Harry Salmenniemi:
Texas, sakset.
Runoja, 224 s.
Otava 2010.

Tässä lähetyksessä kerromme vielä… Pysy sohvassa, älä vaihda kanavaa! Me teemme sen puolestasi, zappailun ilo on kokonaan meidän puolellamme! Tiedämme, että sinun attention spännisi on suun ja sipsipussin etäisyyden pituinen (joten suu säkkiä myöten). Mutta älä huoli, äläkä ainakaan rasita selkääsi kaukosäätimen perään kurottelulla. Auttaisiko, jos laitamme uutislähetykseen kaksi yhtä tyhjänpäiväistä uutisankkuria?

Eksyin sivuraiteille, mutta kiitän/syytän siitä Harry Salmenniemen runoteosta Texas, sakset, jonka lukeminen aiheuttaa lukijassaan arvaamattomia assosiaatioryöppyjä ja ajatusten Kennedy-murhan taikaluoteja jäljitteleviä lentoratoja. Salmenniemen internetin eetteriromusta koostuva runous on kuin kutsu vapaaseen myötäkirjoittamiseen, kanavasurffailuun ja assosiaatiosekoiluun. Peli käyntiin; tyyli ja säännöt vapaat. Vaihde vapaalle ja kaasu pohjaan.

Teoksen kannet ovat sairaan rumat – mitä riemastuttavimmalla tavalla. Kirkuvankeltainen ja musta on takuuvarmasti Stockmannin hullujen päivien kulutushysterian inspiroimaa estetiikkaa, ja mieleen tulevat ne luontoon hajoamattomat, mutta pettämättömästi käsiin leviävät muovikassit, joilla krääsää kannetaan kellon alta kotiin. Kansia komistaa myös Salmenniemen esikoiskokoelmassaan fetissiksi asti käyttämä aaltosulje, joka on kuin mainoskuviin ja vaalijulisteisiin sutatut viikset. Tai vaikkapa Duchampin, Dalín tai Frank Zappan viekkaat Mona Lisat.

Kansien sisällä on valtaosa teoksen materiaalista hajanaisesti sivuille heiteltyä tekstisälää. Lauseet tupsahtavat kuin makkarat tehtaan koneesta, ilman sen kummempaa jäsentelevää periaatetta, kuin että yksi alkaa siitä, mihin toinen loppuu. Flarfaavan runoilijan paras kaveri on tunnetusti kaikenkarvaista ajatuksenpätkää suoltava Google.

Flarf-runouden lyhyt, mutta jo hyvin etabloitunut traditio ei kuitenkaan ole pelkkää pirstoutuneen todellisuuden peilailua, vaan siihen kuuluu ilmaisullisen kumouksellisuuden lisäksi vahva yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Näin myös Salmenniemellä, jonka teemasäröistä muodostuu lohdutonta aikalaisanalyysia. Sivuilla poukkoilee kilpailuyhteiskunnan hengästyttämää nimetöntä ja kasvotonta hahmoa sekä näiden pelkoja, kärsimystä, mielisairautta, tuotannon lakkautusta ja siirtämistä Viroon.

’Nyt meillä on mistä valita / toimisto tietää mikä työttömälle on parasta / näin työllistetään byrokraatteja ja luodaan tyhjäkäyntiä yhteiskuntaan / aina löytyy reikiä joita hyödyntämällä moni pääsee eteenpäin / huoltoaseman pihalla ihmisestä tuntuu huoltoaseman asiakkaalta / ruokin itseäni kuin tamagotchia/ kuka keksi yhdistää nämä asiat selittämätöntä apeutta / tämäkin yhteinen surunäytelmä / joka viides nainen joutuu elämänsä aikana kokemaan keskenmenon / Repliikin puolikkaistakin avautuu suuria väitteitä”.

Kun näitä kollektiivisen tajunnanvirran sattumanvaraisia katkelmia kasaa runokirjaksi kutsuttuun muottiin, voi keskipakoiset tapahtumapirstaleet nähdä lukevan, kokevan ja osaaottavan subjektin tuolla puolen olevaksi ajankuvaksi. Lyriikalta kauneutta, lohtua ja johdatusta elämän myrskyissä kaipaava lukija saattaa ihmetellä miten tähän on päädytty. Mutta vastakysymys kuuluukin, miten kuvata itsensä numeroksi yhteiskunnan jonoissa tuntevaa ihmistä – Nietzschen irtisanottua Jumalan vakanssistaan eheyttävänä perspektiivinä ja suurten kertomusten tilauskannan romahdettua.

Salmenniemen haihduttaessa sekä kärsijän että kärsimyksestä kertovan subjektin ja inhimillisyyden päästään lähemmäksi sitä epätoivoa, jota yhä useampi kokee jatkuvasti epäpersoonallisemmaksi muuttuvassa ja automatisoituvassa maailmassa. Tämä ”yhteinen surunäytelmä” hahmottuu yhteisenä ja yleisenä vasta kun kokija ja kokemus ovat irrotettu runominän singulaarisuudesta, kun ”puhujana” on heideggerilainen das Mann – kaikki ja ei kukaan; jokamies. Teos alkaakin runominän – ”tämä joku minä” – rajoittamisella silmäksi ja kuun peilaukseksi ”kylmässä joessa”. Tähän ensisivujen kauniiseen mutta kolkkoon kuvaan minuus ja runollisuus sitten jätetäänkin.

Texas, sakset on fyysisesti raskasta luettavaa, ei niinkään synkkien teemonsa vuoksi kuin juuri ratki revittyjen yhteyksiensä takia. Ymmärrän hyvin, että tämä helpon lukemisen vastustaminen on tietoista ja laskelmoitua, mutta paikoittain olisin toivonut suurempaa jännitettä järjestetyn tekstin ja epäjärjestyksen välille. Teoksen alkupäässä oleva proosarunomaisiksi laatikoiksi ryhmittynyt materiaali onkin mielestäni kirjan parasta antia.

Näissä laatikoissa pääsee ikään kuin vahingossa muodostumaan jotain subjektin ja äänen tapaista ilman, että teoksen ohjelmallinen kokoavan nimittäjän raunioittaminen tästä kärsii – varsinkin kuin laatikoiden alla juoksee numeroitua ajatustavaraa, joka (epä)tahdistaa laatikoiden (epä)tarinoita. Kirjan tässä osassa kuolleen runominän varjo syventää sen poissaoloa. Saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta tällä tavalla tiivistäessään silmille räjähtävää muotoaan rikkoutuu se umpiomainen kaksiulotteisuus, jollaiseksi Salmenniemen irralliset fraasit muodostuvat. Mutta vain hetkeksi: laatikoiden jälkeen alkava noin 130-sivuinen loputon loppu on juuri sitä, miksi Salmenniemi sitä kutsuu – noin 130 sivua myöhemmin: ”Loppu on vasta lopun alkua.”

