Anna Idström ja Sachiko Sosa (toim.):
Kielissä kulttuurien ääni.
Tietokirja, 308 s.
SKS 2009.

Viidentoista kielentutkijan artikkelikokelma käy kielen ja kulttuurin rajaa, jota ei lopulta kovin tarkasti voi vetää. Kieltä ei elävässä todellisuudessa voi eristää muusta kulttuurista irralliseksi saarekkeeksi.

Kieli ja kulttuuri törmäävät näkyvimmin käännettäessä. Zsuzsánna Bodó esittelee nykyajan käännöstieteen teorioita kulttuuriongelmien ratkaisemiseen. Aukottomia ratkaisuja ei ole olemassa. Viime kädessä kääntäjä voi luottaa vain omaan näkemykseensä.

Jarkko Laine pani Huckleberry Finnin puhumaan Turun murretta. Mutta suomen murteet ovat niin vahvasti sidoksissa alueisiinsa, että niitä on mahdoton siirtää uuteen ympäristöön aiheuttamatta tahatonta komiikkaa. Kalle Päätalon teosten englanninnoksissa taas repliikkejä on vedetty yleiskielen suuntaan, mikä on epäilemättä hyvä ratkaisu. Päätalon murre avautuu vain suomen kielen ja Suomen maantieteen hallitsijalle.

Ikuisuusongelma suomentajalle on puhuttelusanojen käyttö. Eurooppalaisessa kulttuurissa ne ovat välttämättömiä, suomessa niitä suorastaan kartetaan. Liiallinen Mr. Carter -tyyppisten kohteliaisuusilmaisujen ripottelu käännökseen on myrkkyä uskottavuudelle.

Suomen kieli on vanhastaan suhtautunut äärimmäisen pidättyvästi henkilön esiintuontiin ja suosinut passiivistavia ilmauksia. Uutisessa jalankulkija jää auton alle; kukaan ei aja jalankulkijan päälle. Itseen tai toiseen ei mielellään viitata suoraan: meikäläinen, allekirjoittanut ovat tyypillisiä minän häivyttäjiä, ja Mitäs sinne? pelastaa yleisönpalvelijan puhuttelemasta suoraan asiakasta. Tokihan nämä kaavat ovat indoeurooppalaisten kielten kovassa paineessa alkaneet murtua. Riikka Länsisalmen artikkeli japanin henkilöön viittaamisesta on toisaalta lohdullinen, toisaalta hämmentävä.

Japanissakin henkilö mielellään häivytetään, eikä persoonapronomineja ole oikeastaan edes olemassa. Mutta silti japanilaispuhujan pitää olla visu, täytyy ottaa huomioon tilanteen muodollisuuden aste, osallistujien sosiaalinen asema ja monta muuta seikkaa. Kiertely ei auta: useimpiin tilanteisiin ja henkilösuhteisiin on vakiintunut selvä kieliopillinen ilmaus, jota on käytettävä ja näin tunnustettava maata.

Voiko pyhää tekstiä kääntää, kysyy Maria Mela artikkelissaan, joka tarkastelee Raamatun metaforien käännösongelmia. Hyvä esimerkki on ilmaus ”Jumalan Poika”. Islamilaisessa maailmassa on mahdoton ajatus, että jumalalla olisi poika, että hän siis olisi ollut sukupuoliyhdynnässä ja saanut lapsen. (Samasta syystä romanikulttuurissa vanhempia puhutellaan etunimillä, ei äitinä ja isänä, eikä puolisoa nimitetä vaimoksi tai mieheksi, ilmenee Kimmo Granqvistin artikkelista). Antiikin mytologiassa jumalat häärivät kuin pukit, joten meille antiikin perillisille ajatus on kai sitten järkeenkäyvämpi. Mutta islamilaiseen maailmaan suunnatun raamatunkäännöksen täytyy kiertää Jumalan Poika.

Erkki Lyytikäinen

Jani Saxell:
Vaihtoehtoinen USA.
Reportaasikirja, 542 s.
Avain 2009.

Mittava reportaasikirja Vaihtoehtoinen USA on kiintoisa, kiehtova ja kunnianhimoinen.

USA on todella ei-eurooppalainen maa, hankalasti ymmärrettävä ja hyvin omalakinen.

Kirja jakautuu matkakokemuksiin ja haastatteluihin vuosina 2007–2009. Kirjoitusta on ohjannut ihmisten kautta -periaate. Pääasiaksi muodostuu vaihtoehtoryhmittymien esittely kirjailijaesittelyjen ohella. Täydet tietolaatikot ovat tiukka asialisä.

Teoksesta imenee, miten kirjava ja elävä vaihtoehtoisuuden kenttä USA:ssa on. Ryhmittymät ulottuvat poliittisista ja uskonnollisista sateenkaari- ja partiohenkeen. Yksi kiinnostavimpia lukuja on Yhdysvaltain sosiaalifoorumin (USSF) esittely. Siinä paljastuu yhteiskuntarakenteen hauraus ja puutteet, siemenet vaihtoehtoisuuden kasvaa.

Jani Saxell on aito vastuukansalainen. Hän välttää mustavalkoisuutta, hänessä on valmiutta ja antaumusta erilaisuudelle ja vastarinnalle. Vaikka sympatiat suuntautuvat kaltoin kohdeltuihin, ongelmat ja tilanteet avautuvat useasta näkökulmasta.

Liikkeissä ovat vaihdelleet väkivaltaisuus ja väkivallattomuus ja niitä sävyttäneet mustat, punaiset ja latinot keltaisia myöten. Orjuus näyttää jatkuvan, nyt uusin muodoin. Köyhyys, rotukysymykset, rauhan asia, työllisyys, toimeentulo ja koulutus, rikollisuus ja vankilaolot, naisten asema, asunto- ja sosiaaliasiat ovat loputon ongelmavyyhti häikäilemätöntä, väkivaltaista ja yksisilmäistä valtakoneistoa vastaan ja sen alla. Rakenteellinen hajaannus on pysyvää. Yläluokka keksii mielikuvituksellisen petollisia keinoja valtaa pönkittäessään. Vaihtoehtoiset ryhmittymät koettavat paikata sen tai sitä, mikä ”yhtiövaltiolta” toistuvasti tekemättä jää ja jota sen jäljiltä syntyy.

