Jukka Mallinen:
Seisahdus erämaassa.
Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskysta. 357 s.
Savukeidas 2010.

Joseph Brodskyn mielestä aikoinaan kansan suussa vakiintunut Piter oli hänen unelmiensa kaupungin oikea nimi. Leningrad oli totalitarismin kieltä, Sankt Peterburg muistutti liikaa Pietari Suuresta. Oikean nimen takana oli Pyhä Pietari.

Brodsky kirjoitti Pietarista koko elämänsä. Kaupunki oli hänen syntymäkotinsa ja loputtoman koti-ikävän ja ihannoimisen kohde maastakarkotuksen vuosina. Moni paikka maailmankartalla sai toimia vara-Pietarina runoilijan poeettisessa mielessä. Helsinkikin arkkitehtuureineen ja sumuineen, merenrantoineen ja tunnelmineen muistutti Brodskya hänen kotikaupungistaan.

Jukka Mallinen on koonnut ansiokkaan ja monipuolisen teoksen Brodskyn elämästä ja tuotannosta. Seisahdus erämaassa (Brodskyn varhaisen teoksen nimi) analysoi tekijän tuotantoa ja sen lähteitä ja vaikutteita – osittain myös tulkiten tekstiä elämäkerralliselta pohjalta, vaikka runoilija teoriassa vastustikin tätä tulkintatapaa. Vastustus ei Mallisen mukaan kuitenkaan ollut juuri muuta kuin kirjallinen muoti; siinä määrin runoilija itse toisia lyyrikkoja kuvatessaan vetosi tekstintulkinnassa heidän elämäänsä. Esimerkiksi Anna Ahmatova, Brodskyn kirjallinen äiti ja ystävä, sai osakseen tällaisia tulkintoja.

Joseph Brodsky eli harvinaisen karun elämän, Mallinen vetoaa jo aivan pikkulapsena koettuun turvattomuuteen Leningradin piirityksen ja pommitusten, nälän ja hädän keskellä . Vaikkei psykoanalyyttinen tulkinta myöskään miellyttänyt runoilijaa, on selvää, että syvä elämänikäinen yksinäisyys ja koti-ikävä syntyivät jo lapsuudessa.

Brodsky joutui jo parinkymmenen vuoden iässä valtaapitävien silmätikuksi. Hän keskeytti koulun, runoili ja käänsi teoksia lähinnä samidzat-versioina leviäviin lehtisiin, ja osallistui vastalauseisiin neuvostovaltaa vastaan. Hän koki lapsuutensa ja nuoruutensa aikaisen Leningradin toivottoman kulttuurivihamielisenä valtapolitiikan pesänä, josta ei saanut avata yhtään ikkunaa uusiin tuuliin tai ulkomaille.

Brodsky joutui sekä vankilaan että muutamaksi viikoksi jopa mielisairaalaan. Melko pian sen jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi napapiirin taakse pieneen kylään, jossa hän asui ja työskenteli kylmässä mökissä.

Levottomien vuosien kirjalliseksi saldoksi jäi muutama samidzat-runo, pari pientä käännöstä ja kasvava julkisuus ulkomailla, esimerkiksi Puolassa, Latviassa ja Tšekkoslovakiassa Brodsky sai maastakarkotustuomion. Hän lähti Yhdysvaltoihin ja asui siellä muutamia jaksoja lukuun ottamatta koko loppuelämänsä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 1987. Kuten muutkin emigranteille myönnetyt palkinnot, se herätti kiivasta kiukkua Neuvostoliitossa ja paljon eripuraa lännen muiden emigranttien, mm. Aleksander Solženitsynin taholta.

Brodsky oli yksinäinen niin kotimaasa kuin lännessäkin. Osittain hän oli valikoiva ja vieroksui pinnallisia kontakteja. Hänen raivokas vihansa kaikenlaista naamioitumista ja kaksinaisuutta vastaan heijastui sekä työhön että ihmissuhteisiin. Hän oli rehellinen – mutta myös helposti loukkaantuva ja oikukas, kuten Mallinen oivallisesti todistelee. Koulutuksensa puutteita Brodsky ei koskaan pystynyt täysin kompensoimaan, vaikka opettikin yliopistoissa pitkän uran ja vaihtoi kieltäkin. Brodsky kirjoitti emigraation jälkeiset proosatekstinsä englanniksi.

