Pekka Lounela, Parnasso 5/1958

Antti Hyry: Maantieltä hän lähti. Otava 1958.

Juhani Aho keksi nimittää lastuiksi sellaista lyhyttä proosakappaletta, joka ei ole novelli eikä proosaksi tehty runo, onpahan suurten töiden lomassa syntynyttä tekstiä. Mutta Ahon raskaat ja koristeellisesti polveilevat suuret romaanit ovat suurelta osalta muuttuneet pilvilinnoiksi, kun taas lastuissa nähdään hänen saavuttaneen kosketuksen todellisuuteen, tosin monesti ilmiöiden maailman uloimpaan kerrostumaan, siihen jota reportterit kuvaavat.

Antti Hyryn esikoisteos Maantieltä hän lähti osoittaa, miten kauaksi on etäännytty Ahon päivistä. Sen alaotsikoksi on pantu ”novelleja ja muuta proosaa”, mutta viimeinen sana olisi yksin paremmin vastannut sisältöä. Kappaleet muuta proosaa voivat joskus rakentua kertomukselle, mutta novellin perinnäistä kaavaa ei mikään niistä noudattele. Eipä silti: nykyinen runo eroaa varsin huomattavasti perinteellisistä prototyypeistä ja on silti runo.

Ensi lukemalta vaikuttaa siltä kuin ilmiöiden pintapuoli olisi Hyryn harrastuksen kohteena, kuin hän kartoittaisi sitä pikkumaisen tarkasti. Mutta ero Ahon realismiin on huikea. Lukija havaitsee kohta, että Hyry yksinkertaistaa todellisuudesta tehdyn kuvan; hän ei yritä jäljitellä piirroksessaan perspektiiviä eikä varjostuksia – hän on naivisti. Mutta hän ei ole vähääkään naiivi, sillä tyylittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista, sen avulla poistetaan kansi sen omaa tahtiaan pyörivien rattaiden muodostaman koneiston päältä, jota sanotaan maailmaksi tai elämäksi. Hyry seuraa silmillään, miten ensimmäisen kammen liike vaikuttaa viimeiseen mäntään, ja sitten hän kertoo huomionsa sellaisina kuin ne ovat tulleet tajuntaan, ankaran asiallisesti.

Nyt on oikeus kysyä, mitä järkeä on tehdä niin – mikä tekee tästä menetelmästä taidetta. Vastaan, että menetelmä on vain tapa tehdä taidetta ja että tulos saa yleistä merkitystä siitä, että mihin sitä sovelletaan. Hyryn aiheet ovat järjestään kuvia elämästä ja maailmasta, hänkin on vapautunut runoilijoittemme tapaan kuvailemisen orjuudesta. Nämä kuvat ovat poikkeustapauksessa, kokoelman heikoimmissa tuotteissa, impressioita ja tunnelmapalasia. Parhaimmillaan ne ovat kairauksen avulla saatuja mineraalinäytteitä maailman, todellisuuden, elämän, jopa kosmoksen aineksista. ”Maantieltä hän lähti”, jota pidän esikoiskokoelman parhaana saavutuksena, käsittää peräti eräänlaisen suhteellisuusteorian, nykyaikaisen halkileikkauksen universumista mikrokosmoksineen ja makrokosmoksineen.

Maalaustaiteesta saatan löytää Hyrylle vastineen tai ainakin sukulaisen: ranskalaisen Fernand Legérin, joka myös aloitti uransa tekniikan tuntumassa, piirtäjänä arkkitehtitoimistossa.

Varmuuden vuoksi on erikseen sanottava, että Hyry kirjoittaa selkeästi, hänen proosansa on erittäin hyvää, se etenee pakottomasti ja niukkasanaisena, taloudellisena.

Pekka Lounela

Kai Laitinen, Parnasso 8/1959

Veikko Huovinen: Siintävät vuoret. WSOY 1959.

Havukka-ahon ajattelijan jälkeen alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että Veikko Huovinen jäisi “yhden kirjan mieheksi”. Jatkotuotanto oli selvää alamäkeä. Ihmisten puheet lopahti kesken, Rauhanpiipun hyvä idea hukkui huonoon toteutukseen; ei liioin Hamsterit ollut kokonaisuutena eheä. Siinä sammuu taas yksi lupaus, ajattelin ja aloin jo pitää Huovista tavallisena huvituskirjailijana ja veistelijänä, jollaisia meillä on jo ties kuinka paljon ennestään.

Siintävät vuoret rikkoo kuitenkin tämän kuvan. Siinä Huovinen on irronnut raiteistaan ja ottanut uuden suunnan. Hän näyttää tässä kertomuksessa itsestään ennen huomaamattoman puolen: lyyrikon ja luonnonromantikon. Tarkemmin ajatellen näitä piirteitä oli jo olemassa sekä Hirrissä että Havukka-ahon ajattelijassa – muistettakoon vain kummassakin teoksessa Konstan ympärillä leviävää vehmasta kesämaisemaa. Seuraavissa romaaneissa nuo piirteet kuitenkin jäivät peittoon, osittain ehkä siksi että Huovinen käsitti päävelvollisuudekseen olla hauska. Nyt hän on riisunut humoristin kaavun ja hakeutunut ikäänkuin kirjailijanuransa alkumaaston ottamaan talteen sellaista, mitä on aikaisemmin sivuuttanut. Paluumatka on kannattanut: muun ohessa Huovinen tuntuu löytäneen jälleen oman itsensä.