Liikkeen merkitys ei ole tavoitella pysyvyyttä vaan pysyvyyden kyseenalaistaminen. Siksi tulemisen jälkeen on myös osattava mennä, jos tarve on. Hierarkiat niissä ovat löyhät, yksilöt keskeisessä asemassa, todellisiin ongelmiin puuttuminen, innostus ja idealistisuus ihailtavaa. Anarkistit kärjistäessään monesti paljastavat peruuttamattomia totuuksia. Mutta totuudet ehdottomina ovat vasta lähtökohta, eivät vielä ratkaisu.

Ei vallan anastaminen pelottavaa ole vaan sen saaminen, tuntuu yksi luetun oppi olevan. Todellinen valta on lopulta niin pelottavaa, että jotkut torjuvat sen. Ja valtio näyttää viestittävän, miten vallasta kiinni pitäminen se vasta vaativaa onkin, kaikki keinot tuntuvat oikeutetuilta. On kiusallista tunnustaa, miten monimutkaista kaikki on. Houkuttelevampaa on pysytellä marginaalissa ja toteuttaa pienimuotoisuuden tehtävää. Ja siinäpä se, tavoite joidenkin mielissä onkin juuri se pienistä yhteisöistä koostuva, suuria mittoja kaihtava muoto.

Kirjassa on ylenpalttisesti tietoa ja tarpeellista muistiinpalauttamista, historiaa, ajankohtaisuutta ja kiinnostavia, uskoa muutokseen ylläpitäviä henkilöitä. Kahteen asiaan olisin puuttunut. Runsaus olisi edellyttänyt ankaralla kädellä editointia sekä esittelyt oheensa analyyttistä osuutta.

Matti Saurama

Harry Mathews:
Yksityisiä iloja.
Runoja, 143 s.
Suomentanut Taija Mård.
Basam Books 2010.

Jos kalvinistien pelko seisaaltaan rakastelun johtamisesta tanssimiseen on perusteltu, haluaisin tietää miten kävisi, jos tiukan pipon omaavat lukijat sattuisivat virsikirjan sijasta avaamaan Harry Mathewsin kirjan Yksityisiä iloja, jossa 61 tekstin edestä harrastetaan mitä mielikuvituksellisinta omakivaa. Riski lukupiirin hengen muuttumisesta on käsin kosketeltavan ilmeinen.

Ranskalaiseen Oulipo-ryhmään kuuluneen amerikkalaisen Mathewsin teksteissä ei kuitenkaan ole mitään rivoa tai pornografista, päinvastoin ne ovat mitä kaunein ylistys ihmiskunnalle, sellaisena kun se näyttäytyy enemmän tai vähemmän yksityisissä tiloissa. Kirjan sivuilla vilahtelee kaiken ikäisiä ihmisiä maantieteeseen ja sukupuoleen katsomatta, ja mieltymysten ja teknisten ratkaisuiden kirjo on suorastaan häkellyttävä.

”Kolmeakymmentäkolmea lähestyvä nainen astuu keittiöönsä Spokanessa hurjan seksuaalisen kiihkon vallassa ja alkaa masturboida kaikilla mahdollisilla käteen osuvilla välineillä: paistipipetin pumpulla, kaulimen kärjellä, pannunkahvalla, suolasirottimella, sähkövatkaimen kumilastalla, mehulingon sitruspuristimella…”

Oulipon (Ouvroir de litérature potentielle, mahdollisen kirjallisuuden työpaja) periaatteita noudattaen Mathewsin teksti on tarkoin formalisoitua: itseensä tyytyväisten ihmisten iän ja sukupuolen lisäksi niissä ilmenee missä ja miten – ei muuta. Mathewsin luoma kontrasti asiallisen ja niukan tyylinsä sekä punastelua herättävän aiheen välillä on tyylikäs, ja Oulipolle keskeiset anarkia ja huumori kukkivat.

Lähtökohdat ovat siis vähäiset, mutta lopputulos on kaikkea muuta: Yksityisiä iloja ei ole pelkkää huvittelua ja tarkoitushakuista tabujen rikkomista. Kirjaa lukiessa kyseenalaistuvat yksioikoiset kannanotot normaaliudesta ja seksuaalisesta vapaudesta – mutta myös yksinäisyydestä. Ja mikä parasta: tässä kirjassa vaihdevuodet ohittaneet naiset, joiden seksuaalisuus yhä on hankala aihe nuorisokulttiin lääpällään olevassa mediamaisemassa ja yhteiskuntakeskustelussa, pääsevät tositoimiin samoin ehdoin kuin muutkin – yksilöinä ja ihmisinä.

Onania ei ehkä kuulu perinteisimpiin pöytäkeskusteluaiheisiin, mutta lasten ja herkkähipiäisten mentyä nukkumaan suosittelen tämän kirjan ääneen lukua. Fiktiivinen joukko-onania kun on omiaan lähentämään ja lämmittämään seuran jäsenien välisiä suhteita nostaen tunnelman kattoon ja tehden maailmasta jälleen hiukan paremman paikan elää. Tällaiseen maailmanparannukseen saattaa ”aina välillä” joutua turvautumaan – kuten tämän on seuraavan tarinan herra on ilmeisen monta kertaa joutunut toteamaan:

”Odottaessaan avun saapumista mies masturboi autossaan, joka viruu ylösalaisin rotkossa Erzurumin laitamilla Turkin itäosassa. Samoin kuin kaksitoistavuotiaana hän turvautuu nyt viisikymppisenäkin masturbointiin aina kun jokin epätavallinen tapahtuma – metrojunan pysähtyminen asemien välille, teatterin pimentyminen lavasteita vaihdettaessa – rikkoo hänen elämänsä normaalit kuviot.”

Oscar Rossi

Tuuve Aro:
Yöstä aamuun.
Romaani, 231 s.
WSOY 2009.

