Richard Powers:
Muistin kaiku
Romaani, 647 s.
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2009.

 Nebraskan Platte-joen jollekin tietylle alueelle kerääntyy huhtikuisin valtava määrä hietakurkia. Niiden kevätmuutto on satojatuhansia vuosia kulkenut samaa reittiä. Eräänä yönä ne säikähtävät yhtäkkisiä jarrutusääniä, rytisevää peltiä ja kauhunhuutoja. 27-vuotias, rajua nuoruuttaan elävä Mark Schluter on keikauttanut autonsa katolleen. Mies pääsee nipin napin elävänä sairaalaan, teho-osastolle ja kuntoutukseen. Hän toipuu hyvin, mutta jokin hänen tajunnassaan tai aivoissaan ei toimi niin kuin ennen. Hän väittää, että hänen siskonsa Karen, jonka hän myöntää muistuttavan pienintä piirtoa myöten siskoaan, ei oikeasti ole hänen siskonsa vaan jonkinlainen korvike. Samoin käy lemmikkikoiran kanssa.

Alkuasetelmassa on vaikka kuinka paljon aineksia kehiteltäväksi periamerikkalaisen fabulan suuntiin – Twin Peaks, Lost, Flashforward, Twilight Zone, Salaiset kansiot, Mentalisti – mutta Richard Powersin Muistin kaiun luonnontieteellinen realismi päihittää kaikki fantasiaviritelmät.

Melkein romaanin puoliväliin saakka pidin kuitenkin kerrontaa puisevana ja liian hitaasti etenevänä, ja kun itsekin luin kirjaa hitaasti, tuntui siltä kuin olisin ajanut hitaalla junalla takaa toista yhtä hidasta junaa. Niin kauan kuin kerronta fokusoi pelkästään Markin tajunnan mustiin aukkoihin ja sitä ympäröivään itsepäiseen sumuun, mikään ei tunnu kunnolla liikkuvan. Aivotutkija Gerald Weber on tietysti viisas ja muistuttaa Oliver Sacksia suurin piirtein yhtä paljon kuin Thomas Mannin Adrian Leverkühn Arnold Schönbergiä. Muistin kaiku puolestaan muistuttaa monia Mannin suuria romaaneja paitsi kokonaisvaltaisesti luotuna maailmankuvarakennelmana myös siinä, että Manninkin romaanit tuntuvat usein pitkäveteisiltä ja tylsiltä, ennen kuin ne lumoavat lukijansa. Romaanin jännite kasvaa kuin hiljakseen muhiva tulivuori, joka antaa odottaa purkautumistaan. Nykyisessä nopeasti palkitsevan kerronnan kulttuurissa Powersin aikaillen merkityksiä tihentävä romaanistruktuuri on harvinainen sekä pyrkimyksenä että saavutuksena.

Powers hylkää kaunokirjallisuuden perinteiset humanistis-eksistentiaalis-esteettiset lähtökohdat ja luo kertomuksensa merkitysmaailmaa ja substanssia mahdollisimman kliinisesti luonnontieteellis-biologisesti perustellun maailmankuvan pohjalta. Hän tavallaan jatkaa sitä rajankäyntiä, jonka maamerkit asetti lordi C. P. Snow vuonna 1959 julkaisemallaan esseellä ”kahdesta kulttuurista”. Siitä virinnyt debatti synnytti meillä keskustelukirjan Aikamme kaksi kulttuuria (Toim. Eero Saarenheimo, wsoy, 1967), jossa luonnontieteilijät ja humanistit kukin vuorollaan kurkistivat todellisuuteen omista akkunoistaan: millaiset olivat luonnontieteilijän edellytykset ymmärtää humanismin mieltä, ja miten onnistui humanisti luottamaan teknologian riemusanomaan? Nyt railo näyttäisi kasvaneen entisestään. Elämme maailmassa, jota hallitsee epäluulo ja jossa kukoistuksen teoriat näyttävät suurilta kuplilta.

