Juha Siltala:
Sisällissodan psykohistoria.
621 s.
Otava 2009.

Tuleepa mietteliäs olo, kun laskee aurinkoisena marraskuun iltapäivänä pitkän uppoutumisen jälkeen käsistään Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Mielessä pyörivät historiallisten tapahtumien syyt ja vaikutukset, perusteet ja seuraukset, ja niiden painoarvo ja selitysvoima eri näkökulmista katsottuna.

Suomen sisällissotaa käsittelevässä tutkimuksessa punaiset ja valkoiset on ihmeteltävän pitkään nähty sisäisesti yhtenäisinä sodan osapuolina. Toisekseen pärjättiin omituisen monta vuosikymmentä yksinkertaisella ja perin juurin ideologisella selityksellä: maamme itsenäistymisen hetkellä kansamme huonoin osa liittyi vuosisataiseen periviholliseemme ja nousi kapinaan laillista järjestystä vastaan.

Siltala tarjoaa monimutkaisen vyyhden syitä ja olosuhteita, jotka johtivat sisällissotaan. Hänen psykoanalyyttista näkemystään voi syystä sanoa monitasoiseksi, sillä siihen sisältyy elementtejä yhtä lailla tiedostamattomista avuttomuuden kokemuksista, ryhmädynamiikan psykopatologisista ilmiöistä kuin kansainvälisestä politiikasta ja taloudesta. Niinpä Siltalan selitysmalli vakuuttaa ennen muuta sillä, että se ottaa huomioon enemmän muuttujia kuin monet aikaisemmat tutkimukset.

Siltalan mallin mukaan sisällissotaan johti tapahtumasarja, jossa vaikuttivat sekä pitkäaikaiset kehityskulut että uudet ja yllättävät tilanteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suomalaiset olivat ensimmäistä kertaa kansainvälisten taloussuhdanteiden armoilla. Tilanne tarjosi mahdollisuuden kasinotaloutta muistuttavaan keinotteluun, mutta useimmille se merkitsi kokemusta siitä, että asioihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään. Kokemuksen teki vielä tuskallisemmaksi se, että elintarvikepula paheni nopeasti. Aivan perusluonteinen tarve, ravinnon tarve, oli siis vaarassa jäädä tyydyttämättä samaan aikaan kun tunne omasta avuttomuudesta lisääntyi.

Suurlakon jäljiltä työväenliike oli hyvin organisoitunut, joten se tarjosi turvaa, ryhmän tukea ja voimantunnetta. Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen syntyi valtatyhjiö. Leninillä riitti kiirettä oman vallankumouksensa tekemisessä, joten hän korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja antoi suomalaisten tulla toimeen omin nokkinensa. Hänen mielestään vallankumous toteutuisi historian välttämättömyydellä aikanaan Suomessakin. Junallisen aseita hän sentään lähetti historian avuksi.

Työväenliikkeen johtajilla oli pitkään avainasema itsenäistyneen Suomen haparoidessa valtatyhjiössä. Heidän päätöksentekokykynsä kuitenkin murentui ryhmädynamiikkaan. Vaaliessaan työväenliikkeen yhtenäisyyttä he sallivat radikaalien vallankumousmielisten toimia oman päänsä mukaan. Niin nämä toimivatkin, useimmiten tosin oli kyse vain paikallisesta aktiivisuudesta, jonka tavoitteena oli vaikuttaa elintarvikkeiden jakeluun vaikka sitten väkivalloin. Lopulta tilanne oli se, ettei työväenliikkeen johto kyennyt omaharkintaisiin päätöksiin lainkaan. Heidän tekonsa muuttuivat täysin reaktiivisiksi: aggressiot ulkoistettiin porvareihin, joiden ajateltiin valmistautuvan väkivaltaan. Niinpä oli varauduttava lahtarien järjestämään verenvuodatukseen.

Paljon aikuisemmin ei sujunut harkinta porvarillisellakaan puolella. Työväki nähtiin infantiilina, halujensa valtaan antautuneena laumana, joka uhkasi kaikkea hyvää ja puhdasta; siihen oli helppo projisoida porvariston hillityn charmin taakse torjutut pyyteet.

Kaoottisen tilanteet eskaloituminen sodaksi kävi lopulta nopeasti. Porvaripuolella oli pitkään ajateltu järjestäytymistä tarvittavan vain jonkinlaista poliisioperaatiota varten, kunnes 25.1.1918 suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Samaan aikaa, puksutteli Suomeen Leninin asejuna, jonka lasti riitti koko Etelä-Suomen punakaartien aseistamiseen. Sisällissota alkoi paikallisina operaatioina, joissa punaiset valtasivat lähinnä oman pitäjän strategisia kohteita. Suojeluskunnat taas ryhtyvät toimiin usein vain oman pitäjänsä puhdistamiseksi. Yhtä kaikki taistelujen alkaminen oli puolin ja toisin helpotus: ahdistus hellitti, kun päästiin tositoimiin ja rintamalinjat syntyivät.

Taistelujen alettua kaikki olikin jo selvää pässinlihaa: kaikki paha ulkoistettiin viholliseen, joka tuota pikaa muuttui epäihmiseksi – joko idän taudin saastuttamaksi atavistiseksi matalaotsaiseksi elukaksi tai verenhimoiseksi lahtariksi. Tämä edisti moraalin viimeistenkin rippeiden katoamista ja vapaata pudotusta paranoidis-skitsoidiseen ryhmäfantasiaan. Tulokset tiedämme ja mentaalisella tasolla vielä tunnemmekin.

Siltalalla on ihailtava kyky hallita suuria aineistoja. Tätäkin tutkimustaan varten hän on käynyt läpi valtavan määrän arkistomateriaalia. Paljossa hänen metodinsa nojaakin aikalaiskirjoittelun diskurssien analysointiin, joka tuottaa paljon tukea hänen oletuksilleen. Toisinaan kyllä lavea aineiston siteeraaminen näyttää vievän Siltalan itsensäkin käyttämään kohteensa kaltaista metaforista kieltä: hän tavallaan jatkaa metaforisuutta huikeisiin kärjistyksiin saakka. Erityisen helppolukuiseksi Sisällissodan historiaa ei voi sanoa. Siltala vyöryttää pitkiä, runsaasti lastattuja virkkeitä väliin melko raskaasti, ja oikolukukin on virheiden määrästä päätellen sujunut huolimattomasti.

Kirjallisuudentutkimusta Siltala on käyttänyt hyväkseen jokseenkin satunnaisen näköisesti. Kyse tosin on historiantutkimuksesta, toisin sanoen. siitä mitä todella tapahtui, eikä siitä miten sitä kuvattiin. Toisaalta tutkimus nojaa paljossa juuri siihen, miten tapahtumat kuvattiin, ja tässä kaunokirjallisuuden tutkimus olisi tarjonnut lisänäyttöä Siltalan hypoteeseille.