Välillä mielenkiinto massiivista tekstiä kohtaan uhkaa kadota, mutta herpaantuminen on hetkellistä. Salmenniemen vastahankaisuuden poetiikka toteutuu teoksessa johdonmukaisesti, ja luku-urakasta muodostuu kiintoisa ja palkitseva. Ja kuten nimestäkin jo voi päätellä, ei Texas, sakset ole pelkkää synkistelyä. Tekstistä löytyy hupaisia viittauksia sen omaan metodiin ja muodostumisprosessiin – ynnä muuta kurittomuutta ja pelleilyä: ”tämä epäonnistunut projekti // juuret ovat tutkimus- ja sotilaskäyttöön tarkoitettujen tietokoneiden yhdistämisessä // tämä epäonnistunut hirveältä näyttävä muusa // tämä kasa oksennusta”.

Esitys saattaa todella tuntua hallitsemattomalta oksentelulta – ja sitä se tietysti onkin – mutta niin kauan kuin paperilla on tunnistettavia sanoja, on täydellinen merkityksettömyys ja kontekstipako mahdotonta. Kokonaisuuksia ilmenee siellä, missä lukijalla on hyvää tahtoa (ja vilkasta mielikuvitusta) jatkaa Salmenniemen rakentavaa hävitystä. Oman lisänsä sekä tekstin hauskuudelle että raskaudelle antaa keskustelupalstojen hirviömäinen epäkieli ja monsterisyntaksi, joka on mitä oivallisinta lukijan rääkkäystä: ”miltä Suomi 2000-luvun alussa näyttää korkeiden työttömyyslukujen lähiöiden liepeillä”. Salmenniemen teos on kokonainen luettelo vastauksia tähän kysymykseen. Hänen tekniikkaansa, kuten aikaisempiakin pakenevaa järjen häivää tavoittelevia praktiikoita (kollaasi, surrealismi, fragmentti ), voisikin luonnehtia tämän päivän naturalismiksi.

Oscar Rossi

Hannu Väisänen:
Kuperat ja koverat.
Romaani, 431 s.
Otava 2010.

Hannu Väisäsen kaksi edellistä romaania, lapsuutta ja nuoruutta oululaisessa kasarmiympäristössä kuvaavat Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) olivat omanlaisiaan täysosumia, aistikokemuksen ylistyksiä ja muistelevan proosan taidonnäytteitä. Toisien kenkien lopussa alter ego Antero värjää hiuksensa pikimustiksi ja matkustaa linja-autolla kotikaupungistaan Savonlinnan taidelukioon.

Kun luvassa oli trilogia, odotin kolmannesta teoksesta suurten lupausten täyttymistä, jonkinlaista Kekkosen Suomeen upotettua vastinetta Vladimir Tendrjakovin hienolle taideopiskelijaromaanille Nefertitin hymy (Kansankulttuuri, 1965), jossa taide ja kutsumus kumpusivat sisältä, mutta raamit asetti Stalinin ajan kurimus.

Ehkä odotin liikoja. Väisänen sai Toisista kengistään peräti Finlandia-palkinnon, ja mielestäni ansaitusti. Uudesta romaanista en innostunut, minun oli jopa työlästä kahlata sen helmeilevien pintadekoraatioiden läpi kohti lopussa häämöttävää lausetta ”Ja minä lauloin”.

Tunsin oloni romaanin sivuilla yhtä hankalaksi kuin romaanin Antero niissä ympäristöissä, joihin taiteelliset ambitiot häntä viskovat, ja yhtä vastahankaiselta tuntuu tällä kertaa kirjailijan yritys heittäytyä muistelemaan. Löysyys ja väkinäisyys näkyvät tekstissä, ja vielä huonommin pitää pintansa teoksen muisteleva aines, joka ei toisaalta jouduta kirjoittajaansa eteenpäin, eikä toisaalta pysähdytä häntä tarvittaessa syventämään kerrontaansa.

Tekijä yrittää huvittaa lukijansa hengiltä. Kun tilanne ei tunnu itsessään riittävän hauskalta, kirjoittaja pönkittää sitä ylenpalttisesti adjektiiveilla, superlatiiveilla ja liioittelulla. Adjektiivien paljous oli toki Väisäsen heikkous jo kahdessa edellisessä teoksessa, mutta niissä laatusanojen käyttö oli niin mutkattoman raikasta, että se kääntyi lopulta hänen voimakseen.

Nyt niillä keinoin ei pötkitä kovin pitkälle, jos on koko ajan väärä paikka, väärä aika, väärä sukupuoli, väärä identiteetti ja ajatukset kulkemassa väärään suuntaan. Kirjan surkuhupaisa perusviritys olisi kaivannut kontrasteja, ankkurointia johonkin pysyvämpään, joka ei liu’u kaiken yli ja ohi kuin vino hymy.

Kirjan alkusivuilla Antero itkee opiskelijakämpässään sitä, ettei pääse Chile-mielenosoitukseen, koska on onnistunut grafiikanluokassa halkaisemaan varpaankyntensä. Varpaankynsi toimiikin sitten aasinsiltana aiempaan vastaavanlaiseen haaveriin, joka sattui Savonlinnan taidelukion aikoina; takauma tuntuu kokonaisuuden kannalta turhalta, koska se koostuu pelkistä irtonaisista anekdooteista ja surkuhupaisista tilanteista, eikä kirjailija välitä sen enempää kertoa, kuinka kauan siellä oltiin kuin sitäkään, miksi sieltä lähdettiin niin liukkaasti (Suomen kuvataiteilijoiden matrikkelista selviää, että Savonlinnaa kestettiin yksi lukuvuosi). Sitten oltiin kolkuttelemassa Taideakatemian koulun ovea, ja päähenkilön eteerisesti haahuilevasta oleilusta huolimatta päästään sisäänkin. Koulun tiloihin Väisänen ei lukijoitaan montaa kertaa päästä, ja parhaimmillaankin vain pikakäynnille.

Opiskelijatovereista tulevat lähemmin tutuiksi Ootla ja Doris sekä omilla lempinimillään humoristisesti esitellyt Lintti ja Jontti. Lukuisia alivuokralais- ja opiskelukämppiä kirjailija innostuu kuvaamaan vain, jos niissä asuminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Liioittelemalla mikä tahansa tietysti onkin mahdotonta, sitä paitsi vuokraisännät – emännistä puhumattakaan – ovat toinen toistaan hullumpia. Ainoa, mikä Anteroa kiinnostaa, on mielikuvituksen luoma todellisuus ja eksentrisen ei-ihan-performanssiryhmän kanssa kyhätyt hervottoman absurdit esitykset, joista saa palkinnoksi suloista ekshibitionistin häpeää. Lopussa Antero vielä lähtee vaihto-oppilaaksi Unkariin, opettelee muutaman unkarinkielisen kvasifilosofisen fraasin, mutta sekin osoittautuu vääräksi paikaksi. Anterossa on paljon Samuel Oinoa, tiiltä joka ei sovi mihinkään muuriin, mutta Taidekatemian koulun varjoihin yltääkseen Väisäsen olisi ollut hyvä palauttaa mieleensä joitakin Pekkasen kirjoittajanhyveitä.