Runoilija matkusteli paljon ja etsi Pietariaan milloin mistäkin – löytäen sen Venetsiasta, Roomasta, Helsingistä, New Yorkista. Viimeiset aikansa hän jakoi Italian ja Englannin kesken, koska oli löytänyt vielä itselleen vaimon ja saanut tyttären.

Suomessa on Maija Könönen kirjoittanut väitöskirjan Brodskyn ”pietareista” vuonna 2003. Hän jakaa piterit neljään metaforaan: myyttiin (ja traditioon), paratiisiin, utopiaan ja tyhjyyteen. Reaalisen kaupungin kasvojen kadotessa ajan myötä tilalle tulee sumuinen tyhjiö, jossa heijastuu loputon toisto kuten vanhassa venäläisessä uudenvuodenrituaalissa, jossa peilit pannaan vastakkain ja koetetaan upota niiden jatkumoon.

Jukka Mallinen analysoi Brodskyn tärkeitä teemoja ja kiintopisteitä huolellisesti. Runoilija käytti mielellään antiikin kuvataiteen kirjallisuuden hahmoja ajatustensa kanavina. Osittain tämä liittyi ”maanalaisen” kirjoittamisen traditioihin. Osittain hän kävi lapsuudestaan alkaen korkeakoulua Pietarin kaduilla, niiden arkadien, reliefien, patsaiden ja siltojen kasvattina. Antiikin hahmot olivat jo pikkupojalle innostavia esikuvia. joita hän viljeli varhaisissakin runoissaan.

Brodsky kirjoitti itselleen Odysseuksen kohtalon – sillä erotuksella vain, ettei Penelope odottanut häntä eikä edes koira tuntenut takaisin yrittävää. Maanpako oli ikuinen kohtaloa, kotia ei enää ollut. Kuolema oli ainoa koti, tyhjyys ainoa päämäärä. Eri uskontoihin Brodsky suhtautui agnosisesti – aina välillä ottaen jonkin piirteen omakseen, kuten kirstinuskosta joulun , pyhän perheen, josta hän kirjoitti usein. Syntymän hetki on ihmisen asettamista kuolemaa vasten, jonka peili on sen jälkeen edessä koko ajan.

Brodskyn suhde kuolemaan ja ajan hävitystyöhön kasvoi lopulta hänen tärkeimmäksi aiheekseen. Aika on viemäri, joka riistää meiltä kaiken ja muuttaa kaiken arvottomaksi. Se syö niin rakkaat olennot kuin työn hedelmätkin. Ainoa mahdollisuus saada edes jotakin ”talteen” on sana – ainoa ase kuoleman voimien edessä.

Mallisen oma teksti on kaunista, eloisaa ja polemisoivaa. Hän kirjoittaa auki myös omat muistonsa Brodskysta. Runoilija oli Suomessa hyvin suosittu ja esiintyi valtavalle yleisölle Helsingin Juhlaviikoilla 1995. Hauskasti ja rehellisesti Mallinen tilittää myös kohteensa luonteen ja elämän virheitä ja kömmähdyksiä: Brodskyn kiukuttelut ja joskus kohtuuttomat väitteet kanssakirjailijoista.

Joseph Brodsky oli vastustajilleen kova luu. Hän halveksi avoimesti lännen intellektuellien löysää komminismimyönteisyyttä eikä antanut arvoa nuorison kapinaliikkeille sikäli kuin ne suuntautuivat itään. Lännen älymystö oli hänestä tietämätöntä. naiivia ja huijattua. Se ei ottanut selvää asioista ja kuittasi vaikenemisella monet ihmisoikeusloukkaukset, joista kyllä tihkui tietoja länteenkin. Salailu, valhe, vapaudenriisto ja kuolema olivat neuvostoimperiumin hallavat hevoset, joita lännessä väheksyttiin ja seliteltiin parhain päin. Brodskyn mielestä Stalin oli pahempi kuin Hitler.

Venäläisen tradition seuraajana Brodsky käytti riimejä ja loppusointuja, jotka eivät ihan yksinkertaisin keinoin käänny muille kielille. Venäjässä on omat monimutkaiset riimirytminsä, jotka moni suomentaja jättää sikseen.

Brodskyn lyriikalle on ominaista pateettinen sointi, joka ilmeni myös voimakkaasti hänen lausuessaan itse runojaan venäläisen perinteen mukaisesti paisutellen, ääni kohoten, painottaen.