Sisällissodan psykohistoriaa lukiessa tulee väliin mieleen kysymys, olisivatko sisällissotaan johtaneet psykopatologiset tapahtumaketjut mahdollisia nykyäänkin. Vastaus on ikävä: miksi eivät. Myös Siltala pohtii tätä kysymystä teoksen päätteeksi. Hän tulee siihen tulokseen, että meillä on nykyään tapana masentua ja alkoholisoitua, ei niinkään ruveta kapinaan. Edistystäkö lienee?

Lasse Koskela

Pekka Tarkka ja Jukka-Pekka Saraste:
Kapellimestari.
Tietokirja, 248 s.
Siltala 2009.

”Enemmän ja enemmän tehdään helposti sulavia paketteja koko sivistyksestämme. Suurten massojen viihtymiselle ei ole koskaan annettu niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska se palvelee poliittisia ja kaupallisia tarkoituksia”, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste sivaltaa kirjailija-kriitikko Pekka Tarkan kanssa kirjoittamassaan keskustelukirjassa Kapellimestari. ”Poliitikot ja kauppiaat uskovat, että jos jotain myydään suurille massoille, sen on pakko olla arvokasta. Helppouden kaupallinen voima synnyttää nykyisen tylsistymisen ylistyksen.” Saraste kaipaa kulttuuripoliittista debattia, jota arvojen latistuessa ei käydä.

Mutta tässä kirjassa sitä käydään. Tendenssinä on kannustaa korkeakulttuurin virittämään älylliseen ponnisteluun. Ihmisten tulisi tavoitella henkisesti korkeampaa tasoa, helpot ratkaisut sivuuttaen. ”Joycen ja Proustin lukeminen tai Brucknerin ja Schönbergin kuunteleminen on monille niin työlästä, että se jää. Vaivaa ei haluta nähdä ja näin suljetaan pois merkittävä osa kulttuuristamme.”

Saraste ja Tarkka pohtivat, kuinka raivata uutta luovan musiikin tietä suuren yleisön tietoisuuteen ja yhdistää taiteellinen ehdottomuus suosioon. Sarasteen reseptinä ovat uudet paikkansa lunastavat mestariteokset ja niiden parhaat mahdolliset esitykset.

Kirja seuraa ensin pianon ja sitten ”ärsyttävästi kitisevän” viulun soittoa Heimo Haitonkin vastahakoisena oppilaana opiskelevan lahtelaispojan vaiheikasta etenemistä Panulan luokalle ja hänen nousuaan kansainväliseen kuuluisuuteen etevänä kapellimestarina.

Jukka-Pekka Saraste raottaa tapojensa vastaisesti myös perhe-elämänsä esirippua. Kuvaukset särmikkäästä, sotavangin kovan kohtalon kokeneesta, taiteilijasieluisesta, rauhattomasta isästä ja isän öykkäröintiä tasapainottavasta äidistä ovat koskettavaa luettavaa. Saraste jätti jäähyväiset isälleen johtamalla rso:n konsertin hänen kuolinpäivänään. Seuraavana päivänä hän luki isänsä kirjoituksia vaietusta sotavankeudesta ja itki.

Tarkan ja Sarasteen taidejargonia karttavat keskustelut lukukokemuksistaan ja viittaukset kirjallisuuden musiikkikuvauksiin ovat kiehtovia. Viitataan Romain Rollandin Jean Christophe -romaanisarjan säveltäjän kehityskertomukseen, hyvin Sandin, Hessen ja Werfelin teoksiin sekä tietenkin Mannin Tohtori Faustukseen. Sarasteen mielestä Milan Kundera on yksi niistä harvoista kirjailijoista, jotka todella tuntevat musiikkia. Kunderan näkemys Stravinskystä on hänestä tavattoman kiinnostava.

Keskustelukirja ei piirrä pönäkkää henkilökuvaa kuuluisasta kapellimestarista, vaan availee spontaanin ja sivistyneen dialogin myötä niin musiikin kuin Sarasteen elämänkin partituureja. Yksien kansien väliin ei olisi kuitenkaan kannattanut sulloa näin paljon aiheita. Tarkka roiskii uusia nuotteja ja keskustelun aiheita sellaisella vauhdilla viivastolle, että Sarasteen tulkinnat eivät ehätä finaaliin.

Siskotuulikki Toijonen

James Ellroy:
Levoton veri.
Romaani, 736 s.
Suomentanut Juha Ahokas.
Like 2009.

Levoton veri on viimeinen osa James Ellroyn USA:n vaihtoehtoista lähihistoriaa käsittelevästä romaanitrilogiasta. Sen tapahtumat sijoittuvat ajanjaksolle 1968–72, ja Ellroy on sanonut, ettei häntä kiinnosta kirjoittaa Watergate-skandaalin jälkeisistä ajoista. Ei siis ilmeisesti ole odotettavissa romaanisarjaa esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taustajuonitteluista.

Päätösosa on ehkä trilogian raskaslukuisin. Kuten kahdessa aiemmassakin osassa (Amerikan tabloidi ja Verirahat) Ellroy sekoittaa fiktiota todelliseen historiaan ja laittaa keksittyjä henkilöitä seikkailemaan Santo Trafficanten ja Richard Nixonin kaltaisten historiallisten hahmojen kanssa. Mutta tällä kertaa romaanin rakenne on niin monimutkainen, että juonen tarkka seuraaminen on paikoin lähes mahdotonta.

Lukuisten sivujuonten langat risteytyvät ja katkeilevat alituiseen, tärkeitä henkilöitä kuolee ja uusia tulee tilalle. Ellroylla on hyvä kaaoksensietokyky, ja hän odottaa sellaista lukijaltakin. Lukija on kuin mutkaisilla ja kuoppaisilla teillä ylinopeutta ajavan avolava-auton lavalla istuva salamatkustaja, joka joutuu käyttämään pääosan energiastaan kyydissä pysymiseen.

Ellroy kuvaa trilogiassaan amerikkalaista yhteiskuntaa yhtenä suurena salaliittona, jossa poliisit, mafiosot, liikemiehet, äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset aktivistit sekä huippupoliitikot ovat mukana kaulaansa myöten. Sitä, mille puolelle lakia henkilöhahmot asettuvat, ei määrää heidän moraalinsa, vaan hyötynäkökohdat, pakkomielteet, henkilökohtaiset kaunat ja puhdas sattuma.

Ellroyn aiemmassa tuotannossa tapahtumat on rajoitettu pääosin USA:n länsirannikon kaupunkeihin, etenkin kirjailijan kotikaupunkiin Los Angelesiin, mutta trilogiassa juonittelun ja väkivallan pelikenttä kattaa koko Yhdysvaltojen lisäksi mm. Kuuban ja Vietnamin. Levottomassa veressä hallituksen, liikemaailman ja mafian toimilla Dominikaanisessa tasavallassa on tärkeä osa. Hämäräperäiset liiketoimet Karibialla sitovat piiriinsä tavalla tai toisella myös vasemmistolaisia kumouksellisia, mustia militantteja ja Fidel Castron vastaisia kuubalaispakolaisia. Juonimosaiikin toinen keskus on Los Angelesissa vuonna 1964 tapahtunut selvittämätön rahakuljetusryöstö.