Nuori nainen hukkaa sulhasensa kantakapakassaan. Siitä alkaa koko romaanin mittainen maaninen matka kadonneen löytämiseksi. Mikaelin sijasta Saara lopulta löytää itsensä. Siinä ainakin yksi selitys kirjan hieman teennäiselle lopulle ja ylevähkölle nimelle, joka on Sirkka Turkka -sitaatti, Yöstä aamuun.

Miehenetsimisreissu ei Tuuve Aron romaanissa pyri niinkään vertauskuvalliseksi vaelluskertomukseksi kuin romaaniksi suhteen lopettamisesta. Mutkaisen matkan aikana tiet rönsyävät tilannekomiikkaa, absurdeja tilanteita ja tragikomediaa. Oudoimmat ja ulkopuolisimmat elämykset käydään koukkaamassa juna-, bussi- ja jalkapatikkamatkan päässä jossakin Ultima Thulessa.

Tuuve Aron kertoja, tämä miehensä lisäksi myös työnsä menettävä Saara, osaa suunnistaa ja ottaa tilanteen kuin tilanteen tiiviiseen analyysiinsä, hahmottaa sen enimmäkseen nokkelasti ja vähintäänkin surkuhupaisasti, onpa sitten menossa todellinen tragedia tai arkeen liittyvä pikku kummallisuus.

Moni luku voisi toimia itsenäisenä novellina, niistä useassa kerrotaan kokonainen uusi tarina, sivujuoni, johon Saara Mikaelinsa etsimismatkalla poikkeaa.

Jotkut läheisimmistä ystävistä seuraavat sosiaaliselta vaikuttavaa Saaraa lähes läpi tarinan katoamatta mihinkään toisin kuin kaikkein tärkein, tämä Mikael.

Eräs keskeisimmistä ja poikkeuksellisen lämpimästi kuvatuista on Harri-niminen ystävä, jonka Pietari-koiran loppuvaiheet ja hautaaminen routaiseen maahan on koskettavampi kuin konsanaan Mikaelin isoisän, sokean perhokalastaja-Jalmarin, muistotilaisuus.

Näiden kahden eri-ikäisen miehen, Harrin ja Jalmarin, kohdalla mieskuvaukset edustavat kirjan herkintä osastoa. Tosin Jalmariin ja hänen kahluusaappaisiinsa liittyvä, luvusta toiseen jatkuva hienovarainen tilannekomiikka hillitsee lukijan tunteita toisin kuin kohtalo, jonka Tuuve Aro langettaa Harrille ja tämän vanhalle koiralle.

Jopa ajankulku näkyy kirjassa selvimmin Pietari-koiran kohtaloa vierestä ja Jalmarin tarinaa etäältä seurattaessa.

Elokuva-arkisto on kantakapakan, Corona Barin, lisäksi Saaran elämään vaikuttava näyttämö. Baaria ja sen vakioasiakkaita Tuuve Aro kuvailee välistä kuin esittelisi Edward Hopperin maalausta. Saaran ja hänen ystävätärtensä lisäksi tapaamme mustan huumorin täyttämissä kapakkakohtauksissa kaikenlaista outoa väkeä onnettomasta taiteilijanvaimosta lesbopariskuntaan, jonka suudellessa kielilävistykset pitävät hiljaista kilinää, tai pariin hikoilevaan nahkatakkimieheen, joiden imago ei salli takin riisumista.

Ne luvut, joissa keskitytään Mikaelin etsimiseen Lapin talvisessa pimeydessä, eivät edusta kirjan omaleimaisinta antia, vaikka tuo reissu juonen kannalta ratkaiseva onkin. Sen sijaan kaupungillahortoilu kadonneen sulhon jäljillä istuu urbaanin kertojan itseään armahtamattomaan tyyliin eikä muodosta romaaniin uusia sivupolkuja.

Kaisu Mikkola

Riie Heikkilä & Anna K. Aho:
Seksin vai Adornon tähden
ja muita pornonovelleja.
Novelleja, 181 s.
Basam Books 2009.

Kun yhteiskuntatieteilijä ja kirjallisuudentutkija kirjoittavat pornofiktiota, odottaa saavansa kielenkäytöstään tietoista valta-analyysiä seksuaalisuudesta. Yhteiskuntatieteilijä Riie Heikkilä ja kirjallisuustieteilijä Anna K. Aho ovat julkaisseet kokoelman pornonovelleja, Adornon vai seksin tähden. Akateemista kirjassa ovat kuitenkin vain Helsingin yliopiston kampusalueella pyörivät opiskelijat.

Novellien kolmikymppiset kertojahahmot ovat enimmäkseen naisia ja vastapuolena on yleensä miehiä, mutta mukana on myös homo- ja lesbotarinoita. Kukaan pääse ainakaan sanomaan, että taas ollaan oltu ikävän heterokeskeisiä.

Tarinoiden tunnelman luonti on onnistunut. Kohtausten dramaturgia toimii, kuten hyvässä pornossa pitääkin. Ahdistus ja syyllisyydentunto loistavat poissaolollaan, mikä on poikkeavaa suomalaisissa seksikuvauksissa.

Enimmäkseen seksistä nautitaan. Kaikki saavat tarpeeksi ja vieläpä parhailla mahdollisilla tavoilla. Yhdessä tarinassa naiminen on ikävää jyystämistä, mutta aamulla sekin muuttuu juhlaksi. Toisessa tarinassa seksiin tulee mukavaa lisäkierrettä, koska sen tuloksena yritetään lasta. Lasta ei tule, mutta seksi pysyy upeana.
Tässä ovat kirjan ansiot.

Novellit ovat nimensä mukaisesti kiihotusmateriaalia, sitä kirjoittajat eivät kiellä, eikä siinä ole mitään väärää. Samalla Heikkilä ja Aho haluavat kirjoittaa kuitenkin älykästä kirjallisuutta. He haluavat olla rohkeita, uudistaa perinteisiä fantasioita ja kaihtaa stereotypioita.

Mutta juuri niitä saamme lukea.

