muistuttaa toisiaan yhä enemmän.

Käärinliinat päättyy vaikuttavaan, jos kohta aika lohduttomaan ja kammottavaan katastrofiin; en kehtaa tässä paljastaa, millainen se on. Optimismia tästä romaanista ei löydy. Yksittäiset ihmiset, olivatpa he psykiatrisen hoitolaitoksen asiakkaita tai asiakaspalvelijoita, päätyvät tuhoon, mutta maailman hulluus porskuttaa entisellään.

Melkoisen vaikuttava romaani tämä Käärinliinat.

Lasse Koskela

Jörn Donner: Bergman: muistelma. Tietokirja, 215 s. Suomentanut Raija Mattila. Otava 2009.

Kun koulupoika Jörn Donner matkusti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Tukholmaan vuonna 1949, ensi-iltaan oli tullut juuri Ingmar Bergmanin Vankila. Ironisen synkkä mestariteos kyseenalaisti pintaonnen ja antoi herätteen Donnerin elämänuralle. Donnerista tuli Bergmanin huomattava puolestapuhuja merkittävissä esseissä, kirjassa Paholaisen kasvot ja useissa dokumenttielokuvissa. Bergman: muistelma on pitkän ystävyyden kipeä loppuyhteenveto.

Bergmanista tuli elokuvan kansainvälisesti tunnustettu nero, mutta Donner säilytti häneen terveen, sarkastisenkin välimatkan. Suhde oli toki aina perustaltaan ihaileva.

Mutta kuka Bergman oli? Bergman oli aina salaperäinen ihminen varmaan itselleenkin. Elämänsä lopulla hän väitti ymmärtävänsä itseään entistäkin vähemmän saatuaan uutta lapsuusaikaansa koskevaa tietoa. Taide oli Bergmanille tie itsetuntemukseen; ”oleminen oli tekemistä”.

Taide perustui Bergmanille myös pakottavaan kommunikaation tarpeeseen. Yksityiselämässään Bergmanin ”onnistui saavuttaa metafyysinen yksinäisyys”, Donner kirjoittaa. Taiteellinen luominen oli hänelle välttämättömyys yhteyden saavuttamiseksi.

Muistelmassaan Donner pohtii myös Ruotsia. Bergman oli syvästi ruotsalainen ja silti maan monista määritteistä irrallaan. Historian tunne häneltä puuttui. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät häntä kiinnostaneet. Monikulttuuristuminen ei hänen elokuvissaan näkynyt. Mutta tekemällä elokuvia siitä, mitä hän syvästi tunsi, Bergman kosketti katsojia kaikkialla.

Donner piirtää muotokuvia vaikuttajista, jotka tukivat Bergmania. Paul Kohner toi Bergmanin Yhdysvaltoihin. Harry Schein, Ruotsin elokuvainstituutin perustaja, oli laatuelokuvan tukija.

Donnerkin kasvoi Bergmanin puolestapuhujasta tämän tukijaksi. Kun Bergman otti tehdäkseen maan historian kalleimman elokuvan, Donner mahdollisti Fannyn ja Alexanderin tuotannon. Oscarit, joita Donner vähättelee, olivat ansaittuja.

Donner piti nuoresta, vihaisesta Ingmarista, mutta hän ironisoi myöhempää Bergmania, josta tuli ”monumenttinsa rakentaja”. Siihen projektiin Donner ei halunnut osallistua, ja ystävysten välille tuli ”suuri hiljaisuus”. Ystävyyden tarina päättyy pettymykseen.

Kirja on katkelmallinen, narsistinen ja hyvin luettava. Vetävimmät sivut käsittelevät kirjoittamisen iloa ja tuskaa. Bergman teki nautinnolla esivalmistelut työkirjoihin ja raskaana velvollisuutena lopulliset käsikirjoitukset keltaisiin viivoitettuihin lehtiöihin paksukärkisellä kuulakynällä, kuten hän oppi tekemään jo 1940-luvulla.

Kuoleman virralla käynyt Donner pohtii elämänhalua pitkän elämän pohjana. Yksinäisyyttä vastaan taistelleen Bergmanin salaisuuksiin kuului eroottinen vetovoima. ”Hän rakasti heitä kaikkia. He rakastivat häntä.”

Antti Alanen