Ellroy muokkaa kovaksikeitetyn dekkarin sähkösanomatyylin kuumeiseksi vyörytykseksi, jota on vaikea lukea muutamaa kymmentä sivua pidempään kerralla. 1920-luvulla alkanut ”hard boiled” -perinne saavuttaa Ellroyssa manieristisen päätepisteensä. Lauseet ovat pääosin kolmesanaisia, pilkkuja käytetään säästeliäästi. Kuvatessaan räikeän ylilyövää väkivaltaa Ellroy yhdistää tyylin ja itseparodian: ”Pauke oli hirveä. Leander ampui ja tappoi Clauden. Joe ampui ja tappoi Leanderin. Leander ampui ja tappoi Joen, kun tämä kaatui. Kolmikko makasi nurmikolla pöydän vieressä. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita, vaikka sätkivät yhä.”

Parnassossa (5/2009) ilmestyneessä esseessään Ville Ropponen kutsuu Ellroyta amerikkalaisen kirjallisuuden Quentin Tarantinoksi. Pinnallinen vertaus ei kerro mitään kummastakaan taiteilijasta, joista toinen on kipeä moralisti ja toinen lähinnä pastissien tekijä. Aito moralismi sekoitetaan usein nihilismiin, ja ensimmäisenä siitä kärsivät Ellroyn kaltaiset kirjailijat, jotka kärjistävät rutiininomaisesti ja joiden kuvaamassa maailmassa kaikki tapahtuu moraalin harmaalla alueella.

Ellroy laittaa aluksi vastenmielisiltä tuntuvat henkilöt tukalien moraalisten valintojen eteen, jolloin heidän syyllisyydentuntonsa herää. Idealisteina aloittavat taas sortuvat tarinan myötä yhä raadollisempiin tekoihin, eikä heidän hyvistä aikeistaan jää paljoa jäljelle. Levottoman veren mafian leipiin siirtynyt poliisi Wayne Tedrow ja poliittisiin lavastuksiin erikoistunut FBI-agentti Dwight Holly ovat väkivallan virkamiehiä, jotka hoitavat brutaalit tehtävänsä kuin kuka tahansa ammattitaitoinen työntekijä. He ovat tottuneet työhönsä eivätkä osaa luopua vanhoista toimintamalleistaan silloinkaan, kun haluavat vetäytyä eläkkeelle tai noudattaa omantuntonsa ääntä. Tämä näkyy etenkin Dwight Hollyssa, joka koettuaan vasemmistolaisen herätyksen alkaa suunnitella dementoituvan pomonsa J. Edgar Hooverin salamurhaa.

Levottoman veren kolmesta keskushenkilöstä kiinnostavin on ehkä kuitenkin Don Crutchfield. Komiikka ja tragiikka yhdistyvät naiivissa nuoressa yksityisetsivässä, joka tutustuu Kuubalaisiin palkkasotureihin ja sotkeutuu mukaan itselleen liian monimutkaiseen ja vaaralliseen peliin. Ellroyn omaelämäkerrallisen Muistoja pimeästä -teoksen lukeneet huomaavat, että naisia tirkistelevä ja kadonnutta äitiään jäljittävä Crutchfield on jonkinlainen kirjailijan ironinen omakuva nuoruuden vuosilta.

Yksikään trilogian avausosan Amerikan tabloidin päähenkilöistä ei ole mukana Levottoman veren tapahtumissa. He ovat kaikki saaneet surmansa lukuunottamatta sydänvikaista palkkatappajaa Pete Bondurantia, joka onnistui Verirahojen lopussa vetäytymään rauhalliseen hiljaiseloon. Ellroyn tyly tapa pudottaa tärkeitä henkilöitä tarinasta sen edetessä valottaa hyvin sitä, kuinka merkityksettömiä yksilöt lopulta ovat hänen kuvaamassaan maailmassa, mutta varsinkin Bondurantin poistuminen on jättänyt päätösosaan ammottavan aukon. Yhdessäkään Levottoman veren keskushahmossa ei ole samaa sarjakuvamaista viehätysvoimaa kuin brutaalissa mutta oudon sympaattisessa ja jopa hellyttävässä Bondurantissa.

Levoton veri on kunnianhimoinen romaani, röyhkeydessään ja hillittömyydessäänkin uskottavan tuntuinen yhdistelmä historiaa ja mielikuvitusta. Olennaista ei ole se, tapahtuivatko asiat niin kuin Ellroy ne esittää, vaan se, että ne olisivat saattaneet tapahtua. Taiteilijan vapautta sumeilematta hyödyntävät historiantulkinnat ovat kenties yleistymässä nykyproosassa. Viime vuoden kirjatapauksiin kuului Jonathan Littellin erinomainen Hyväntahtoiset, ja Levottoman veren voi lukea tämän vuoden merkittävien kirjojen joukkoon.

Timo Hännikäinen

T. Lennart Yrjänä:
Kuolema routarajalla.
Romaani, 224 s.
Johnny Kniga 2009.

Ensimmäinen luku oli pakko lukea uudelleen. Saattaako se olla niin kömpelösti kirjoitettu kuin ensimmäisellä ällistyneellä lukukerralla tuntui?

Viimeinen luku palkitsi uupuneen lukijan oivaltamaan, että, ai, kaikesta tästäkö olikin kysymys. Nokkelaa, etenkin kustantajalta.

Ensimmäisen ja viimeisen luvun väliin mahtuu pari sataa sivua mojovaa kiimaista tajunnanvirtaa sukulaisuuksineen Harri Närhen apinamorsianmaisiin, hallusinaatiomaisiin sairaskertomuksiin, Paavo Rintalan Faustuksen palimpsestiseen vaellukseen monissa aika- ja filosofointikerroksissa, jopa Hanna Haurun utopiamaisesti eloon heränneeseen toiveikkaaseen vanhaan taloon.

Näytelmäkirjailijan esikoisromaanissa, Kuolemassa routarajalla, päähenkilö on Simo, joka yhtä hyvin voisi olla Jokamies. Kirjaa hallitsevat Simon seksifantasiat ja sotkuiset naissuhteet. Niitä selvitellään näytelmäkirjailijan kirjoittamaksi yllättävän kököissä repliikeissä, jotka vuorottelevat salaa nauhoitetuilta vaikuttavien, himokkaiden sänkykamarisössötysten kanssa.

Mukaan nousee muodikasta faktan ja fiktion sekoitusta torniolaisen Yrjänän taiteilijaperheen isän ilmaantuessa henkilögalleriaan ja esitellessä päähenkilölle cmx:n kautta kuuluisan poikansa ja tämän hengentuotteita.