Pikareskiromaaniakaan jonkin Saul Bellow’n Augie Marchin kiemuroiden tapaan ei oikein synny, kun romaanin hauskuttavat ainekset kokoavan kertojanotteen sijasta jäävät harottamaan minne sattuu. Kuperat ja koverat ontuu myös siksi, että lukijalta jää ajan, paikan ja minäpäähenkilön todellisuus saavuttamatta, kun pintahömpällä peitetään kaikki olennaisempi. Boheemia aikuistumisprosessiaan kipuilevan päähenkilön tuskaan tai todellisiin identiteettiongelmiin kerronta ei yllä, se väistää ne ja piirtää sitäkin vimmatummin hassuja karikatyyrejä oudoista lähimmäisistä; romaani on paitsi pakoa paikasta toiseen, myös pakoa identiteetin kuvaamisesta tai rajaamisesta.

Kuperat ja koverat käyttää perimmältään samaa kieltä kuin Toiset kengät, mutta siinä, missä Toisia kenkiä lukiessa haltioitui lauseen totuudellisuudesta, uudessa romaanissa syntyy tunne, että nyt uskotellaan todeksi jotain, mikä ei ihan sitä ole. Paikoin Väisänen yhä kirjoittaa nautittavan eloisia havaintoja ilahduttavankin notkeisiin lauseisiin, mutta kokonaisuudesta tulee uuvuttava kokoelma irtopisteiden keruuta, näennäishenkeviä poseerausasentoja, itsetarkoituksellista hassuttelua, itseriittoista napanöyhdän kaivelua, kielellistä koketeriaa ja estotonta lukijan kosiskelua. Muistamisesta on syystä tai toisesta tullut vaikea asia, ja romaanin keskeinen ongelma yritetään kuitata pakonomaisella hilpeydentavoittelulla.

Väisäsen viljelemän humoristisen behaviorismin tekniikalla syntyy oivaa ja paikoitellen herkullistakin pakinaproosaa, mutta pakinan totuus yleensäkin venyy jonnekin kahteen, kolmeen tekstisivuun, jonka jälkeen se alkaa suoltaa valheita henkensä pitimiksi. Helsingin Sanomien [po. Uuden Suomen. - toim. huom.] unohtumaton Olli, Väinö Nuorteva, tajusi tämän hyvin, eikä yrittänyt liimailla pakinoistaan mitään Proustin romaanisarjaa muistuttavaa.

Arto Virtanen

Elina Hirvonen:
Kauimpana kuolemasta.
Romaani, 219 s.
Avain 2010.

Elina Hirvosen kirjailijanura on alkanut komeasti. Hänen esikoisromaaninsa Että hän muistaisi saman (2005) pääsi Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, käännettiin seitsemälle kielelle ja nostettiin näkyvästi esille New York Times Book Review’ssa toukokuussa 2009.

Hyvää tekoa on myös Hirvosen uusi romaani Kauimpana kuolemasta. Ensimmäisenä siitä panee merkille esimerkillisen taidokkaan kerronnan, jossa vaihtelevat lyhyet päälausevirkkeet ja pitkät, monilauseiset ja monimääreiset virkkeet. Tämmöinen virkerytminen taidokkuus alkaa täällä koivuklapiproosan luvatussa maassa olla harvinainen ilmiö.

”Olen aina ajatellut, että muistamisen ja kuvittelemisen välillä ei ole selkeää rajaa. Että luomme tarinoita elämästämme ja historiastamme, höystämme muistia kuvitelmilla ja muilta varastetuilla hetkillä kuin kirjoittaisimme romaania”, tuumii romaanin toinen minäkertoja Paul. Juuri noin tapahtuu Paulin kertomuksessa elämästään, ja saman periaatteen varaan rakentuu koko romaanikin.

Paul on lapsuutensa Afrikassa viettänyt entinen kehitysaputyöntekijä, joka on palannut eteläisen Afrikan maahan valmiina hiljaiseen ja huomaamattomaan kuolemaan. Hänen kauttaan rakentuu kuva kehitysavun ihanuudesta ja kurjuudesta. Toisinaan hyvää tarkoittava apu näyttää olevan osa koneistoa, joka tuottaa rikollisuutta, prostituutiota, raakaa pornoa, poliittisia vaikeuksia, uudenlaista köyhyyttä ja jopa keskitysleiriä muistuttavia ”hoitolaitoksia”, joihin köyhimmät lapset suljetaan. Siinä hommassa idealistinen kehitysapuvirkamies joko luopuu työstään tai kyynistyy istuksimaan gin tonic -lasinsa takana aurinkovarjon alla.

Paulin idealismi on murentunut pian alun innostuksen jälkeen. Hän on luopunut työstään, ja henkilökohtainenkin elämä on mennyt huonosti: avioliitto suomalaisen Johannan kanssa on päättynyt eroon, ja pojasta on tullut pahoinpitelevä rasisti.

Romaanin toinen minäkertoja Esther on päässyt pienestä syrjäkylästä kouluun ja sittemmin yliopistoon ja koettaa nyt tehdä kotimaansa olojen kohentamiseksi sen minkä voi. Kovin paljon hän ei voi, sillä köyhyyden ja kurjuuden kaaos on musertava.

Esther kuvailee lapsuuttaan kotikylässään ja yrittää selvittää ystävänsä Bessyn kohtaloa. Kaunis Bessy on pakotettu setänsä vaimoksi , ja eräänä päivänä hän on noussut peukalokyytiläiseksi kaupunkiin menevään rekkaan. Sen jälkeen Esther saa hänestä vain hajanaisia tietoja, jotka kertovat kauheasta kohtalosta prostituution ja pornobisneksen helvetissä. Paulin kertomuksessa on yhtymäkohtia Estherin kertomaan, ja häntä kauan vaivannut muisto kahdesta miehestä raahaamassa mustaa tyttöä hotelliin saa karmean selityksen.

Kerrontatekniikka pakottaa lukijan valppaaksi, sillä hänen on rakennettava romaanin kokonaistarina kahden henkilön kertomuksien risteyskohdista.