Aistivoimaisuus, mielikuvitus ja usein toistuvat metaforat ovat Brodskylle tyypillisiä. Hän rakasti veden sanastoa, meren, rannan, sumun, kaislojen, kivien ja hiekan kuvia. Meri oli hänelle suuri vapauden metafora.

Hänen kirjoitustapansa oli usein ironisoiva, jopa sarkastinen. Ja usein hän puki antiikin asuun varoitukset tai ennusteet, joilla hän tarkoitti tätä päivää: esimerkiksi Horatiuksen ohjeet valtiolaivan navigoimiseksi Brodsky kääntää nurin: hän kehottaa jo liitoksissaan natisevaa alusta rysähtämään täysillä karille.

Joskus Brodsky ei nähnyt muuta tulevaisuuden kuvaa kuin täydellisen haaksirikon. Ex nihilo nihil, hän tuntui ajattelevan: maailma on jo menetetty.

Eila Jaatinen

Jukka Vieno:
Stockan kulma.
Runoja, 377 s.
WSOY 2010.

Runous pitää itsensä liikkeessä ja ravistaa hihastaan aina uusia yllätyksiä. Se ei tahdo jämähtää paikoilleen, tuudittautua vallitsevaan hyvänolon tunteeseen. Jos sellaisen uhka on vähänkään olemassa, voi olla varma, että joku tulee niinsanotusti puskasta ja tekee jotain odottamatonta.

Jukka Vieno (s. 1957) julkaisi kiitetyn ja palkitun esikoiskokoelmansa Valkoisen liljan maa 1977. Sitä seurasivat Riippuvat puutarhat (1979) ja Troijan porteilla (1982). Sen jälkeen Vieno on on kirjoittanut televisiolle, näyttämölle ja valkokankaalle sekä työskennellyt viime vuodet professorina Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja lavastustaiteen osastolla. Lisää runoja ei vaan ole kuulunut. Katoamistemppu on ollut täydellinen, ei edes verkkotietosanakirja tunne häntä runoilijana (mikä tietysti kertoo enemmän Wikipediasta kuin Vienosta).

Niinpä tieto Vienon neljännestä, lähes kolmenkymmenen vuoden vaikenemisen jälkeen ilmestyvästä kokoelmasta oli jännittävä uutinen. Tauon aikana on ehtinyt kasvaa parikin uutta runoilijasukupolvea, ja vaikka moni Vienon kanssa samoihin aikoihin aloittanut julkaisee yhä runoja, on myös niitä, jotka ovat joko vaihtaneet lajia (Hotakainen, Tervo) tai poistuneet kokonaan rivistä (Melleri, Tiisala). Aikooko ”vanha” näyttää kukkopojille ja vähän vanhemmillekin, miten säkeitä valmistetaan?

Kunpa runous olisikin näin yksinkertaista. Todellisen pommin uutisesta teki se, että Stockan kulma sisältää massiiviset 377 sivua. Jos koottuja tai valittuja ei oteta huomioon, sen täytyy olla ylivoimainen Suomen ennätys. (Toisaalta Vieno hallinnee Riippuvilla puutarhoillaan myös toista ääripäätä: 16 runoa, 36 sivua, joista varsinaisia tekstisivuja 24.) Mitä teos pitää sisällään ja mitä sen poikkeuksellinen laajuus tarkoittaa?

Viime vuosina kotimaista runokenttää hallinnut ”uusi suomalainen avantgarde” on keskittynyt rajojen koettelemiseen. Runous on kierrättänyt vanhaa ja raivannut uutta. Se on ollut näkyvää ja äänekästä. Se on pohtinut kielen ja ilmaisun kysymyksiä. Se on toisaalta epäillyt välinettään ja antanut sen viedä. On oltu syklin siinä vaiheessa, jossa päävirtaukset törmäävät toisiinsa taas kerran. Ja näennäisestä yksituumaisuudesta huolimatta kukin on vastannut turbulenssiin omalla tavallaan.