Taisto Lennart Yrjänä on kirjoittanut 67 vuoden kypsässä iässä esikoisromaanin, vaikka hänet tunnetaankin näytelmäkirjailijana etenkin harrastajateatteripiireissä. Uskonnollista näytelmää esikoisromaanin päähenkilö Simokin kirjoittaa.

Aikuinen mies ajelehtii voimakkaissa seksikuvitelmissaan ajasta ja paikasta toiseen kevyesti kuin Liisa ihmemaassa. Seinien ja ikkunoiden läpi pusketaan kuin huumeissa, hulluudessa tai unessa. Mies ei ymmärrä, miten voi olla yhtä aikaa nuori ja vanha.

Simo ajelehtii appivanhemmilta perityssä peräpohjalaisessa rintamamiestalossa näkyjänsä näkemässä, ja uskonnollinen näytelmä kirjoittaa siinä vieressä itse itseään.

Talo muuttuu pelottavaksi olennoksi Stephen Kingin kauhujuttujen malliin. Makuuhuone on pahin paikka, vaikka kattilahuoneeseenkin ilmestyy yhä jos toista.

Miinuspuolelle kaatuu keskeneräiseksi jääneeltä vaikuttava kollaasimaisuus. Etenkin romaanin naiset ovat ohuesti kuvattuja seksiobjekteja Simon antaessa ymmärtää, että näiden keskeisin elämänsisältö on juuri hän, Simo.

Nuoren pojan heräävän seksuaalisuuden kuvaus pedofiilisine ja homoseksuaalisine erityispiirteineen vakuuttaa koruttomuudessaan, vaikka kirjailija muistaakin ryhtyä juuri tässä opettavaiseksi selostaessaan, ettei nuori Simo tiennyt, että tämä oli häpeällisintä, mitä mies ja poika voisivat tehdä koskaan keskenään.

Loppuluku pyrkii selittämään koko kirjan. Se tapahtuu kuin näytelmässä, jossa kaikki ovat kokoontuneet suureen sovintokohtaukseen. Ratkaisu toimii: lukukokemus kannatti sittenkin, vaikka lukijan usko meinasikin monesti pettää näin routaisella reissulla.

Kaisu Mikkola

J. M. G. Le Clézio:
Alkusoitto.
Romaani, 178 s.
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2009.

Ranskalaisen J. M. G. Le Clézion Nobel-palkinto oli iloinen yllätys reilu vuosi sitten, vaikka kiinnostavampana kirjailijana pidän tämänvuotisen Nobelin saanutta Herta Mülleriä.

44 vuotta sitten, 17-vuotiaana, luin Le Clézion esikoisromaanin Raportti Aatamista yhdeltä istumalta ja samastuin täysin päähenkilön angstiin ja pikkuvanhaan elämään kyllästymiseen. On ilmiselvää, että Sartren Inho on vaikuttanut nuoren kirjailijan esikoisteokseen huomattavasti; itse asiassa Sartren romaani oli se maailma, josta Le Clézio ammensi ainekset omaansa. Muutenkin kohumenestyksen ja huomattavan Renaudot-palkinnon ansainnut esikoinen asettui omaan aikaansa ja minun puberteettiseen maailmankuvaani kuin nenä poskelle: se oli samanaikaisesti muodikas ja omintakeinen teos, vastaavanlainen kiihkeä purkaus kuin Veronica Pimenoffin varhainen omaelämäkerta Ryhmä 65 -antologiassa. Raportti Aatamista oli samalla tapaa hehkuva, värikäs ja vieraantunut kuin Godardin Hullu Pierrot, yhtä aikaa spastinen ja kepeän irtonainen ja POP.

Le Clézion esikoisromaani tosin haalistui aikaa myöten, mutta ei täysin kadonnut mielestäni. Pari vuotta myöhemmin suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Kuume sai minulta jo paljon viileämmän vastaanoton: yhä se on hyllyssäni, ja yhä mietin, milloin jaksaisin sen lukea kokonaan läpi. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kahden ensimmäisen kirjansa erikoisuuksiin kuuluu henkevän irtonaisesti kirjoitettu esipuhe. Esikoisessa Le Clézio viittaa Conan Doyleen ja haaveeseensa kyetä luomaan niin merkittävä romaanihenkilö, että jos hän antaisi tämän kuolla, lukijakunta alkaisi vaatia henkiinherättämistä. Novellikokoelmansa esipuheen hän aloittaa selvällä Salinger-pastissilla – ”Minusta elämä on kovin väsyttävää ja mieluiten olisin ollut syntymättä, jos tosiaan haluatte sen tietää” – ja vaikuttaa siltä, että kirjailijan pyrkimyksenä ainakin tuolloin oli luoda tuotannostaan jonkinlainen aistikokemusten ensyklopedia.

Sitten kului lähemmäs kaksikymmentä vuotta, jolloin sai turhaan odotella, että J. M. G. Le Cléziolta ilmestyisi jotakin erikoislaatuista ja yllättävää. Kun Autiomaa sitten joskus 1980-luvun puolivälissä ilmestyikin, välissä oli parinkymmenen vuoden suomentamaton tuotanto, joka olisi selittänyt, miten Le Clézio oli ylipäänsä autiomaahansa joutunut. Ainoa viittaus koko kirjailijaan oli Tuukka Kangasluoman esipuheessa vuonna 1976 ilmestyneeseen Patrick Modianon Kehäbulevardeihin, jossa todettiin, että olihan Ranskan kirjallisuudessa ”toki Le Clézio jäljellä, varmasti yhä nousevana tähtenä, mutta aikaa myöten hänenkin teoksensa olivat käymässä miltei ylipääsemättömän kryptisiksi”. Eli suomeksi sanottuna: ei paljon kiinnostanut.

Autiomaa, Kaupunki nimeltä Onitsha, Harhaileva tähti ja nyt ilmestynyt Alkusoitto ovat ilmestyneet suomeksi lähes kymmenen vuoden välein (1984, 1994, 2000, 2009). Kovin kiinteää suhdetta tällaiseen kirjailijaan ei pääse syntymään, varsinkaan, kun Le Clézion tapa kirjoittaa on jotenkin maltillisen vetäytyvä, kosketusta välttävä, samalla kun hän on suorastaan sinisilmäisen avoin. Kryptisyydestäkään Le Cléziota ei enää voi syyttää, mutta hänen selkeytensä on joskus vaarassa muuttua melko yksitoikkoiseksi sanakaravaanien autiomaaksi.

Silti hän on hyvä kirjailija, ajatusta herättelevä. Ja useiden teostensa perusteella globaali hiukan samassa mielessä kuin englantilainen, valitettavan nuorena kuollut Bruce Chatman, tai Hämeenlinnan Olli Jalonen.

Uuden romaanin alkukielinen nimi on Ritournelle de la faim, jonka voisi ehkä kääntää muotoon ”Vanha virsi nälästä” tai vaikka ”Nälkälaulu”. En oikein ymmärrä, mihin Alkusoitto viittaa. Minkä alkusoitto? Miksei sitten saman tien ”Bolero”?