Erikoista romaanissa on kauneuden ja julmuuden omalaatuinen lomittuminen. Tässä eteläisen Afrikan maassa on paljon kaunista: valo, maisema, luonnon ilmiöt, äänet, tuoksut, luja ystävyys, toivo paremmasta huomisesta. Mutta alati on läsnä myös kuolema. Kottikärryillä sairaalan pihaan viety potilas kuolee jonoon, parannettavissa oleva sairaus näännyttää savimajan nurkkaan käpertyneen. Slummien viemäreistä nousee raiskattuja, tyhjäsilmäisiä lapsia, joilla on vanhuksen katse. Muurin harjalla on lasinsiruja ja sähköaita, vartija hivelee konepistoolinsa kantta melkein hellästi. yk:n maastureissa on ilmastointi ja iso radioantenni. Vahvasti meikatut, korujaan helisyttelevät ja aurinkolasiensa taakse suojautuneet länsimaiset naiset opettavat siveellisyyttä raiskatuille tytöille. Rahalla saa mitä vain – erityisesti ihmisiä: vanhenevat valkoiset naiset virkistäytyvät nuorten afrikkalaisten poikien kanssa. Toisilla rahaa on, toisilla ei.

Kauimpana kuolemasta tuntuu osoittavan, että ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta – tai
paremminkin kuolema on aina yhtä lähellä; ei ole sellaista hetkeä, jolloin ihminen olisi kauimpana kuolemasta, tai sitten se hetki on aina, joten joka hetkestä olisi otettava irti se onni, joka siitä on saatavissa. Tämmöinen näkemys alkaa – outoa kyllä – tuntua jotenkin lohdulliselta.

Vaikka romaani vyöryttää lukijansa eteen raa’an väkivaltaisen ja traagisesti sattumanvaraisen afrikkalaisen arjen, se päättyy seesteisen kauniiseen loppuun. Maailma on kauhea paikka, elämässä voi tapahtua ihan mitä vain tai vielä pahempaa. Mutta sentään on olemassa myös ystävyyttä, huolenpitoa rakkautta. Sellaista on elämä, ja siinä ihmisen on koetettava elää ja elettävä parhaalla mahdollisella tavalla.

Kauimpana kuolemasta on rehellisen realistinen, melkein naturalistisen suorasukainen mutta nautittavan suhteellisuudentajuinen romaani. Sen voima piilee paradoksissa: näin lempeän vaikuttavasti voi kertoa kauheista asioista ja silti päätyä katharsista muistuttavaan seesteisyyteen. Eipä kai sitä kaunokirjallisuudelta voi paljon enempää toivoa.

Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta on tervetullut teos suomalaiseen kirjallisuuteen. Meillä on jo aivan tarpeeksi romaaneja, joissa keski-ikäinen mies istuu keittiön pöydän ääressä, vetelee kynnellään viivoja vahakankaaseen ja varjostimettomassa lampussa on kärpäsen kakkaa.

Lasse Koskela

Teemu Kaskinen–Heikki Heiskanen:
Norsun vuosi.
Romaani, 302 s.
WSOY 2010.

Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen yhdessä tekemä rikosromaani Norsun vuosi pyrkii uudistamaan dekkarigenreä monella tavalla.

Kirja on omistettu suosikkifilosofi ja kultturikriitikko Slavoj Žižekille. Hän on se slovenialainen partamies, joka selittää maailmaa nurinkurisesti mutta hauskasti kirjoissaan ja luennoillaan.

Kansipaperissa ei selvitetä miesten työnjakoa. Erään lehtijutun mukaan Heiskanen olisi tehnyt taustatyöt ja Kaskinen kirjoittanut tarinan. Olisiko se syy skitsofreniaa muistuttavaan oireiluun siellä täällä?

Takakansi sanoo kirjan käynnistävän ”kovaotteisen dekkarisarjan, jonka päähenkilö on täydellinen vastakohta perinteisille lökäpöksypoliiseille”. Mille perinteisille lökäpöksypoliiseille? Ei suomalaisissa dekkareissa ole vuosikymmeniin esiintynyt sellaisia. Rikostutkijat on jo kauan esitetty hyvin koulutettuina, sinnikkäinä ryhmätyön puurtajina.

Kirjan minäkertoja Heikki ”Norsu” Norén on Helsingin poliisin huumeyksikössä työskentelevä ylikonstaapeli. Hän on mukana huumekauppiaiden kiinniotossa ja huomaa tutun lääkärin olevan yhden auton kuskina. Hän iskee lääkärin tainnoksiin ja heittää tämän auton takakonttiin piiloon kollegoiden katseilta. Virkavirhe, vähintään. Lisäksi hän ampuu hengiltä paikalle eksyneen hirven.

Norén siirretään väkivaltayksikköön. Sen jutut eivät ole vähäisiä nujakoita. Velodromilta löytyy miehen ruumis. Tämän molemmat kädet on revitty irti. Pää ei ole irronnut kokonaan. Mies oli saksalainen urheilutoimittaja, jolla tiedetään olleen yhteyksiä Stasiin.

Romaaniin saadaan kytketyksi monenlaista ajankohtaista ainesta Tiitisen listasta ja suomalaisten poliitikkojen DDR-yhteyksistä dopingiin ja väkivaltaiseen moottoripyöräjengiin. Poliisit pohtivat keskenään median vasemmistolaisuutta. Muuan kollega ei suostu enää lukemaan muita lehtiä kuin Aamulehteä.

Norén käy kuntosalilla ja pitää arvossa kykyään voittaa tappelut. Hän käyttää laillisia ja laittomia kemikaaleja pysyäkseen vireessä. Koska työ on vuorotyötä, hänen yhteytensä perheeseen on katkonainen.
Kirjan väkivaltakuvaukset ovat realistisia ja raakoja. Niin on aito väkivaltakin. Kirjailijan tyylitaju ratkaisee, hyväksyykö lukija kerronnan sävyt.

Norsun vuosi on kirjoitettu monipuolisella ja rikkaalla kielellä. Mukana on teräviä oivalluksia.Nimi lienee viittaus kiinalaiseen kalenteriin, parkkihalliin eksynyt hirvi on suomalais-kansallista leikinlaskua. Keventääkö tämä pilailu rankkaa tarinaa?

Minäkertoja Norénin ajatukset juoksevat vilkkaasti ja usein vähän sekavasti, ehkä huumaavien aineiden vaikutuksesta.

Dekkarit luetaan tavallisesti yhden kerran. Siksi niitten olisi hyvä olla sillä tavoin selkeitä, että lukija pysyy koko matkan kärryillä. Kirjailijan liika nokkeluus voi aiheuttaa kesken jättämisen.
Koska Norsun vuosi on dekkarisarjan avaus, olisi Norsu Norénin viisasta heti luopua lain ja poliisin ohjeiden vastaisesta väkivallasta. Sarjan päähenkilö vaihtuu heti, jos Norénin temput tulevat tutkijakollegoiden tietoon.