Tarinoiden miehillä seisoo lähes aina. Penikset ovat joka kerta paksuja ja/tai pitkiä. Nainen kostuu nopeasti ja saa orgasmin helposti, yleeensä vaginaalisen. Tarinoissa esiintyvät mieshuora, delfiini-dildo sekä vahva ja leveä naista huomioiva duunarimies palvelevat naisen halua. Samalla tavalla tietenkin miesten pornofantasioissa naiset ovat aina märkiä, miehet suuria ja kovia.

Erona on vain se, että joitakin kirjan asetelmia ei voisi koskaan esiintyä miesten tekemissä pornofantasoissa, koska ne olisivat liian epäkorrekteja.

Eräässä tarinassa nainen pettää miestään ilman tunnontuskia ja se on ihanaa. Jos mies tekisi saman, hänelle täytyisi käydä lopulta huonosti.

Toisessa tarinassa opiskelijapoikanamu toteuttaa vanhemman opettajanaisen seksuaalisia toiveita ja vielä kiittää siitä. Ihanaa. Voisiko saman kuvitella toisinpäin: nuori kaunis nainen toteuttaisi vanhemman opettajamiehen toiveita ja molemmat nauttisivat. Sitä pidettäisiin törkeänä vallankäyttönä ja alistamisena – ja siksi se provosoisi.

Heikkelä ja Aho näkisivat varmaan mielihyvin kirjansa osana eroottisen kirjallisuuden perinnettä Anaïs Ninistä Catherine Millet’hen. Sen kontekstina on kuitenkin ennemminkin netin keskustelupalstoilla ja iltapäivälehdissä julki tuotu ”naisen halu”, joka kertoo minkälainen seksi on hyvää ja minkälainen mies sitä voisi olla naiselle antamassa.

Herman Raivio

Päivi Alasalmi:
Turhamainen aasi.
Satuja, 120 s.
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2009.

Turhamainen aasi ei sisällä pilamukaelmia tutuista saduista. Sellaiseen kirjoittamiseen satuperinne on usein innostanut, mistä mainio esimerkki on Jukka Itkosen parin vuoden takainen ratkiriemukas Sorsa norsun räätälinä. Päivi Alasalmen kaksitoista satua sen sijaan ovat saduiksi melkein vakavasti kirjoitettuja tekstejä. Tälläkin tavoin näyttää syntyvän hyvä kokoelma.

Jo Riikka Jäntin kansi vakuuttaa, että nyt ollaan sadun maassa. Taivaan väri on vaaleanpunainen, ihan pinkki. Sadun asujaimistosta nähdään pelottava haltia ja köykäinen haltiatar, kaunis prinssi ja röyhelöinen prinsessa sekä hevonen, aasi, sammakko, kissa ja laululintunen. Kasvillisuudesta on näkyvissä dramaattinen ruusuköynnös, ja arkkitehtuuria edustaa vaaleanvioletissa kaukaisuudessa kohoava linna. Vain haltiattaren sininen housupuku, farkkuhaalaria muistuttava, vihjaa siitä, että kokoelman saduissa saattaa piillä perinteestä poikkeavaa ainesta.

Niteen pystymuoto tuo mieleen Kirsi Kunnaksen klassiset satu- ja lorukäännöskokoelmat. Tekstejä toisistaan erottavat punapohjaiset kukkassivut korostavat nursery-sävyä, ja kunkin luvun anfangi on kuin vanhasta satukirjasta kotoisin: hieno kirjain ja mielikuvitukseen vetoava pikku kuva, hevosenkenkä, myrkkymalja, šakkinappula, haukka.

Koko kuvitus on ihailtavasti tasapainossa keveästi etenevien, jännittävien ja hauskojen satujen kanssa.

Päivi Alasalmi käyttää monin taitavin tavoin perinnettä kertomisensa kannattelijana ja koristeena. Oikeinkirjoituksen perinteestä hän on ottanut tiheään käyttöön pitkään vierastetun huutomerkin! Kansansatujen tapaan kirjan sadut suosivat kolmen kertoa: hyvä haltiatar toteuttaa kahteen kertaan kolme toivomusta; prinssi hakee prinsessalle lääkettä kolmen auringonkierron, kolmen vuoren ja kolmen lujan muurin takaa; kuningatar Angelica matkustaa ”milloin mihinkin poppanapajaan, tohvelinhuovutusleirille tai tiffanykruunukursseille”.

Osa Turhamaisen aasin saduista on vanhaan tapaan rauhallisen opettavaisia, siis sillä tavoin opettavaisia että opetuksen heti erottaa. Elämässään turhia havittelevalle aasille käy aika ikävästi, haltiattaret järjestävät metsätöllien asiat niin että vanhemmilla on vihdoin aikaa olla kylliksi lastensa kanssa, ja Epätoivoisten toivomuslähde opettaa, ettei rakkaudella ole yhtikäs mitään tekemistä älyn kanssa…

Näistä saduista on opetuksineen kaikkineen helppo innostua. Lapsilukijaa kiinnostanevat yllättäväiset juonet, satuhahmojen hauskat nimet ja kertojan muu omaperäinen leikinlasku. Aikuislukijaakin hykerryttää huumori ja melkein liikuttaa runollisen kielen kauneus. Satujen tunnelma heilahtaa äkisti ja taidokkaasti haikeasta hilpeään. Hyvin sopii prinsessa Rusosuun hätätilanteessa voihkaista kuningatarmummolta opittu voimamanaus: ”Voi elläimen käsi!” Olen valmis lainaamaan mummon manausta: voi elläimen käsi miten on mukava satukirja!

Kaisa Neimala

Lucy Maud Montgomery:
Marigoldin lumottu maailma.
Suomentanut Sisko Ylimartimo.
349 sivua.
Minerva 2009.

Lucy Maud Montgomery:
Vanhan kartanon Pat.
Suomentanut Sisko Ylimartimo.
365 sivua.
Minerva 2009.

Kanadan provinsseista pienin, Prinssi Edwardin saari, on myös valtakunnan perustamispaikka. Vehmas ja laakeana kumpuileva, tanskalaisen näköinen saari on osa luonnon- ja kulttuurimaantieteellistä käsitettä Akadia.