No, joka tapauksessa, Alkusoitto on pienoisromaani, pienen Ethel-tytön kasvukertomus ja vielä sukutarina melkein neljässä polvessa, kun sekä Ethelin isoisä että hänen poikansa, romaanin kirjailijaminä, uhkaavat jäädä aivan ryhmäkuvan marginaaliin.

Tyttö kasvaa poroporvarillisessa perheessä, joka joutuu arvojen ja talouden syöksykierteeseen osin boheemin isän ja hänen epäluotettavien kumppaneittensa, osin Hitlerin valtaannousun, sodan ja miehitysajan takia. Miehitysajan uhkaavat varjot ja ranskalaisittain kultivoitunut vainoharhaisuuden ilmapiiri olivat niin tuttuja modianolaisesta maailmasta, että kaivoin tosiaan Modianon Kehäbulevardit esiin ja luin sitä osin rinnakkain Le Clézion kanssa. Ja sotaa edeltänyttä poroporvarillista salonkielämän idylliä kirjailija kuvaa kepeän henkevästi ja samalla sarkastisen tarkkoja sivuhuomioita tehden kuin Proust romaanisarjassaan.

Kerronta on kirkasta kuin vapaana soliseva vesi. Yhtä vaikea siitä on saada otetta: vettä ei voi vatvoa eikä väännellä. Jossain vaiheessa tuli tunne, että kirjailija jätti asioita liian yleiselle tasolle, joutui sanomaan itsestäänselvyyksiä ja selittämään itsestäänselvyyksiä kliseillä päästäkseen taas eteenpäin. Kieli on yhtä pelkkää ja kirkasta kuin Paul Austerilla tai J. M. Coetzeella, mutta jälkimmäisen jäntevä sanonta korvautuu usein jollakin, mille en keksi muuta sanaa kuin sentimentaalisuus. Romaanin moraalinen tai humaani sisältö ei oikein problematisoidu, koska se on esitetty liian itsestään selvällä tasolla. On vain yksi tyttö, joka on kuka tahansa tyttö, olettaen että hänellä on yhtä selkeä tahto kuin Ethelillä, ja hän puskee läpi sodan ja kauheuksien ja näkee ihmisten ympärillään vähitellen hiipuvan, romahtavan ja häviävän elämänpiiristään, ja hän kasvaa täydeksi naiseksi, joka on kuka tahansa nainen, paitsi että sota on tehnyt hänet poikkeuksellisen vakavaksi ja seksuaalisesti pohjattoman nälkäiseksi, ja että hän loppujen lopuksi on kirjailijan oma äiti.

Tarina on kaunis omalla hyvin hartaalla tavallaan, mutta se on myös hiukan triviaali, enkä kuule ihan sellaista kolahdusta sisältäni kuin joskus hyvän kirjan luettuani. Lopun viittaus Ravelin Boleroon on hiukan triviaalilta tuntuva ratkaisu, paitsi että Bolero itsessäänkin on minusta kaikessa mekaanisessa kiihkossaan triviaali sävellys. Le Clézio on kiinnostava ja hyvä kirjailija, mutta haluaisin kokea jotain samaa kuin 44 vuotta sitten Aatami Pollon elämästä lukiessani, ja sellaista ei ainakaan nyt tapahtunut.

Arto Virtanen

Sergei Jesenin:
Tarkoin valitut runot.
Runoja, 139 s.
Suomentanut Olli Hyvärinen.
Nastamuumio 2009.

Kannessa on venäläinen koivumetsä ja Sergei Jeseninin (1895–1925) ikonimainen silhuetti. Sisäsivuilta löytyy 72 runoa veitsi saappaanvarressa esiintyneeltä ”kapakka-Moskovan” ylistäjältä. Talonpoikaisrunoilija Jeseninin maailmaan johdattelevaa esipuhetta jää kaipaamaan. Siksi paljon ”tunteiden pakkotyöhön” tuomittu runouden jauhinkiven pyörittäjä elämää ja fiktiota kieputti.

Miestä runojen takana voi tähystellä Anatoli Mariengofin teoksesta Romaani vailla valhetta (1926) tai Bengt Jangfeldtin massiivisesta Vladimir Majakovskin ja Neuvosto-Venäjän kulttuuriavantgarden läpileikkauksesta Panoksena elämä (2007).

”Kesäyön tyttärenpojan” Jeseninin varhaisrunoissa taikojen hämärä ennustaa vielä onnea. Ilmassa tuoksuvat kuohkeat perunaletut, tihkusade naputtaa aamurukoustaan sameaan ikkunaan. Luontoa personifioidaan, musikkakylien kuvauksessa on kansatieteellistä tarkkuutta. Toisaalta yleislyyristä kuormitusta pukkaa.

Runon, laulun ja rakkauden kolmiyhteys viitoittaa Jeseninille tietä nuoren Eino Leinon ja Aleksandr Puškinin nuotiopiiriin.

Sitten Venäjä ja Jesenin itse menevät rikki. Sisällissodan jälkeen koirat kaluavat sarastuksen reunoja, maanteitä vaeltavat ihmisrauniot. ”Viimeinen maalaisrunoilija” kulkee laulujensa karua lankkusiltaa. Herkkävireinen panteismi on vaihtunut groteskiin kannibalismikuvastoon.

1920-luvun Neuvosto-Venäjän vielä jotenkuten sallivan kulttuuripolitiikan suuret pojat kulkivat ylpeästi suuntiinsa: runoihinsa kollektiivista klangia etsivä futuristi, aatteen dynamo Majakovski ja juurevan venäläinen, siis aasialainen Jesenin.

Silti modernisti-Majakovski oli tulkkien armoilla Pariisin, Berliinin ja New Yorkin kaltaisissa maailmankaupungeissa. Huligaani-Jesenin kiskoi 20. vuosisadan dekadentteja höyryjä toisen vaimonsa, amerikkalaisen tanssijattaren Isadora Duncanin matkassa.

Suhtautumisessaan uskontoon, bol evismiin, rakkauteen ja runokoulukuntien asemasotiin Jesenin on elävä, ristiriitainen – ja juuri siksi kiinnostava.

”Musikoiden seimissä/ syntyi valonlieska/ koko maailman kyläkunnalle!/ Uusi Nasaret/ on edessänne”, Jesenin julistaa. Hän lomittaa Aleksandr Blokin ja Andrei Belyin tapaan alkukristillistä ja kommunistista ihmisveljeyskuvastoa.

Välillä Jesenin agitoi kuin vanhaa elämäntapaa juuriva komissaari, välillä saattohoitaa sipulikirkko-Venäjää ja syyttää neuvostovaltaa nuoruutensa tuhoamisesta. ”Mitä maksaa eläminen maan päällä”, kolmikymppisenä hirttäytynyt runoilija kysyy. Testamentiksi jäi pitkän runon ”Musta mies” poemainen painajaismaailma.