Mikko Varis

Vladimir Majakovski:
Minun löytämäni Amerikka.
Matkakirja, 140 s.
Suomentanut Mika Rassi.
Savukeidas 2010.

Vladimir Majakovski (1893–1930) ei ollut vain viimeinen suuri futuristirunoilija. 1920-luvulla hän reissasi laajasti nuoren neuvostovaltion epävirallisena kulttuurilähettiläänä. Vuonna 1925 hän matkusti Espanjan kautta Meksikoon ja Yhdysvaltoihin ja julkaisi seuraavana vuonna reportaašeistaan kootun, nokkelasti nimetyn teoksen Minun löytämäni Amerikka. Teos laajentaa oivasti Majakovskin kirjailijakuvaa.

Majakovski kirjoittaa niin energisesti ja satiirisesti, että lähes näkee tuon kaksimetrisen kuulapään nousemassa maihin Vera Cruzissa kuin Hernán Cortés. Meksikon helteessä runoilija pohdiskelee maan vulkaanista poliittista elämää. Saatuaan viikkojen odottelun jälkeen usa:n viisumin Majakovski viettää kolme kuukautta New Yorkissa, Chicagossa ja Detroitissa.

Etelästä pohjoiseen, ihaillen ja halveksuen, Majakovski avaa Amerikan kuin anjovistölkin. Teoksesta kasvaa ikään kuin varhainen vastine Steinbeckin Neuvostoliiton matkakirjalle Venäläinen päiväkirja (1948).

Neuvostorunoilija Majakovskilla oli teokselleen myös poliittinen tilaus. Hän tutkii Amerikan yhteiskuntaluokkia, toruskelee USA:n imperialismia ja sympatisoi työläisiä, vähemmistöjä ja osattomia.

New Yorkissa runoilija hämmästelee pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja kaupankäynnin sykettä. Massayhteiskunta säksättää tieverkkoina ja sähkövalojen myriadina. Majakovski kulkee V. G. Korolenkon ja Gorkin jalanjäljissä Broadwaylta slummeihin ja tarkkailee lakkoilevia satamatyöläisiä.

USA näyttäytyy maahanmuuttajien kansakuntana. Runoilija äimistelee rotuerottelua ja Ku Klax Klania.

Chicagon tehtaiden pauhussa liikkuvat rikolliset. Teurastamot kuvottavat jo aiemmin härkätaistelua kritisoinutta Majakovskia. Ekologista sävyä on pohdinnoissa kaupunkien saasteista ja niiden vähentämisestä.

Amerikkalaisten suhteessa dollariin on runoutta, Majakovski leukailee. Bisnestä tehdään kaikkialla, ja kieltolain maassa jokainen myy viskiä. Lahjottu poliisi tappelee työläisten kanssa. Halpatyövoimaa riistetään. Amerikkalainen unelma on kupla. Hupaisasti futuristien halveksuma vanhan mantereen kulttuuriperimä alkaakin Majakovskista näyttäytyä arvokkaalta Amerikan kevytkenkäisyyden rinnalla.

Majakovskin näkemys Amerikasta ei ole niin järkälemäinen kuin Alexis de Tocquevillen eikä niin akateeminen kuin Baudrillardin. Se on runoilijan syväluotaava raapaisu, joka suppeanakin tavoittaa paljon.

Osa Majakovskin kriittisistä usa-havainnoista olisi varmasti sopinut myös Neuvosto-Venäjään, jos runoilijan tähtäin olisi ulottunut kotimaan pyykkikoriin. Vähintään yhdessä runoilijan huomiossa on silti pysyvää makua: venäläiset junat ovat parempia kuin amerikkalaiset.

Aiemmin Harmsia kääntänyt Mika Rassi on suomentanut teoksen taidolla. Hänen asiantuntevaa esipuhettaan lukee ilokseen.

Ville Ropponen

Juhani Ahvenjärvi:
Liituvarjo.
Runoja, 44 s.
Teos 2010.

Juhani Ahvenjärven kirjoituksen kierrossa on kenties varhaiskevät, sikäli herkkiä versoja viides runoteos Liituvarjo lukijalle ojentaa. Hitaasti lukien vaikutelma on syvä – nopeassa luvussa saa liikaa painoa riimittely, joka trivialisoi runojen hienovaraiset sävyt.

Ahvenjärven ainutlaatuinen mutta tuttu kielellisen havainnon tapa ei kenties enää yllätä. Esikoisteos Hölkän tolkuton into tai seuraavien kirjojen vierauteen päin kääntyminen on nyt pienemmässä roolissa. Liituvarjo tuntuu olevan asteen henkilökohtaisempi dokumentti. Sen vieraus ei ole välttämättä unien tai paradoksaalisten havaintojen vaan elämäntapojen vierautta, herkistymistä kaikkialliselle oudolle.

Kuukaudet runoileva sarja alkaa näin: ”Televisionkatseluni / on talvikuukausina / paisunut sellaisiin mittausuhteisiin, / että musta ruutu täyttää joka sopen”. Pirkanmaa-sarja alkaa runolla ”Ylöjärvi”: ”Kyhään tuuheista havuista laavun / tv-maston kannatinvaijerin varaan. Keitän kesän perunoita hiidenkirnussa, / hankaan kiven hohtavaksi saniaisilla.” Mahdollisten maailmojen mielettömyyttä peittää aktuaalisen maailman piilevä mieli. Liituvarjo vain näyttää, pohtii vain havainnon tarkkuudella, eikä avaa ajatuksen syvyyttä lausumien tasolla. Ahvenjärven aiemmista kirjoista tuttua raakaa näsäviisautta, älyttömyyden tarkkaa ajattelua kirjassa ei ole.

Runot vakiinnuttavat ahvenjävveläisen vapaan riimin. Minun luennassani se saa liiallisen painon, määrittelee runojen rytmiä, vaikka onkin toistaiseksi runoudessamme jäljittelemätöntä. Sarjallisuus on toinen Ahvenjärven muodollinen tavaramerkki. Liituvarjossa on kolme sarjaa – Kuut, Vappulounaalla ja Pirkanmaa – yhteensä 32 runoa. Tuntuu lievänä väistöliike: raskauttavista kysymyksistä on ehkä paettu riimien ja sarjojen geometriseen valoon. Toisaalta Vappulounaalla pyrkii kenties rehelliseen hauskuuteen, muttei valloittanut minua.