Vienon vuoro on, paitsi pitkä, kertakaikkisen yllättävä ja erilainen. Uusi teos ei ole orgaaninen jatke runoilijan varhaiselle tuotannolle saati uusinna sen riffejä ja tavaramerkkejä. Mutta Stockan kulma ei myöskään ole ylimielinen, tarkoituksellinen vastateos avantgardelle ja sen kotkotuksille, vaan hakee muotonsa ja sisältönsä muunlaisten tarpeiden ajamana. Vieno kirjoittaa omassa yksityisessä maailmassaan, oman aistivan ja kokevan tajuntansa sisällä. Kyse ei kuitenkaan ole keskeislyriikasta, vain käsillä olevan hetkellisestä tarkkailusta ja vangitsemisesta. Vienon projekti on päivänkohtaisia suurempi, vaikka hän lempeästi iskeekin silmää aikalaisilleen heti teoksen kolmella ensimmäisellä rivillä: ”Lehmät laitumella. / Miksi minun / pitäisi olla joku muu?”

Olisi yksioikoinen ja väärä todistus ilmoittaa Stockan kulma anakronismiksi, joksikin vanhaksi ja aikansa eläneeksi siinä joukossa, jossa kaikki haluavat erottua toisista ja ammua vielä vähän räväkämmin kuin muut. On totta, että teoksesta saa hakemalla hakea kielen pirstoumia tai edes syntaksin poikkeamia, muista nykyrunon hellimistä keinoista puhumattakaan, mutta Vienolle ei ole niille käyttöä siinä tehtävässä, jonka hän on itselleen asettanut.

Teos kätkee ytimensä hyvin, eikä sen nimestä ole vähääkään apua vastauksen löytämisessä. Suorien vihjeiden sijaan runoilija väsyttää lukijansa, kuin kalastaja ikään. Sinne tänne siroutuneista merkeistä voi päätellä, että yksittäiset runot ja jaksot ovat syntyneet hyvinkin pitkän aikavälin kuluessa. Mutta se ei tarkoita, että Vieno olisi kirjoittanut hiljaisuutensa aikana tasaiseen tahtiin erillisiä kokoelmia ja päättänyt sitten julkaista ne kerralla yhtenä niteenä. Stockan kulma on moniaineksisuudestaan huolimatta yksi kokonainen teos.

Vieno rytmittää teoksensa vaihtelemalla lyhyttä pitkää muotoa. Myös runojen maisema vaihtuu kaupungista maaseutuun ja jälleen takaisin. Toisinaan tehdään havaintoja siitä, mikä silmiin ja elämässä kohdalle sattuu, toisinaan tehdään syväsukelluksia lapsuuteen, sen maisemiin ja muistoihin. Samat asiat, paikat ja ihmiset, jopa yksittäiset, hyvinkin yksityiskohtaiset sattumukset ja tapahtumat palaavat runoilijan mieleen kerta toisensa jälkeen, ja ne kirjoitetaan auki toistoja kaihtamatta.

Teoksen tavaton laajuus voi uuvuttaa satunnaisen lukijan, mutta se on myös hyvin perusteltu ratkaisu. Vaikka Vienon pääosin suorasanainen tyyli on kaukana Proustin koukeroista, pyrkimys on pitkälti sama. Keskiössä ovat oma perhe, suku, lähimmäiset, koko eletty elämä. Omat henkilökohtaiset muistot, mutta myös jaetuissa muistoissa elämäänsä jatkavat tarinat perheen ja suvun menneisyydestä eivät jätä runoilijaa rauhaan. Vanhat rakkaudet ja ihastukset pyörivät nekin mielessä, katkeransuloisina tienhaaroina ja mahdollisuuksina. Kuolleet palaavat toistuvasti kuolleista muistuttamaan olemassaolostaan: isä, äiti, veli, mutta myös kaukaiset runoilijatoverit Färding ja Melleri, joista Vieno kirjoittaa kauniisti usemmankin kerran.

Ihmiselle tärkeimpiä ovat muutamat harvat paikat. Vienolle niitä ovat lapsuudenkoti ja kesäpaikka Pohjanmaalla, mutta myös Papukaijan kortteli ja sen välitön ympäristö Helsingin ytimessä. Itse asiassa vasta nyt runoilija on päättänyt pöyhiä kunnolla sen, minkä hän Riippuvissa puutarhoissa sivuutti lyhyellä huomiolla: ”Kuljin ruttoonkuolleitten puiston läpi, / mietin elämistäni, / kulkemista paikasta toiseen / rajatulla alueella.”