Muistin kaiku tekee kunnianhimoisen yrityksen luonnontieteellisen ja humanistisen maailman keskinäisten sisäkkäisyyksien ymmärtämiseksi. Se kertoo tarinansa pitäytyen luonnontieteilijöiden tavassa tarkastella elämän ilmiöitä ja hankkia siitä evidenssiä. Kertoja tunkeutuu humaaniin aseinaan kirurgin veitsi ja looginen havainto. Se uskottelee hankkivansa tietoa ihmisestä kuin mistä tahansa keskushermostolla varustetusta oliosta luonnontieteellisen johdonmukaisesti, kuin psykologiaa ei olisi vielä keksittykään. Vai lieneekö näkökulma sittenkin vain osa kaunokirjallisen esityksen teeskentelyä ja mimiikkaa?

Kaunokirjallisuuden paradigma ei olennaisesti ole muuttunut parissatuhannessa vuodessa. Ihminen on sen keskiössä ja tempoilee uskonnollispohjaisessa humanismissaan. Länsimaista kaunokirjallisuutta voi pitää loputtomina Raamatun lisälehtinä silloinkin, kun se yrittää absurdin, modernin, ateismin tai analyyttisen psykologian keinoin kyseenalaistaa Raamatun suurta kertomusta. Ja koska se on kuitenkin jäänyt tämän suuren kertomuksen jalkoihin, postmoderni katsoo aiheelliseksi julistaa vuoroin suuren kertomuksen, vuoroin romaanin kuolemaa.

Powersin kirja on kliininen ja huolellisesti rakennettu yritys tarkastella maailmaa humanismin ulkopuolelta. Se on postmodernin, vanhoja mantroja kierrättävän tautologian jälkeen harvoja selkeitä yrityksiä vapautua kirjallisuutta autismiin saakka rasittaneesta minäkuvasta, sisäänpäin kääntyneestä estetismistä ja uskonnollismoralistisen paradigman dogmaattisuudesta.

Pitkästä aikaa kunnon aateromaani siis, ajatusromaani ainakin. Filosofia on tutkinut tietoteoreettisia ongelmiaan ja jäänyt yksin, varmaan siksi, ettei se ole ollut halukas tai kykenevä kehittämään yhteistä kieltä jonkin toisen tietoa tutkivan systeemin kanssa. Luonnontiede jää yksin jo senkin takia, että se pitää kaikkia muita todellisuuden haltuunoton yrityksiä hömppänä, niin kuin fyysikko Kari Enqvist usein antaa ymmärtää. Uskonnolle taas riittää pelkkä usko. Ja sitten Powersin romaanissa tuodaan keskelle ongelmavyyhteä Oliver Sacksin oloinen Weber, neurologivapahtaja, bestselleristi ja julkkis, josta tulee pieni ihminen viimeistään sivulla 526, kun hän tajuaa, että ”vielä kauan sen jälkeen kun neurologia olisi kehittänyt kattavan teorian minuudesta, kukaan ei ymmärtäisi hiukkaakaan nykyistä paremmin, millaista on olla joku toinen”.

Powers ei tee Weberistään naurettavaa, vaan pelkästään inhimillisen olion, joka on luomakunnassa samanarvoisessa asemassa kuin auto-onnettomuudesta toipuva ja eksistentiaalisen hämmennyksensä kanssa kamppaileva Mark tai tämän sisko tai Platte-joen rantamilla levähtävät kurjet. Muistin kaiku ei kyseenalaista muuta kirjallisuutta, mutta taiteisiin turhan helposti pesiytyvän itseriittoisuuden yli se katsoo.

Paitsi, että Muistin kaiku on merkittävä aloitusrepliikki dialogiksi eri tietoisuus- ja tiedostamissysteemien välille, se ammentaa paljon samoista lähteistä, joista Henri Bergson julkaisi teoksensa Henkinen tarmo (1919, suom. 1923 ja 1958). Siinä suuri ranskalaisfilosofi nimittää aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi. ”Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen.” Aivot siis ovat viaton elin, joka ei itse pysty tiedostamaan edes olemassaoloaan. Sekin tieto meille on annettu jostain muualta, patologien ruumiinavauspöydiltä.

Bergsonin naurua Powersin kirjassa on hyvin vähän, vaikka kirjailija kiinnittää paljon huomiota ihmisen sielun- ja ruumiintoimintojen mekaanisuuteen; seikka, josta Bergson sanoo koomisen havainnon kumpuavan.