Muodon sijasta Ahvenjärven runoista tekee minulle välttämättömiä niiden kyky samastua muuhun kuin inhimilliseen. Toivon, että lähtökohtana on nanaimetsästäjä Derzu Uzalan tapaan kohdata mikä tahansa ihmisenä. Mutta onko niin? En ole varma. Ainakin runossa ”Maalis’ muodon vähäeleinen tarkkuus yhtyy kauhakuormaajien tajuntaan: ”Miten kapeilla kannaksilla / joutuvatkaan kauhakuormaajat // tekemään työnsä:– – // Niin monasti on nähty, kuinka / hätävilkku suistuu hyiseen veteen // tai kuinka kauhaa kivittävät / pojat, jotka yrittävät // viedä kuskin huomion pois / sepelistä sentin liikaa eteen.”

Tässä kirjassa Ahvenjärven runous on melkein jo liian nättiä, vaikkakin tarpeellista rapistuvan maakunnan ja ajankulun toteamista. Olavi Jama nimesi Hölkän modernin pakinan jatkajaksi; Liituvarjossa lähennytään jopa ristorasamaista akvarellitarkkuutta, jota kuumuus sävyttää: ”Tänä kesänä / ennätyskuivana, // mustikat kuin noettuja / lasinsiruja.”

Jonimatti Joutsijärvi

Martti Haavio (toim.):
Pienois-Kalevala.
Grafiikka Marjaana Virta. 288 s.
WSOY 2009.

Gene:
Kullervo. 96 s.
Like 2009.

Tuolloin tällöin ryhdytään muuntelemaan vaikuttavaa perustekstiämme Kalevalaa uuteen asuun, entistänsä sievemmäksi, uuteen aikaan käypäiseksi, helpommin tajuttavaksi.

Tähän vaativaan taiteelliseen päämäärään Marjaana Virta pyrkii somentamalla ja selventämällä Martti Haavion taannoista Pienois-Kalevalaa vuodelta 1938 mustavalkoisin grafiikkakuvituksin ja monimuotoisin typografiakorostuksin.

Sarjakuvataiteilija Gene on kiinnostunut Kalevalan traagisimmasta henkilöstä Kullervosta ja piirtänyt sarjakuva-albumin, jonka kuvat siirtävät jo Lönnrotin jäljiltä väkivaltaa uhkuvan Kullervon hurmeiseen ja huurteiseen tulevaisuuteen. Mainio keksintö on juoksuttaa juonta ja tehdä Lönnrotille kunniaa leikkaamalla jostakin varhaisemmasta painoksesta koko Kullervo-tarina; teksti asettuu rajujen kuvien ja harvahkojen puhekuplien luontevaksi seuraksi.

Anders Larsson taas valikoi sujuvia action-sävytteisiä Kalevalan osasia ja yhdistelee ne muka laiskoille sopivaksi runoelmaksi. Sallittakoon epäillä, ettei ihan laiska hevin lue lähes sataa sivua nykykielistäkään nelipolvista trokeeta. Siinä Larsson on ilman muuta oikeassa, että hänen Kalevalansa – hänen ja Liisa Ryömän – on omiaan laiskemmille lukijoille kuin Lönnrotin eepos.

Marjaana Virran uusima Pienois-Kalevala kulkee siis tekstiltään täysin Martti Haavion tietä. Ennallaan ovat jopa Haavion kirjoittamat alaviitteet, joissa hän uutterasti selittää koululaislukijoille mahdollisesti vieraita ilmaisuja. Nyt saattaisi olla hyväksi kirjoittaa lisäksi alaviitteitä alemmat viitteet. Kun kerrotaan, että raksi = kytkyt ja siera = hiaisin ja pienen soudanta = tuudinta, eivät merkitykset ehkä siitäkään aukea. Mutta onneksi on keksitty sanakirjat ja opettajat. Kalevala-opetuksen vuosilta muistan itäsuomalaisluokkien hämmennyksen, kun Pienois-Kalevalan sananselittäjä selittää mauriaisen yllättävällä tavalla. ”Hah, tää luulee että mauriainen on mäyrä! Ko se on muurahainen.”

Typografisin keinoin Virta nostaa esiin valitsemiaan säkeitä. Moniaalla on kyse painokkaista repliikeistä, esim. silloin kun Väinämöinen kolmesti valehtelee tulleensa kuolleena Tuonelaan: ”Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan Vesi sai minun Manalle Tuli toi mun Tuonelahan.” Muutamista kohdin on syntynyt kirjaintaideteos; useimmista on helppo lukeakin säkeet, osasta ei lukeminen oikein luonnu mutta silloin tarjotaan säkeet äärellä helpommin luettavina.

Sankarit eivät ole tarjoutuneet Virralle kuvattaviksi. Useimmin näkyy solmun ja sommelon, lanka- tai tuohikerän, muotoja. Muutaman kuvan tulkitsen helposti rantaruovikoksi tai koivikon kyljiksi. Sivut 150 ja 151 yllättävät: tulkitsematta selvä tummanpuhuva sekametsä. Kirjan loppupuolella toistuvat lehtipuun oksat tummaa taustaa vasten. Teos on kokonaan tummasävytteinen, kaunis pieni nide.

Genen Kullervossa nähdään sankari lapsena ja aikuisena, yksin ja joukossa, työssä ja taistelussa, vaatteissa ja alastonna. Kullervo on siirretty kaukaisista menneistä ajoista siihen kohtaan tulevaisuutta, joka on erityisen hyvin tuttu jugoslavialais-ranskalaisen Enki Bilalin sarjakuva-albumeista.

Samoin kuin Kalervon pojan tulevaisuuden maisemat ovat tutuntuntuiset, on pelottavan tulevaisuuden ilmapiirikin tuttu. Siihen seksuaalisen ja sotaisen väkivallan ilmapiiriin Kullervo on syntyjään sopiva.

Tarina sijoittuu enimmäkseen punamustaan, hienosti kuvattuun kauhistustulevaisuuden pimeään kaupunkiympäristöön. Ilmarisen emännän paimenena Kullervo käy maalaisemmalla seudulla, jonka puhekuplissa puhutaan oudohkoa karjalaa: ”Kattoha kans karjan perää ekkä vaa maleksi niitten perässä.” Emäntä on niin mutkikkaasti rakentunut androidi, ettei häneltä murteen puhtautta voine odottaakaan. Muuten teoksen henkilöiden julmat puheet ovat enimmäkseen nykyarkikieltä.

Gene muuttaa kuviksi Kullervon koko toivoa vailla olevan historian. Uutuutena kuvat tuovat tragiikkaan huumeiden käytön, huumekaupan ja niistä koituvan lisäaggression. Jokainen alkuperäinen yksityiskohta on mukana, syntymä reidenvälilähikuvin, sisaren ns. turmelu samoin, hukuttamiset ja hirttämiset ja lapsen silmän repiminen päästä. Taiteilija on katsonut tarpeelliseksi keventää loppupuolta muutamin kulttuurivitsein. Nuottikuvin tatuoitu Sibelius osallistuu kutsumanimellä Sibbe nuotan suuren souantahan, ja Kullervo ryöstää neitosen samaan punaiseen avoautoon, jota Akseli Gallen-Kallela aikoinaan käytti bilbolagin maineikkaassa mainoksessa. Kannen kasvokuvakin keventää tarinaa – kyllä itse teoksen Kullervo on pikemmin raivoisan murheellinen kuin hilpeästi höperö ja himokas. Tai sitten tämä mielikuvani pohjaa vain Kalevalaan.