Viritykseltään Siintävät vuoret on “nuori” kirja, raikas ja jollain lailla ujo. Ainekset ovat itse asiassa perinteellisen romanttiset: on pitkä jalkamatka etäällä ihmisten asumuksista, on osaksi haavekuvaan samastuva hieno ja kaunis tuntematon tyttö, joka jääkin tuntemattomaksi, on arka sanoiksi puhkeamaton rakkaus, on jylhä koskematon luonto, vuorimaa. (Huovinen ei kovinkaan usein puhu vaaroista tai tuntureista, sillä hänen tarkoitukseensa soveltuvat parhaiten vuoret, romantiikan ikimuistoinen maisema.) Samalla kysymyksessä on todellisuuden ja kuvitelman kohtaaminen. Jalkamatka on retki toisen päähenkilön, pojan, haavemaisemaan. Hän on etäältä katsellut vuoria ja kuvitellut, mitä niillä on. Nyt hän näkee ne: ja kaikki on läheltä katsoen aivan toisenlaista. Tuloksena ei ole niin voimakas pettymys kuin esimerkiksi Pekkasen “Kaukaisessa saaressa”, mutta ei myöskään täyttymys. “– – omaksi et sieltä ehkä mitään saa”, sanoo vanha ukko romaanin alussa vuoria tähyävälle pojalle. Tämä luopumisen tunto onkin se elämänkokemus, jonka poika tuo matkalta saaliinaan ja joka arvatenkin tekee nuorukaisesta miehen: 

Lyhyenä, kauhistuttavana hetkenä hän on käsittävinään miten armoton elämä pohjimmiltaan on. Kaiken menettää. Lapsuus on lyhyt, nuoruus on jo mennyt kun sen tajuaa ja kypsät miehuusvuodet eivät nekään ole omia, vaan ne on myytävä rahasta tai pakkoluovutettava levottomalle ajalle. Ei mitään voi omistaa, ei lapsi vanhempiaan eivätkä vanhemmat lapsiaan. Kaiken mihin rakastuu ja ihastuu, joutuu menettämään. Pelokkaan, säälittävän kamppailun jälkeen on luovuttava elämästäänkin, joka sekin on vain sarja liikkeitä ja ajatuksia liikkumattomassa maisemassa, ajanjakso jonka toista laitaa ei muista juuri ollenkaan ja jonka läheisetkin tapahtumat menettävät tuoreutensa nopeasti kuin sammuva valo.

Lukiessani Siintäviä vuoria on mieleeni muistunut toisen lahjakkaan ja suunnilleen samanikäisen kirjailijan suunnilleen samanvahvuinen kirja: Marko Tapion Korttipelisatu. Sekin on tyylitelty nuoren rakkauden kuvaus, kenties bagatelli mutta tekijänsä kehityksen kannalta ilahduttava bagatelli. Ja molemmat kirjat vievät ajatukset lauluihin: Korttipelisatu on rekiviisu kertoineen ja rempseine hokemineen, Siintävät vuoret taas kuin kuulas ja alakuloinen kansanlaulu. Siinä on samanlaista kesäillan ja maiseman surumieltä, rakkauden ohimenevyyden tuntua – ja myös hiven naiiviutta – kuin uudempien kansanlaulujen säkeissä. Sen rivien takaa on miltei erottavinaan ohuen, melankolisen sävelmän.

Veikko Huovinen on kirjoittanut kertomuksensa tuoreesti ja selkeästi saaden täten myös tyylinsä korostamaan maiseman suuria yksinkertaisia linjoja. Sitä yllättävämpää on todeta, että hän muutaman kerran kesken kaiken putoaa tyylilajistaan ja kompastuu – Aleksis Kiveen. Varsinkin muuan kohta (ss. 105–106) panee kyselemään, kumpi tässä on pidellyt kynää, Kivi vaiko Huovinen. Näinpä kajauttelee kertojamme:

Jo raukenee tämäkin päivä, ja illan loisto laantuu kesäyön lempeäksi, utuiseksi hämyksi, joka on kuin lapsuuden onnellinen uni, kauan sitten nähty ja melkein unohdettu. Tuonne vaarojen sinisen sauhun taa alenee lämpimän illan aurinko ja kultailee laskiessaan kuulauteen kohoavat harjanteet, senkin kukkulan, jonka kupeella heidän nuotionsa liehuu. Hetken vielä viipyy auringon sammuva hehku mustein metsien yllä siirtyäkseen sitten tulenkarvaisena taivaalla leijuviin pilvihaituviin.

Aivan vakaa ei Huovisen kurssi ole siis tässäkään kirjassa, koskapa Kiven läheisyys saa hänen kompassineulansa noin pahasti värähtelemään. Mutta silti hän poikkeaa nyt suunnastaan vähemmän kuin ennen. Siintävät vuoret on hänen ehein teoksensa sitten Havukka-ahon ajattelijan.

Kai Laitinen