Sanan taustalla on kreikan Arkadia, johon ihannemaisemaan ranskalaiset uudisasukkaat aluetta vertasivat. Samaan Akadiaan kuuluvat myös Nova Scotian ja Uuden Brunswickin provinssit. Alue oli vahvasti ranskalaistunutta, mutta seitsenvuotisen sodan yhteydessä 1700-luvun puolenvälin jälkeen voitolle päässeet britit pakkokyyditsivät suurimman osan väestöä etelämmäs. Osa pääsi aikanaan palaamaan, mutta tällöin entiset maat olivat jo menneet englantia puhuville tulokkaille. Näitä puolestaan saapui siirtolaisina Brittein saarilta, mutta pian myös pakolaisina itsenäistyneistä Yhdysvalloista. Kaikkihan eivät olleet innostuneita Washingtonin tasavallasta, lojalistit asettuivat mieluummin Kanadaan, missä yhä oltiin Britannian kuninkaan alamaisia, vaikka sitten ranskan kielelläkin.

Edellä kuvattuun, kuvaushetkellä jo kauan sitten vakiintuneeseen taustaan sijoittuu Lucy Maud Montgomeryn (1874–1942) tuotanto. Hän kuuluu Akadian englantilaisiin ja saavutti maailman maineen kirjoillaan Anna ja ystävät sekä Pieni runotyttö. Prinssi Edwardin saarella on Montgomerysta otettu kaikki irti, puolet saaren niukasta julkisesta liikenteestä kulkee pääkaupungin Charlottetownin ja Montgomeryn kotitienoon Cavendishin väliä.

Jälkimmäisessä onkin sitten rakkaudella vaalittuina niin Montgomeryn sukulaisten talo Green Gables, hänen oman asuntonsa kivijalka kuin postikonttori, josta aloitteleva kirjailijatar lähetti käsikirjoituksiaan bostonilaiselle kustantamolle. Jopa brittivallan aikuista postilaatikkoa väitetään alkuperäiseksi, vaikka skeptikko voi kysyä, olisiko käsikirjoitukset todellakin pudotettu kirjeenä laatikkoon eikä annettu kirjattaviksi postitoimistonhoitajalle. Yhtä kaikki, kesäaikaan Cavendishin punahiekkaiset rannat vilisevät uimareita, kiikarikaulaisia lintuharrastajia, japanilaisia kameranomistajia sekä ennen kaikkea entisiä runotyttöjä.

Montgomery on siis Kanadassa jotakin samaa kuin vaikkapa Kalle Päätalo Suomessa tai Selma Lagerlöf Ruotsissa, rakastettu ja äärimmäisen paikallinen kirjailija. Toisaalta se, että tuotanto on vahvasti juurevaa, ei estä sitä sisältämästä hyvinkin yleisinhimillisiä kysymyksiä, kuten ystävyyttä ja sen vaiheita lasten varttuessa. Runotyttö-trilogia puolestaan, erityisesti keskimmäinen osa Runotyttö maineen poluilla on kautta aikain parhaita kuvauksia siitä, kuinka kirjoittamisharrastus vähitellen ja puoliksi huomaamatta muuttuu ammatiksi.

Äskettäin olemme saaneet suomeksi kaksi Montgomeryn vähemmän tunnettua teosta, Marigoldin lumotun maailman ja Vanhan kartanon Patin. Ne molemmat valottavat montgomerylaista maailankuvaa.

Kotitilasta puhuttaessa vanha täti evästää tyttöä: ”Ja sinun täytyy aina rakastaa sitä. Paikat tietävät, milloin niitä rakastetaan – aivan niin kuin ihmiset. Olen nähnyt taloja, joiden sydän on aivan murtunut. Tämä talo ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Olen rakastanut tätä taloa siitä päivästä alkaen, kun tulin tänne morsiamena.”

Montgomerya lukiessa virittyy erikoinen tunnelma. Tärkeää on rakkaus, mutta ei suinkaan vain sukupuolinen, mikä jo päähenkilöiden lapsuuden vuoksi jääkin aika taustalle. Toisaalta on kiintoisaa, että nykyaikana juuri romanttinen, seksuaalinen ja aivan tiettyyn henkilöön kohdistuva rakkaus on parhaiten pitänyt pintansa siinä missä intohimoinen rakkaus vaikkapa kotiseutua, isänmaata, vakaumusta, vallankumousta, sukua, äidinkieltä, uskontoa tai heimoa kohtaan koetaan jotenkin vanhanaikaiseksi ja ulkokohtaiseksi. Mahdollisesti tällöin myös menetetään jotakin, mikä Montgomeryn teoksissa on vielä väkevästi läsnä.

Tietysti montgomerylainen maailma voi myös olla tukahduttava. Uskonnon ja etenkin sen harjoittamisen vaatimukset otetaan hyvin tosissaan, sekä sisällön että muodon puolesta. Maaseudun patriisiperheet pitävät tarkkaa eroa vähemmän hienoon väkeen, ja kulmakunnan harvat ranskankieliset edustavatkin hyvin maalaista köyhyyskulttuuria.

On vaikea ottaa lopullista kantaa siihen, kuvaako Montgomery ajan patriarkaatin valtaa. Ainakin lapsia tuntuu paljon välittömämmin kontrolloivan matriarkaatti ja tätivalta, alati kaikkialla läsnä olevat yksi toistaan vanhemmat ja kaikkialle näkevät naiset. Myös nyt puheena olevissa kirjoissa tytöt helposti vetäytyvät mielikuvitusmaailmoihinsa ja hyvän ystävän kriteeri onkin se, onko tällä mitään edellytyksiä ymmärtää tätä salattua maailmaa – toisin sanoen, uskaltaako uudelle tuttavuudelle kertoa mielikuvitusystävistä. Useimmat aikuiset puolestaan pitävät huolestuttavana ja tyhjänpäiväisenä, jos lapsi keksii olemattomia tuttavuuksia itselleen.