Laiskojen Kalevalaa lukiessa sopii suurelta osin unohtaa alkuperäinen teksti. Eiköhän tuo aika helposti unohtune. Anders Larsson tuntee toki pohjatekstinsä, mutta hän pitää sen kustannuksella hauskaa. Hän tuo Geneä reippaammin uuden ajan ihmisiä Kalevalan kankahille; Gallen-Kallela hänelläkin esiintyy, ihan nimellä, Lemminkäinen on ”rantapoika” ja Kullervon maattu sisko ”sakkoliha”. Joukahainen kehuu Väinölle maailmanluomisansioitaan: ”Kuuta taivaalle kohotin, päivää olin päästämässä, / Otavan kokosin itse, Haavikkoa vaille valmiin!”

Lukemaan sopii asettua sillä mielin, että Kalevala on lähinnä tämän runoelman innoittaja. Silloin eivät muutokset eivätkä poistot häiritse. Avoimin mielin lukevaa pääsee ilahduttamaan Liisa Ryömän hieno ja hauska kalevalamitan käyttö ja huvittavat poikkeamat siitä muun muassa muutamiin loppusointuisiin säejoukkoihin. Kyllä mitta vielä näyttää runon kirjoittamiseen luontuvan. Näin Väinö suree Ainoa: ”Sielun syövereitä setvi laahustaen pitkin rantaa, / ahdistus sai yliotteen, mustaan mujuun vaipui mieli, / marto multa, mädät lehdet peitti maan ja peitti taivaan.”

Kaisa Neimala

Mervi Heikkilä:
Mansikki ja moni muu.
Runoja, 47 s.
Kuvitus Virpi Penna.
Kirjapaja 2009.

Annastiina Syväjärvi & Johanna Venho:
Utare-Ursulan onnenapila.
Kuvakirja, 28 s.
WSOY 2010.

Lehmä on lastenrunoissa mainio ihmisen edustaja. Aapinen kertoi kauan sitten, että ”lehmäemännällä hiki helmeilee”. Ilpo Tiihosen lehmä kiukkuaa: ”Voi tisseli tis ja lehmän lanta, / järki on jäässä kuin Vilusen Manta / ja minä olen päästäni muuu!” Hauska haikea nauta on Kirsi Kunnaksen Vanha lehmä. ”– Vanha lehmä, sanoi vanha lehmä. / – Ei minusta kukaan huoli. / Kun olin vasikka, heilui häntä / ja tanssissa takapuoli.”

Uusista lehmärunolastenkirjoista Mervi Heikkilän Mansikki ja moni muu jatkaa tuttua linjaa: lehmä näyttää millaista ihmisenä on. Kuvituksen monimuotoiset lehmät – niin kyytöt ja ayshiret kuin puhvelit – on puettu ihmisen vaatteisiin ja houkuteltu ihmisen tehtäviin. Kuvat ovat iloisia ja lennokkaita. Tummanruskealla, valkoisella ja ruosteenpunaisella Virpi Penna luo värikkyyden tunnun. Lempikuvassani huivipäinen, saapasjalkainen lehmäemäntä hellii esiliinanhelmassa lehmäntatteja ja avulias pystykorva laukkaa lisäämään sienisaalista.

Sen sijaan Johanna Venho kertoo Utare-Ursulan onnenapilassa siitä, millaista on olla pieni lehmäeläin. Siitäkin pystyy vertauskuvallisuutta keksimään, jos oikein kaivelee, mutta ei se sellaiseen houkuta. Annastiina Syväjärven valtaosin paperileikkauksina toteutetut kuvat näyttävät pienille kirjan katselijoille, mitä vasikka ulkosalla kohtaa: voikukkia ja timoteitä, perhosia ja heinäsirkkoja ja joskus kyykäärmeen. ”Ursula pelästyy, / kun kivellä kellii lihava kyy.” Mervi Heikkilän runoissa esiintyy myös kyy, suosittu luontokappale.

Heikkilä huvittelee ripottelemalla lehmärunoihin ihmisilmiöitä alkaen Paula Koivuniemen lauluista ja yltäen jambiin ja anabeskiin; runon ”anabeski” mahtaa olla anapesti. Riimittely kulkee mukavasti. Muutamassa tekstissä haittaa kulkua liika tuttuus: puhveli, jolta on tohvelit hukassa, on kiusallisen muuttumaton Kaarina Helakisa -muunnelma, ja Kauneuskisassa näyttäytyvät sekä Tiihosen että Kunnaksen yllä mainitut runot. Saa sitä tietysti pitää etunakin, että uusi lastenruno tervehtii entistä.

Ursula-vasikan ja Ruusu-emon leppoisan elämän kuvaus on sanastoltaan ja asioiltaan sillä tavoin niukka kuin ihan ensimmäisten kirjojen sopii olla. Riimittely on lähes moitteetonta, etenkin jos tyydymme tällaisiin säkeenloppuihin: puisevaa – unettaa – haukotuttaa – torkahtaa. Viimeisillä sivuilla näyttävät runoilijan voimat ehtyvän ja hän lyö rytmin laimin: ”Ja katso – toin tuliaisen. / Löysin apilan nelilehtisen!” Enimmät pikku runot ovat mieluisan rytmillistä ääneen luettavaa.

Kaisa Neimala

Elina Loisa:
Julkeat.
Romaani, 240 s.
Gummerus 2010.

Kansilieve kertoo Elina Loisan (s. 1978) olevan folkloristiikan opiskelija, punavihreä feministi ja äiti. Julkeiden keskeinen interteksti on Kantelettaren runo ”Jos mun tuttuni tulisi”. Romaanissa kartoitetaan urbaania kansanperinnettä, uusheimolaisia ja yön yksinäisiä. Ote on, Tuuve Aron tai Hanna Marjut Marttilan tapaan, mustanhumoristinen ja myötäelävä.

Loisan hahmot ovat media-alan jämäpaloja, pätkätyöläisiä ja palkattomia harjoittelijoita. Päivät ollaan hippasilla matkalipuntarkastajien ja myymäläetsivien kanssa. Öisin valutaan halpatuoppien perässä happy hourista toiseen.

Julkeiden minäkertoja on bi ja hänen sielunkumppaninsa Max homoseksuaali. Kaikkia muita naidaan vampyyrimaisella kiihkolla.