Rajattu alue voi tarkoittaa fyysistä elinpiiriä, mutta Vienolla sillä on myös sielulliset ulottuvuudet. Uskonnollisetkaan pohdiskelut eivät ole runoilijalle vieraita, mutta tässä on kyse tämänpuoleisesta. Kun vielä ehtii, on otettava selvää, mistä elämä koostuu ja mitä siitä jää käteen – etenkin ”kunnollinen” elämä. Vastaukset ja ohjenuorat – vanhemmilta tai suuremmilta auktoriteeteilta saadut – ovat ohikiitävää tavaraa. Mutta jos oma elämä jää käymättä läpi, ei jää mitään.

Teokselle nimen antanut Stockan kulma vilahtaa yhdessä runossa. Moniin muihin kotikulmien maamerkkeihin verrattuna se ei ole edes kovin merkitsevä. Kulman kahvilassa runoilija tekee kuitenkin tärkeän siirtymän. Mieleen johtuu muisto kauan sitten tapahtuneesta hirvikolarista, jossa nuoren vasan emo kuolee. Ja sitten se tärkein: ”Vasa jolkuttelee / keskiviivaa eteenpäin, mitähän / siitäkin on ikinä tullut.”

Karri Kokko

Julkaistu Parnassossa 6/2007

Juhani Brander:
Lajien tuho.
Novelleja, 102 s.
Avain 2007.

On vaikea arvioida, onko Juhani Branderin viidennen teoksen eetos moraalinen, vai käyttääkö kirjailija ilkikurista ironiaa vain retoriikkana ja rakennusaineena. Vaihtoehtoista, onnellista ja idyllistä maailmaa ei lyhytproosateoksessa tarjota, Lajien tuho pysyttäytyy kritiikissä.

Brander seuraa ensimmäisessä proosateoksessaan Rosa Liksomin, Juha Seppälän ja Petri Tammisen viitoittamaa tietä, kuitenkin omilla jaloillaan kävellen. Ytimekkäästi nimetyt tekstit kertovat pienen ja surullisen, usein makaaberin tarinan. Teoksen lyhyt ja koristeeton kerronta ajautuu usein luetteloksi. Muutaman sanan lauseet muodostavat kiihkottoman naputuksen, joka kuvailee asian nopeasti, ehkä hieman kylmästikin. Pikaisten leikkauksien luettelotekniikka luo maailmaan etäisyyttä, intiimien asioiden suoraviivainen käsittely röyhkeyttä.

Jos Liksomin tekstinsäikeet voitaisiin nykyään nähdä googleproosana, eräänlaisina blogosfäärin nimettöminä tarinoina elämän hirveistä käännekohdista, Brander kääntää rikoslehti Alibin sivua. Proosa kyllästetään murhilla, raiskauksilla ja pettämisillä, usein käsitellen näennäisesti läheisten ihmisten keskinäisiä ja toisiaan ivaavia kohtaloita.

Branderin metodi on kasata satunnaisotannalla lähiöiden ja syrjäseutujen surulliset tarinat yhteen, kertoa ne viipyilemättä ja pikaisesti kuin ne olisivat koko maailmanhistorian tarkasteltavana – kuin ne olisivat pieniä värittömiä kaskuja suuressa surullisessa kertomuksessa. Siinä Lajien tuho on esimerkkiaineistoa, eräänlainen Nykyposti-lehden katsaus tavallisten ihmisten etovasta arjesta.

Lajien tuho on myös kekseliäs rakennus, yksinkertainen ja itseään toistava, mutta hyvän pohjasuunnitelman saanut ja omin käsin nikkaroitu. Teoksen kliininen kerronta pitää lukijan kaukana käsiteltävästä maailmasta. Maailma koetaan ikään kuin tirkistysreiän kautta, vakaana ja tapahtuvana, mutta silti turvallisen seinän takaa. Kun yläkerran naapurit tappelevat, syntyy Branderin lyhytproosaa.

Raflaavasta nimestään ja takakansitekstistä huolimatta kirjailijan edellinen teos, runokokoelma Palavat kirjaimet (Enostone 2005) pidättäytyi modernistisen staattiseen pohdiskeluun. Uusi lyhytproosakirja ivaa vakavalla nimellään mikrohistorian yhteistä liekaa.

Maailma on kova ja sydämetön, mutta sitä voi katsoa salaa eikä siihen voi osallistua.

Ville Hytönen