Tarkoin valitut runot on kulttuuriteko. Ensimmäinen kokonainen Jesenin-suomennos tuo mieleen toisen vähillä varoilla, mutta asenteella kääntyneen slaaviklassikon, Hannu Helinin Marina Tsvetajeva -valikoiman (1997).

Jani Saxell

Pasi Lampela:
Kuolemansairauksia.
Novelleja, 136 s.
WSOY 2009.

Huomaan suhtautuvani Pasi Lampelan toiseen novellikokoelmaan Kuolemansairauksia samalla tavalla kaksijakoisesti kuin Mika Waltarin pienoisromaaneihin tai Asko Sahlbergin teoksiin, ja samasta syystä: Yhtäältä olemassaolon mielekkyyden ja sopeutumattoman yksilön teemojen antaumuksellinen käsittely miellyttää. Toisaalta se pateettisuus, johon kerronta tuon tuosta yltyy, tuntuu vaivaannuttavalta. ”Hän tunsi voimien liikahtelevan sisällään, pimeät syvyydet. Sinne oli vajonnut kaikki se mitä hän oli joskus kutsunut elämäkseen.”

Kokoelman nimi johdattaa eksistentialistisen ajattelun alkulähteille, Søren Kierkegaardin tinkimättömään seuraan, ja novelleissa elämänvalhe ja epäautenttisuus saavatkin ansaitsemansa tuomion. ”Tämä oli keskiluokkaisen elämäntavan päätepiste, vieraantuneisuuden viimeinen ranta.” Tai: ”Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään muuta kuin yrittänyt parhaansa, ja mitä hänestä oli tullut? Moderni ihminen, kuka tahansa, kävelevä asiakirjasalkku.” Taidatkos sen enää suoremmin sanoa. Vähäeleisempikin viesti olisi varmaan välittynyt.

Mahtipontista ja kliseistäkin on myös novellien myyttinen kuvasto: On helvetin portti, manalan virta ja vedestä nouseva jumalatar. Sielunsa tulee kaupanneeksi useampikin Faust-hahmo, ja aina liian halvalla. Antiikin ja Shakespearen tragediat kummittelevat novellien taustalla, ja ilmitasollakin pimeyden voimat ja myrskyt riehuvat, talvinen meri nuoleskelee pimeässä ”kohmettuneita rantoja” ja varis raakkuu.

Kehysten ikiaikaisuudesta huolimatta tarinat ovat ajan hermolla. Yhdysvalloista leviää huolestuttavia talousuutisia, joihin kukin suhtautuu tavallaan. Yhdelle ne tarjoavat tilaisuuden rahastaa toisten hädällä, toinen taas tuntee kokeneensa pahemman romahduksen omassa elämässään. Kokoelmaa voi lukea kaunokirjallisena versiona ”Henki ja elämä” -novellissa kuvatun yliopistotutkijan projektista, jossa yritetään ”psykoanalyysin, eksistentialismin ja talous- ja yhteiskuntatieteiden avulla hahmottaa niitä voimia ja merkityskenttiä, jotka loivat 2000-luvun yksilön olemassaolon ehdot”. Ja ankarathan ne ovat. Lampela näyttää taitavasti, miten katastrofi saadaan aikaan arjen pienistä vastoinkäymisistä ja näköalattomuudesta. Pommin räjäyttää ostoskeskuksessa tavallisen perheen tavallinen poika.

Tälle pojalle äänen antava loppuhuipennus ”Vihan päivä” sekä avausnovelli ”Poika” ovat kokoelman vahvinta antia. Erityisesti viimeksi mainittu on hyvin tavoitettu kuvaus pienen pojan maailmasta, johon kuolema ja seksuaalisuus ahdistavina tunkeutuvat. Myös sitä seuraava ”Tyttö” on kelpo tarina naisesta, joka yrittää auttaa vankilasta vapautuvaa veljeään. Yritys näyttää kääntyvän tragediaksi, mutta Lampela antaa kuvottavan rikoksen poikia myös jotain hyvää. Tämän jälkeen pari novellia, erityisesti juoppokuvaus ”Demonit”, sortuu turhan syvälle patetiaan ja epäuskottavuuteen, mutta nousujohteinen loppu pelastaa kokoelman plussan puolelle.

Tuomas Juntunen

Tero Tähtinen:
Aurinko laskee Aleksandriassa.
Esseitä, 193 s.
Savukeidas 2009.

Ville-Juhani Sutinen:
Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan.
Esseitä, 459 s.
Savukeidas 2009.

Waltari vieraantui Pariisissa ja Istanbulissa. Sotien jälkeen nuori suomalainen älymystö etsi vaikutteita Itä-Aasiasta ja Amerikoista. Entä minne suunnistavat globalisaation pöyhimät 2000-luvun skribentit? Tero Tähtinen (s. 1978) ja Ville-Juhani Sutinen (s. 1980) hakevat potkua jälkikommunistisesta Itä-Euroopasta, Aasian uskonnoista tai postmoderneista yhteiskuntateorioista. Intia on lähempänä kuin Inari, Ukraina tutumpi kuin Urjala. Kirjoittajia yhdistää viihtymättömyys kulutuskatharttisessa lännessä.

Kriitikko Tähtisen esikoisesseissä hahmottuu passiivisesti anarkistinen kulkuri, joka hakee omaa elämännäkemystä. Runoilija Sutisen esseiden puhuja pyrkii kiihkoisasti yhteiskunnan muuttamiseen. Tähtinen kirjoittaa tiiviisti, kepeästi, Sutinen vyöryttää kuin juggernautin kidasta.

Tero Tähtinen tiedostaa, että länsimaalaiset kaipaavat talouden oravanpyörässä yksinkertaisempaa ja levollisempaa elämää. Aurinko laskee Aleksandriassa sisältää kuusi esseetä, joissa pohditaan patikoimista, vapaaehtoista köyhyyttä, buddhalaista filosofiaa tai J. K. Ihalaisen runoutta. Ketterästi esseissä limittyvät kokemus, kirjallisuuslainaukset ja kulttuurihistoria. Esiin piirtyy matkaileva uushippi, joka ei patikoi Nuuksiossa tai Lapissa, vaan etsii elämyksiä Himalajalta.

Kieltäymyksen historiaa mankeloidaan kiinnostavasti alkaen taolaisuudesta antiikin filosofeihin ja Raamattuun. Tähtinen vetelee yhteyksiä Intian askeeteista Thoreauhun, beatnikeihin ja hippiliikkeeseen.

Kerskakulutukselle, kertakäyttönautinnoille ja pintaliitoelämälle kajautetaan iso EI.

Entä miten elää kieltäymyksessä kaikkea liikaa tursuvassa nyky-yhteiskunnassa? Siihen Tähtinen ei vastaa. ”Periferioita ja syrjäkyliä ei enää ole, vaan kaikesta on tullut yhtä suurta keskusta”, väittää Tähtinen. Eteläsuomalaisesta eksoottisiin maihin matkaajasta asia voi näyttää tältä.