Yön yli-ihmiset osaavat myös lyödä rahoiksi. Minäkertoja saa yösijan ja käyttörahaa Pankkiautomaatilta, mieleltään järkkyneeltä eronneelta rouvalta – seksiä vastaan. Drinkit pummataan keskivertokainuulaisilta gentlemanneilta tai trendibaarien itsetuunatuissa vaatteissa liikkuvilta, rakennetuilta persoonallisuuksilta.

Max onnistuu työnvieroksunnassaan sänkykumppaninsa, nuoren lääkärin, avulla. Kirjeenvaihto Kelan ja sosiaaliviranomaisten kanssa jatkuu yhä mielikuvituksellisempien diagnoosien kera.

Julkeiden lävistyskieliseen puheenparteen kuuluvat pvc, piikkikorot, tyrmäystipat, koomakännit, kantahomolat, kostoseksi, sugar mamat ja ulkonäkövippi.

Tällaisessa maailmassa selviäminen vaatii bisnestajua. Minäkertoja haaveilee Donna Juana T:min perustamisesta. Mutta seuralaisten lypsämisessä ei pääse keikkatyöläisten tuntitaksoille. Vaaroja riittää, sek-suaalisissa valtapeleissä voi astua väärille varpaille.

Julkeat on överiksi vedettyä parodiaa seksuaalisista odysseioista. Kertoja hoitelee tekemisen puutteessa autolastillisen pikkukaupungin kundeja ja juo porukkaa pöydän alle.

Satiirin kohteena on myös arvokonservatiivinen Vanhas-Suomi, nuorten ihmisten uraorientaatio, ostetut elämänpiirit ja erilaisuuden pelko. Sielunkumppanit pitävät, soveltuvuustestien, hyppyyttämisen ja kilpailuttamisen maailmanaikana uhmakkaasti kiinni vapaudestaan.

Tykityksestä siirrytään kahden kolmasosan jälkeen perinteisempään kasvukertomukseen. Ikävä iskee kuin stiletti vatsaan. Kaksinaismoralistiseen pikkukaupunkiin jääneen, itsemurhaan ajautuneen ystävän hauta on kuin haava Maapallon ihossa. Arkirealismin krapulapäiviä olisi kannattanut ujuttaa myös teoksen alkupuolelle, hybriksen ja hedonismin keskelle.

Loisan teksti on hysteerisen hauskaa ja silti vastakarvaan silittävää. Mieleen tulee Ewan McGregorin karmeudetkin maanisen hyväntuulisesti selittävä kertojanääni Danny Boylen elokuvassa Trainspotting (1996).

Muitakin henkilöitä kuin sielunkumppaneita olisi kannattanut syventää. Nyt miltei kaikki jäävät karikatyyreiksi, kanssahengaajiksi ja yhden illan iloiksi.

Jani Saxell

Mark Mallon:
Aregemia.
Runoja , 58 s.
Tammi 2010.

Mark Mallonin esikoiskokoelma Aregemia rakentaa vaihtoehtoista maailmaa tapahtumapaikaksi runoille. Esikuvaksi arvelen Andrei Tarkovskin Stalkeria, sillä myös Aregemiassa tieteisfiktio ja dystopinen lähitulevaisuus yhdistyvät nukkavieruun kauneuteen, kuvaan melankoliaansa pysähtyneistä ihmisistä, outouteen ja kohtalonomaisuuteen.

Kuten Stalkerin Alueella, myös Aregemiassa jokin näkymätön vainoaa ihmisiä ja tajunnantilat ovat epätavanomaisia. Ympäristö koostuu funktionaalisista mutta identiteettinsä menettäneistä elementeistä, rautatiekiskoista, kaduista ja toreista. Pitkäveteinen joutomaa saa vaarallisuuden hohteen.

Maailmanluonnissa Mallon luottaa ennen muuta yhteen keinoon. Ensimmäinen teksti on ensyklopedia-artikkeli Aregemian saarivaltiosta poliittisine, maantieteellisine ja historiallisine faktoineen. Osa valtiosta on ”Yhdysvaltojen rahoittamaa ja osittain hallinnoimaa kommunistista kokeilualuetta”. Tämä lupaa paljon, kokonaan toisenlaista 1900-luvun historiaa. Lisäksi kerrotaan synkästä lähimenneisyydestä, kasvatusleireistä ja sotateollisuudesta, sekä maaperän säteilyn aiheuttamasta neurologisesta sairaudesta. Näin tarjotaan selitystä henkilöiden harhoille ja eksyneisyydelle. Se voisi vuorostaan kasvaa allegoriaksi valtiosta, joka tekee kansalaiset hulluiksi.

Kokoelma ei kuitenkaan pysty lunastamaan näitä lupauksia. Alun jälkeen kuvitelma saarivaltiosta jää kauemmaksi, ja runot keskittyvät kuvaamaan tummasävyisesti ihmissuhteita, perhettä ja tottumusten kahlitsemaa arkielämää. Alkupuolella rakennetaan spekulatiivista fiktiota dialogilla, joka viittaa selittämättömiin tapahtumiin, tai sellaisilla sanoilla kuin koodi, laboratorio ja järjestelmän muutos. Loppua kohden epätodellisuus kääntyy vaikean ihmissuhteen metaforaksi: puhujat ovat toisilleen käsittämättömiä ja järjestelmä on romahtanut sisäänpäin.

Voisihan kokoelmaa lukea toisinkin. Jos olettaa, ettei Aregemia-fiktion ole tarkoituskaan koskea koko teosta, ensimmäinen teksti voi olla runo muiden joukossa, tosin irrallinen. Runoteoksessa ei välttämättä tarvitse olla mitään enempää kuin runot, esimerkiksi tieteisfiktiota. Aregemiasta tulee kuitenkin tunne, ettei runouteen luoteta vaan kokoelmasta halutaan tehdä eräänlainen luettavaksi tarkoitettu taide-tieteiselokuvan käsikirjoitus.

Kokonaisidean varjossa yksittäiset runot tuntuvat keskeneräisiltä ja tyhjäkäyviltä. Suurissa teemoissa on ontto, hieman tekemällä tehty kaiku: ”jotta hän oppii että / silmien havaitseman pimeän tarkoitus / on rikkoa kuoleman ylivalta maan päällä”. Parhaimmissa teksteissä taas vaihtoehtoinen maailma kasvaa runon sisältä. Runossa ”Ja niin he taistelivat läpi hankien” hahmottuvat merkilliset säännöt, joita puhuja noudattaa joko neuroottisuuttaan tai koska elää dystopiassa, ja tässä häilyvyys toimii. Salaperäinen R. hallitsee kaikkea poissaolollaan. Muukalaisten jäljet lumessa heijastuvat ulkoa kattoon, ja puhuja näkee niissä kartan. Kuva on sopivan vainoharhainen ja kiehtova.

Pauliina Haasjoki