Jotkin asiat voivat saada yllättävän ladattuja merkityksiä. Semmoinen saattaa olla polkkatukka, se on vanhojen rouvien mielestä jotakin erityisen arveluttavaa ja ärsyttävää, etenkin silloin, kun väitetään, että mielikuvitusystävättärelläkin on semmoinen.

Syvemmällä tasolla Montgomery kuvaa usein tosiasioiden myöntämistä, lusikan kauniiseen käteen ottamista. Tytön ei tarvitsekaan olla poikien kilpailija, vaan toisenlainen. Varttumisen myötä lumotut puutarhat ja kuvitellut ystävät haipuvat mielestä kuin aamuinen uni. Siitä välittyy oma haikea järkevyytensä.

Montgomery marssittaa usein esiin yhtäältä maalaisen murteellisesti ja toisaalta ranskanvoittoisesti puhuvia ihmisiä. Näiden repliikkien suomentaminen on nytkin ollut juuri niin hankalaa ja kömpelöä kuin vierasmaalaisen murteen suomentaminen aina on. Näiden harvojen epäluontevuuksien ei pidä antaa häiritä muuten mainiosti onnistunutta käännöstyötä.

Hannu Niklander

Jari Sedergren & Ilkka Kippola:
Dokumentin ytimessä. Suomalaisen
dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaa 1904–1944.
Tietokirja, 537 s.
SKS 2009.

Elokuva- ja historiantutkija Jari Sedergrenin yhdessä arkistotutkija Ilkka Kippolan kanssa kirjoittama ensimmäinen yleisesitys kotimaisista dokumenttielokuvista raivaa tietä myöhemmille jatkotutkimuksille.

Ensimmäiset elokuvaesitykset Suomessa järjestettiin vain vuosi sen jälkeen, kun Lumièren ensimmäiset elokuvat oli näytetty Pariisissa 1895. Varhaisimmat elokuvat olivat nykypäivän näkökulmasta katsottuna luonteeltaan dokumenttielokuvamaisia lyhytelokuvia. Tarkat lajityyppirajat eivät elokuvan alkuaikoina olleet vielä täsmentyneet.

Ensimmäiset elokuvantekijät tekivät kaikkea: luonto-, matkailu-, uutis-, ajankohtais- tai fiktio-elokuvia. Määrittelemällä ja ajoittamalla näitä teoksen kirjoittajat sitovat kotimaisen elokuvan osaksi yleismaailmallista elokuvan kehitystä. Varhaisille elokuvantekijöille liikkuvassa kuvassa korostui sen attraktioluonne. Niinpä luonnonilmiöt, kuten virtaava vesi tai tuulessa liikehtivä lehvästö, riittivät varhaisille elokuvantekijöille taltioimisen kohteeksi.

Teos uhkuu perusteellisesti tehtyä tutkimusta. Yksityiskohtien ja lähdeviittausten paljous on ajoittain näännyttävä. Vaikka vakavana pidettävään tutkimukseen kuuluukin sekä väitteiden että aineiston todennettavuus, käy faktojen marssittaminen lukijan eteen ajan mittaan puisevaksi, ellei satu jakamaan Sedergrenin ja Kippolan innostusta kotimaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan historian yksityiskohtin.

Elokuvasensuurin ja propagandaelokuvan historiaa tutkineelle Sedergrenille on luontevaa mieltää kotimainen dokumenttielokuva, samoin kuin brittiläinen sosiaalinen dokumentaariliike, suhteessa valtioon ja teollisuuteen. Myös Suomi-brändin rakennusyrityksiä nähtiin, kuten Yhdysvaltoihin viety Tuhatjärvien maa (1920) ja ulkoasiainministeriön kanssa yhteistyönä tehty Finlandia (1922).

Liikkuvan kuvan ihmeellisyydestä todistaa sekin, että sana ”elokuva” keksittiin vasta vuonna 1927. Siihen asti vallitsi sanojen ja termien kirjavuus, saatettiin puhua filmistä, kuvista, näkymistä tai elävistä kuvista. Termi elokuva syntyi kilpailun tuloksena, sen keksi suomalais-ugrilaisen kielitieteen ylimääräinen professori Artturi Kannisto, kielentutkija ja oikeakielisyysmies.

Dokumentin ytimessä tekee näkyväksi, kuinka vähän elokuvassa on historiansa aikana ollut todellisia uutuuksia. Alusta asti elokuva oli markkinahuvia, joka globalisoitui vauhdilla. Jo 1920-luvulla viihteestä oli tullut maailmanlaajuista teollisuutta. Kotimaista elokuvaa on hallinnut dokumenttielokuva. Vasta 1920-luvulla suomalainen elokuva suuntautui vahvasti fiktioon ja pitkiin näytelmäelokuviin.

Sedergrenin ja Kippolan pioneerityön vaikuttavuutta hämärtää teoksen lievä jäsentymättömyys. Kenties materiaalin moninaisuutta on vaikea survoa muottiin.

Antti Selkokari

Maritta Lintunen:
Heijastus.
Romaani, 232 s.
WSOY 2009.

Jo muutaman sivun lukemisen jälkeen Maritta Lintusen romaanista Heijastus voi nostaa esiin yhden ison eikä kaunokirjallisuudessa ihan tavallisen ansion: sen kerronta on erittäin hallittua, luontevaa ja havainnollista. Romaanin mittaan tulee yhä vain selvemmäksi, että hallittu ansiokkuus ulottuu kerrontateknisesti laveammallekin.

Heijastuksessa keskitytään yhden viikonlopun tapahtumiin Mäntyjärven pikkukaupungissa. Kokonaiskuva niistä syntyy kolmen kertojan näkökulmista. Yksi heistä on matematiikan tutkija Tuomas, joka palaa pitkän ajan jälkeen entiseen kotikaupunkiinsa. Toinen on vanheneva kampaamon pitäjä ja kolmas Tuomaksen entinen tyttöystävä.