Essee ”Tanssivien jumalten maa” esittelee Intian uskonnot, historian ja nykykirjallisuuden; esseessä vieraillaan lisäksi Amritsarin temppelissä ja kätellään Dalai lamaa.

Nimiessee on puettu matkapäiväkirjan muotoon. Siinä pohditaan Aleksandrian historiaa, kirjallisuutta ja islamia. Buddhalaisen kuljeskelijan hahmo tilittää Timanttisuuran tyylisiä pohdintoja minän kuolettamisesta, koko kosmoksen yhteydestä ja muiden palvelemisesta. Runollinen nimiessee on valikoiman parhaita tekstejä.

Tähtinen kirjoittaa taitavasti, vaikka notkahtaa parissa kohtaa esitelmöintiin. Tähtisen käsittelemät teemat ja siteeraamat ajattelijat ovat olleet länsimaisen vaihtoehtokulttuurin valtavirtaa jo 1970-luvulta lähtien. Jäin kaipaamaan enemmän yllätyksiä aihevalintoihin ja pohdintoihin sekä lisää omakohtaisuutta. Esseiden myönteinen elämänasenne viehättää. Toisaalta esseissä ei kauheasti kritisoida, eikä käsitellä juuri mitään kielteistä. Odotan Tähtiseltä kiinnostuksella jatkoa, jossa saha saisi välillä myös juuttua haavaan ja taivaiden lisäksi räpsyisi myös helvetti.

Ville-Juhani Sutisen Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan pyyhältelee filosofisen esseistiikan ja dokumenttiproosan väliä. Sutinen setvii yhteiskuntaa, taidetta ja utopiaa. Seitsemän tekstin aiheita ovat Ukrainan estetiikka, Valko-Venäjä, Englanti, monikulttuurisuus, media, kouluampujat ja Facebook. Yhteen kirjaan on työnnetty kolmen ainekset.

Sutinen kärjistää, romantisoi, ärsyttää, menee riman ali ja yli. Provosointi vetää yleisön kiinnostuksen. Pohdinnon pääponsi on ei vähempää kuin Euroopan nykytila.

Teoksen pääkäsitteitä ovat situationisti Debordilta lainattu ”spektaakkeli” ja Baudrillardin ”simulaatio”. Muita Sutisen kaapinpäällysfilosofeja ovat Adorno, Horkheimer, Chomsky, Deleuze ja Guattari.

Länsi-Eurooppa on Sutiselle rappeutunut pakastekulttuuri, Itä-Eurooppa viriili kaaos. Maahanmuuttajat edustavat energiaa. USA on iso paha, ”kaksinkertaisen representaation simulaatio”.

Sutinen suomii länttä tekopyhästä eettisyydestä ja hyvinvoinnista samalla, kun länsi kuppaa entistä itäblokkia ja kolmatta maailmaa. Sutinen lanseeraa termin Järjestelmä , joka hallitsee ihmisiä viihdemedian avulla. Kansa näyttäytyy passiivisena rahvaana. Vapaus on vain meille myyty harha, julkinen keskustelu hölinää. Uusliberalistinen kulutusmantra on ideologia aivan kuin kommunismi. Korporaatiokapitalismi on oligarkiaa, joka pystyttää näennäisdemokratiaa.

Onko kyseessä salaliittoteoria, kuin maailmaa hallitseva Illuminati? ”Me itse olemme Järjestelmä , joka meidät alistaa ja murhaa”, Sutinen toteaa. Hän kaipaa todellista vapautta ja kansanvaltaa. Outoa relativismia on silti väittää, ettei Valko-Venäjän diktatuurilla ja läntisellä demokratialla ole mitään eroa.

Läntisten yhteiskuntien hillittömään kilpailuun Sutinen ei ota kantaa. Teoksen ongelma on, että todellisuutta tarkastellaan yhteiskuntafilosofian teorioiden lävitse, mutta todellisuus ei suostu teoriaan. Kriittinen yhteiskunta-analyysi jää abstraktille tasolle. Sutinen ei tiedosta, että hänen havaitsemansa puutteet ovat modernisaation, ei vain kapitalismin ominaisuuksia.

Esseessä ”Minun Ukrainani” seikkailee lähes ummikko vodkaturisti. Simuloidaanko tässä ajanhenkeä? Maailmalla rynnivä länsimatkaaja on tulkitsevinaan vierasta, mutta analysoi omia käsityksiään. Tekstissä näkyy orientalismi. Venäläiset lähdekirjat on merkitty englanninkielisinä käännöksinä, slaavinimet translitteroitu anglosaksilaisittain.

Teoksen parhaassa esseessä ”Lähetyshäiriön kuusi variaatiota” Sutinen pohtii fiktion ja todellisuuden eron hämärtymistä nyky-yhteiskunnassa.

Mitä on tehtävä? Taiteilijat ovat sankareita jotka vastustavat vallankäyttöä, puhkovat simulaation ja spektaakkelin, vastaa Sutinen. Esseessä ”Paljastettu taikuri” raivotaan turruttavaa viihdettä vastaan.

Sutisen tekstissä on paikoin ruutia, mutta oivallukset uhkaavat hautautua materiaalimassan alle. Tyyli on paksu kuin viskissä uitettu samettiviitta. Verbaaliset smaragdit ja hiottu kirjoitus yhdistyvät viimeistelemättömään tekstiin, josta tulee mieleen raakamateriaali. Ehkä tarkoitus on ollut rakentaa jälkiteollisen kaaoksen kuva, jossa olennainen ja epäolennainen kieppuvat samassa tankissa?

Toistoa, kapinallisuuden osoitusta ja kaiken mahdollisen sättimistä on silti liikaa. Kirja on kuin outo kone, suristin, jonka läpi lukija imeytyy, nääntyneenä mutta uutta oppineena, ajatuksilla kuin mustelmilla.

Ville Ropponen

Paul Klee:
Veren kello.
Runoja, 50 s.
Suomentanut Markku Into.
Palladium Kirjat 2009.

Suomentaja Markku Into ja pienkustantamo Palladium Kirjat tekevät urheaa kulttuurityötä dada-perinteen vaalijoina. Vuonna 2007 he julkaisivat Kurt Schwittersin runoja Anna kukka -kokoelmassa, joka on nyt saanut rinnalleen Paul Kleen kirjallista tuotantoa.

Viime vuosisadan kurittomin kuvataiteilija Klee (1879–1940) oli myös vallaton ja omintakeinen kynäniekka, jonka kokeellisissa runosommitelmissa kuvastuu aikakautensa taidehistoriallinen murroskausi. Erityisesti Kleen runot ankkuroituvat dadan henkeen.