Juonikasta Heijastuksessa on sekin, että muuan aloitusjakson kursivoiduista lausahduksista alkaa pikkuhiljaa osoittautua todeksi ja siitä kasvaa romaaniin eräänlainen motto: ”Joskus kaiken takana on vain muutama kriittisellä hetkellä lausuttu sana.” Kun kolme kertojaa katselee viikonlopun tapauksia ja väliin palaa muistoissaan menneisiin aikoihin, alkaa romaaniin hahmottua monimutkainen kertomus muutamista pikkukaupungin asukkaista ja heidän elämästään. Hiljaisen ja melkein idyllisen pikkukaupungin säällisen julkisivun takana piilee salattuja suhteita ja intohimoja, silloisia ja samalla myös nykyisiä, sillä monet vanhat tapaukset ulottavat vaikutuksensa nykyhetkeen saakka.

Matemaattisesti lahjakas Tuomas on lukionkäyntinsä loppuvaiheessa raatanut isänsä puunkuljetusliikkeessä niin rankoin työajoin, että hän on toisinaan nukahdellut tunneilla. Isä on toivonut pojastaan työnsä jatkajaa, vaikka poika haaveilee opiskelusta. Hankalassa tilanteessa Tuomas on saanut rohkaisevaa ja lopulta aivan ratkaisevaa tukea matematiikan opettajalta, joka on huomannut pojan lahjakkuuden. Isä taas on ”muutamalla kriittisellä hetkellä lausutulla sanalla” suistanut poikansa itsemurhan partaalle.

Yllättävän monet muutkin romaanin henkilöt ovat menneisyydessä tulleet joko lausahtaneeksi tai kuulleeksi kriittisellä hetkellä sanoja, joilla on syvät ja pitkät vaikutukset. Vaikka Tuomas on aikoinaan riuhtaissut itsensä irti kotikaupunkinsa elämänmenosta, hän törmää nytkin, pitkän ajan kuluttua, niiden vaikutuksiin – ja päälle päätteeksi saa jälleen kuulla sanoja, jotka rikkovat yhden hänen mielensä tukipylväistä.

Romaanin lukijaa pitää lujasti otteessaan se valpastuttava seikka, että asiat ja niiden suhteet ja vaikutukset paljastuvat hänelle vähin erin. Näin tarkoin hallittu kerrontatekniikka saattaa paikoin tuntua melkein laskelmoidulta, mutta taidokasta se on ja siinä on oma, mielenkiintoa vireänä pitävä viehätyksensä.

Heijastuksen lopussa odottaa vielä romaanin kronologiaan liittyvä yllätys. En ole aivan varma sen tarpeellisuudesta, sillä se tuo mukanaan teokseen oudohkosti mystisen vivahteen. Kyllä tämä hienosti kerrottu tarina olisi ilman sitäkin kantanut vallan hyvin.

Lasse Koskela

Thomas Bernhard:
Haaskio.
Romaani, 174 s.
Suomentanut Tarja Roinila.
Teos 2009.

Itävaltalaiselta, 20 vuotta sitten kuolleelta ja meillä viime aikoihin saakka melko tuntemattomaksi jääneeltä Thomas Bernhardilta on kolmessa vuodessa julkaistu suomeksi kolme romaania: Hakkuu; Muuan mielenkuohu (Teos, 2007), Betoni (Lubra Editions, 2008) ja Haaskio (Teos, 2009).

Teos-kustantamon kautta julkaistujen romaanien suomentaja Tarja Roinila on kirjoittanut kumpaankin kirjaan jälkisanat, Hakkuuseen valaisevan kirjailijaesittelyn, Haaskioon analyyttisemmän tarkastelun. Bernhard, hänen estetiikkansa ja problemaattinen tapansa kirjoittaa tulevat tutuiksi sitä kautta, ja omassa jutussani yritän välttää Roinilan esiintuomien asioiden toistamista, vaikka itse romaani perustuukin toistoille.

En tiedä toista kirjailijaa, joka olisi napanöyhdän kaivamisella päässyt yhtä syvällisiin totuuksiin. Bernhardin romaanit ovat sivistyneistöromaaneja, ahdistavankin korkeakulttuurisia, samalla nihilistisen raadollisia.

Yhteistä Bernhardin suomennetuille romaaneille on, että niiden alkutilanne on staattinen, usein läheisen ihmisen kuoleman jähmettämä. Hakkuussa päähenkilö ei tee muuta kuin istuu laiskanlinnassa ja purkaa vuolaana assosiatiivisena ryöppynä ylimielisiä huomioitaan inhoamistaan ihmisistä, joita on joutunut yksillä taiteellisilla illallisilla tapaamaan. Betonin päähenkilö Rudolf on aloittamaisillaan musiikkitieteellistä tutkielmaa ihailemastaan Felix Mendelssohnista, mutta laajamittaisen työn tuhoksi koituvat joka puolelta hänen päänsä sisältä kumpuavat myrkylliset ajatukset sisarestaan, omasta yhteiskunnastaan ja ihmisenä olemisen ristiriidasta; ylimalkaan Bernhardin romaaneissa kaikki, sekä olemassaolon avaruus että ahtaus, ovat pään sisällä.

Haaskiota voi pitää muistopuheen irvokkaana, motkottaville hakoteilleen ja sieltä takaisin kiertyvänä karnevaalimuunnelmana. Wertheimer, yksi kolmesta nuoruudessaan lahjakkaasta pianistista, on kuollut oman käden kautta, hirttäytynyt siskonsa talon edustalla. Toinen kolmesta, Glenn Gould, on jo sitä ennen kuollut luonnollisen kuoleman. Ainoa elossa oleva on vajonnut syiden ja seurausten setvimisen pohjattomiin syövereihin.

Kirjan päähenkilö tuskin edes huomaa, mitä tässä ja nyt -tasolla tapahtuu, kun kaikki olennainen tuntuu tapahtuneen jossakin imperfektin tai pluskvamperfektin sopukassa, johon kertoja yrittää loputtomalla asioiden perkaamisella päästä käsiksi. Wertheimerin mielessä on muhinut itsemurhan ajatus siitä saakka, kun hän on nuorena pianonsoiton opiskelijana kuullut käytävällä ohi kulkiessaan pari tahtia Goldberg-muunnelmia, jotka nuori Glenn Gould on luokkahuoneessa soittanut. Silloin hän on tajunnut, että vaikka hän itsekin on lahjakas, ei sentään nero, ja koska hänestä ei voi tulla ainutkertaista ykköstä vaan ikuinen kakkonen, millään ei ole enää väliä. Kaunein taidemusiikki ei tuo siunausta vaan kärsimyksen, ja sen valaistuksessa joutuu näkemään, miten pientä kaikki on. Myös tarinan kertoja on luopunut soittamisesta ja antanut Steinway-flyygelinsä keskinkertaisen opettajaperheen keskinkertaiselle lapselle, jota hän inhoaa samalla ehdottomuudella kuin kaikkea muutakin, mikä ei ole täydellistä. Tällä tavoin myrkyttynyt, nihilistinen mieli antaa ihmiselle yhtä vähän elintilaa kuin hän pystyy antamaan kanssaihmisilleen.

Myös kolmikon ainoalle eloonjääneelle kuolema näyttäytyy hyvänä vaihtoehtona. ”Olin kateellinen kuolleille. Hetken ajan vihasin heitä heidän ylemmyytensä takia.”

Bernhardin romaaneissa olen joutunut lumouksen valtaan siitä, miten eläväksi kerronnallinen mielenkuohu pystyy tekemään kirjan sakean ja murheellisen maailman; aggressiivisuushan on tietysti ponnekasta taistelua letargista masennusta vastaan, ja Bernhardin henkilöt ovat yleensä sekä sairauksien että raskasmielisyyden runtelemia.

Se, että kerrontaa kuljetetaan eteenpäin nimenomaan mielenkuohun voimalla, tekee romaanista pauhaavan sinfonisen. Sävelten rinnalla kulkee sanojen ehtymätön virta. Toisin kuin oikeissa korvalle sävelletyissä sinfonioissa, joiden osat on erotettu toisistaan lyhyillä tauoilla, jolloin konserttiyleisö voi kohentaa asentoaan ja valmistautua kuulemaan jotain uutta, Bernhardin puhuva ja ajattelun hetteiköissä piehtaroiva sanamusiikki ei anna lukijalle tilaisuutta itsensä kokoonharsimiseen, vaan hönkii yhtä soittoa läpi kaiken niin, että lukija ei heti huomaakaan, missä Scherzo muuttuu Trauermarschiksi.

Jollakin tavoin Haaskio tuntuu jopa vastineelta Joycen Odysseukselle. Tajunnanvirta – tai pikemminkin ajatusten rondo – ja ulkoinen tapahtuminen ovat samassa suhteessa toisiinsa. Siinä missä vuorokauden arkisten ja sameiden tapahtumien alta nousee Joycella kaleidoskooppisena esiin länsimaisen kulttuuriperintö, Haaskion päähenkilö matkaa romaanin sisäistyneessä hämärässä ystävänsä Wertheimerin hautajaisista tämän metsästysmajalle etsimään hänen irtolappusille tekemiään filosofisia merkintöjä. Merkinnät itsessään saattavat olla yhtä hyvin nerokkaita kuin umpihulluja, mutta pessimismin odysseiassa mitään ei tietenkään löydy; itseään tuhoava ihminen on polttanut ajatelmansakin poroksi. Levysoittimen lautaselle on sentään unohtunut Goldberg-muunnelmien Gould-versio.

Samaan aikaan kun luin Bernhardin romaania, tulin katsoneeksi mahdollisimman erilaiseen maailmaan sijoittuvan elokuvan, Aronofskyn The Wrestlerin, ja yllätyin siitä, että ne olivat perimmältään lähes sama tarina mutta eri kielillä kerrottuina. Mickey Rourken brutaali painija harhailee banaalin machossa junttimaailmassa, joka vähitellen nujertaa hänet. Bernhardin kirjan puhuja taas on äärimmäisen arrogantti, tavallisista ihmisistä tarkasti omaan yksinäisyyteensä eristäytynyt yksinajattelija, jonka ajatukset ovat usein häneltä itseltäänkin kateissa, liian monen itsetiedostus- ja itse-epäilykerroksen alla – aivan kuten tarinaa eteenpäin vievä melodia voi hukkua rikkaan orkestraation loputtomiin sävyihin ja yksityiskohtiin. Mutta jollakin yksinäisyyden tasolla nämä kaksi rujoa ihmistä kuitenkin kohtaavat mielessäni, siis minussa, ja heistä tulee hyvinkin inhimillisiä.

Bernhardin hieno romaani antaa tänä kevyen kaupallisuuden aikana lukijalle töitä siinä kuin kohtalaisen vaativa taidemusiikki; tulee kohtia, joiden merkitystä kokonaisuudessa ei heti tajua, ja pitkästyneenä toivoisi levyn alkavan pyöriä vähän nopeammin. Mutta täysi elämänkuva syntyy vain, kun kaikki ainekset eivät palvele viihtymistä.

Ehkä musiikillisuus on selvimmin se ominaisuus, joka erottaa Bernhardin Beckettistä. Kumpikin on hyvin perillä olemassaolon tyhjyydestä, mutta jos Beckettin monologit ovat mutinaa, Bernhardin on motkotusta joka saattaa häikäistä kyllästymäisillään olevan kuulijan. On poikkeuksellista, että älyllinen etsintä löytää niin puhtaasti subjektiivisen tunnekielen kuin Bernhardilla yhä uudestaan näissä kirjoissa, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi olla äärimmäisen ikävystyttäviä.

Yhdestä asiasta olen Tarja Roinilan kanssa eri mieltä. Kun hän ensin nirsoillen kertoo omasta ambivalentista suhteestaan aforistiikkaan ja heti sen jälkeen sanoo, että tosin Bernhardiltakin löytyy vaikka kuinka monta aforistista kiteytystä huoneentauluiksi, niin huoneentauluja niistä tekee Roinila, ei Bernhard, joka hyvinkin konkreettisesti näyttää, minkälaisesta tunnemönjästä moiset oivalluksen kukkaset nousevat.

Arto Virtanen