1910-luvulla syntynyt dadaismi ei ollut pelkkä avantgardeliikkeen performatiivinen kuriositeetti vaan syvimmiltään vakava yhteiskunnallinen protestiliike. Se nousi aikoinaan vastustamaan porvariston yksioikoista maailmankuvaa ja sen sisäistä näköalattomuutta. Dadaistit kyseenalaistivat perinteisen taiteen parkkiintuneet säännönmukaisuudet ja pyrkivät rikkonaisuuden, epäloogisuuksien ja spontaaniuden kautta tekemään taiteelle ja elämälle kokonaan uusia aluevaltauksia.

Tekijöilleen dada oli siis poliittis-filosofinen projekti, joka yritti tavoittaa autenttisen kokemuksen kuolleiden muotojen ja esteettisten kaavojen takaa. Romanialaissyntyisen runoilijan Tristan Tzaran mukaan dada on mielentila, jossa ”’kyllä’ ja ’ei’ ja kaikki vastakohdat kohtaavat, eivät juhlavasti filosofien linnoissa, vaan hyvin yksinkertaisesti kadunkulmissa, kuten koirat ja heinäsirkat”.

Veren kello toteuttaa dadan manifestia laajalti ja kattavasti. Reaalimaailman hyötylogiikka sirpaloituu haja-assosiaatioiden alle: ”Isoisä ajaa karuselliä pippurimyllyllä. / Varas? Äkkiä hampaat koiralle! // Mitä haluatte? / Lasikuulan! / Miten suuren? / Ehkä täysikuun suuruisen!”

Hyppivät, huudahdusmaiset mielleyhtymät kieltäytyvät rakentamasta eheää ja järjelle alisteista todellisuutta. Isoisä on varas tai toisinpäin. Pippurimylly on kulkuneuvo tai päinvastoin. Lasikuulaa pyytävä varas ei ehkä olekaan aivan tavallinen rikollinen. Kaikki valmiiksi kaavoitettua logiikkaa vaativat tulkinnat osoittautuvat hampaattomiksi kuin runon koira.

Ei liene kovinkaan yllättävää, että Kleen runot ovat hyvin visuaalisia. Yksi suppea, viisirivinen runo on oikeastaan vain kuvan sanallistuma eli ekfrasis: ”Vesi / siinä aallot, / siinä vene, / siinä nainen, / siinä mies.”

Pelkistyneisyys riisuu rakkausrunomaisesta asetelmasta kaiken romanttisuuden ja tunteellisuuden. Jäljelle jää vain yksinkertainen kuvailluusio, joka ei täsmenny osaksi mitään tarinallista kokonaisuutta. Dada was here!

Kaikessa käsittämättömyydessään Veren kello on riemastuttava kirjallinen aikamatka, katkelmallinen ja ilveilevä sukellus modernin kirjallisuuskäsityksen syntylähteille. Tosin ei dada ole täysin kuollut vielä nykymaailmassakaan. Suomalaisista nuoremman polven kirjailijoista muun muassa Aki Salmela ja Ville-Juhani Sutinen ovat hyödyntäneet sen perintöä teoksissaan.

Tero Tähtinen

Putte Wilhelmsson:
Turmio ja perikato.
Esseitä, 320 s.
Savukeidas 2009.

Kriitikon ei pidä nöyristellä tai olla liian asiallinen. Jotenkin näin kirjoittaa taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen tuoreessa Kritiikin uutiset -lehdessä. Luonnehdinta sopii turkulaiseen toimittajaan ja kirjallisuuskriitikkoon Putte Wilhelmssoniin.

Wilhelmssonia pidetään hankalana tyyppinä. Hänet tunnetaan paitsi laajaa lukeneisuutta osoittavista kirjoituksistaan myös riitaisana väittelijänä kulttuurilehtien, mm. Parnasson, sivuilta. Väittelyt ovat parhaimmillaan riemastuttavaa luettavaa, sillä herkästi loukkaantuva kirjailija on riemastuttava näky. Pahimmillaan debatit uuvuttavat, koska ne jatkuvat täältä ikuisuuteen.

Wilhelmssonin esseekokoelman Turmio ja perikato aiheissa liikutaan kliseisestä taidepuheesta kunnianosoitukseen kirjailija Arto Salmiselle.

Moni loukattu haluaisi nyt päästä antamaan Wilhelmssonille takaisin. Siitä ei tule helppoa, sillä Turmio ja perikato on lystikästä luettavaa. Wilhelmsson kirjoittaa tiheää tekstiä, jossa viittauskohteet eivät aukea välittömästi. Suosittelen kuitenkin vaivannäköä, sillä kirjoituksissa on älyä.

Wilhelmsson halveksuu kaikenlaista mystifiointia, onttoa mahtipontisuutta ja kielen paisuttelua – tämä on parasta. Hyvänä esimerkkinä toimii fantasia-aineksia sisältävä korkeakirjallisuus, jossa lyyrisellä kielellä yritetään nostaa mielikuvitus lentoon. Tosiasiassa kyse on Wilhelmssonin mukaan taideposeerauksesta, joka pohjaa kapeaan realismikäsitykseen.

Tähän ahdistavia kategorioita pakenevaan kategoriaan istuu hyvin Jyrki Vainonen, ”antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija”. Toisaalla pullistelevat itseään dramatisoivat kulttuurintutkija Jari Ernrooth ja kirjailija Jyrki Kiiskinen, joka ”kuuntelee salaa oman kehonsa entsyymien, jänteiden ja kudosten korkeaa veisua”.

Wilhelmsson osaa poimia narsistisesti vammaisen kulttuuriväen naurettavimmat piirteet.
Inho epämääräisyyttä kohtaan ilmenee siinäkin, että Wilhelmsson lukee tarkkaan. Sitä hän odottaa muiltakin. Hän osoittaa, miten mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen paitsi käyttää tyhjää kieltä, lukee myös siteeraamaansa Marxin huonosti. Samalla Wilhelmsson läimäyttää Lehtosta Marxilla päähän.

Tarkkaavaisuus tulee hyvin ilmi kirjan ns. natsiosuudessa, jossa toimittaja Wilhelmsson on tehnyt huolellisesti taustatyönsä. Siinä käsitellään mm. Theodor ”Unabomber” Kaczynskia, jonka kriittiseksi kehuttu ajattelu paljastuu äärioikeistolaiseksi yksisilmäisyydeksi.

Saman kohtelun saa ylistetty elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl, jota Wilhelmsson pitää yhtä ala-arvoisena estetiikaltaan kuin ideologialtaan.

Hän nostaa ylös suotta vähälle huomiolle jääneen kirjailija Petteri Paksuniemen, joka on kirjoittanut tarkkanäköisen romaanin nykyisestä akateemisesta marginaalioikeistosta.

Natsiosiossa Wilhelmsson muistuttaa ikävästi ylenkatsomaansa natsibongaria. Hankalana pidetty Wilhelmsson sortuu joskus hänkin liian helppoon ajatteluun.

Herman Raivio