Kokonaisuutena romaani ei yön yli nukuttua ehkä tunnu ihan niin vallankumoukselliselta kuin sitä ahmiessa. Luonnontieteellinen näkemys ei pysty tunkeutumaan kertojaratkaisujen ja romaanistruktuurin paikalle, ja lopulta myös eksaktin tuntuista neurologista tietoa tarkastellaan romaanissa sovitun humanistisin silmin. Tiedon ja ihmisenä olemisen rajat tulevat vastaan. Silti omatunnon ääni, älyllinen pohdinta ja inhimillisen neuvottomuuden tunnustaminen saavat romaanissa ilmaisun, jolle viime aikojen kirjallisuudessa vetää vertoja ehkä vain joku J. M. Coetzeen Elizabeth Costello. Suuret kysymykset näyttävät pinnallisesti katsoen itsestäänselvyyksiltä, ja siksi ne on myös usein helpompi kyynisesti ohittaa tai kumota kuin asettaa Coetzeen ja Powersin tapaan paljaaltaan näytille: ihmettelyn kyky on suuri lahja niin kirjailijalla kuin lukijallakin.

Sujuvassa suomennoksessa on muutamia ylimalkaisuuksia, joitakin selkeitä virheitäkin, joista ärsyttävin on partenogeneesin kirjoittaminen pehmeällä b:llä.

Arto Virtanen

Fredrik Lång:
Minä, sinä ja rakkaus.
Esseitä, 160 s.
Suomentanut Marja Kyrö.
Teos 2010.

Filosofi-kirjailija Fredrik Långin tuotanto on monipuolinen. Hän on kirjoittanut lehtimaailmaa kuurnivaa murhasatiiria (Minä, dosentti ja Jane), sukutarinoita (Johtaja Raskin muotokuva), filosofisia romaanin (Elämäni Pythagoraana), jopa jännärinkin (Sabotagen). Lång tuntuu muistavan, että ihminenkin tarvitsee ajoittaista mullan vaihtoa ja pöyhimistä.

Filosofian tohtori Lång ei edes anna ilmaisunsa rajoittua fiktiiviseen tekstiin, vaan hän toimii myös esseistinä. Minä, sinä ja rakkaus sisältää nipun tiiviitä esseitä ihmiskunnan historiasta. Teemat ovat esseemäisen laajoja, orjuuden ja vapauden suhteesta rahatalouden ja protestanttisen etiikan väliseen vuorovaikutukseen sekä Weberin filosofiaan liittyviin väärinymmärryksiin. Jäntevyyttä kirjaan tuo ratkaisu toistaa samoja teemoja yhä uudestaan, mutta uusin vivahtein.

Länsimaisen sivistyksen hartiat tuntuvat välillä kumman kapeilta. Samat nimet ja samat teokset toistuvat yhä uudelleen, kirjasta ja vuosikymmenestä toiseen. Fredrik Långin Minä, sinä ja rakkauskin on hurmaavan sivistynyt ja vivahteikas esseekokoelma, mutta edustaa perinteisen tyylin hiihtoa. Vähän Platonia, hiukan Spengleriä ja sekaan sipaisu Sofoklesta – toimivaa, mutta yllätyksetöntä.

Toisaalta Lång lukee klassikoita tarkasti – ja todella lukee. Useinhan emme ole perehtyneet filosofien lauseisiin vaan tulkintoihin heidän lauseistaan. Ajatuksen tiivistyessä ja kertojan vaihtuessa sanoma herkästi banalisoituu tai epäolennaisen oloinen aines ainakin häviää. Kokonaisuuden kannalta se voi kuitenkin olla oleellinen.

Lång tarkastelee esimerkiksi Thomas Hobbesin valtioajattelua perinteisestä poiketen. Yleensä Hobbesin valtio-oppi on vain tiivistetty ajatukseen, jonka mukaan luonnontilassa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan ja jonkinlaisen rauhan takeeksi tarvitaan yhteiskuntasopimusta.

Harvemmin kuitenkin korostetaan uskonnon roolia Leviathanissa: ”Uusintapainoksista jätetään uskonnon osuus pois, koska sitä pidetään vaikeaselkoisena ja vanhentuneena.”

Långin mukaan se on virhe. ”Ei selviä, millaisia argumentteja Hobbes käytti tuodakseen esiin näkemyksensä uskonnosta, joka olisi sopusoinnussa teoksen muiden osien kanssa. Lyhyesti sanottuna hän pyrki relativistiseen ja konventionalistiseen uskontoon – samanlaiseen kuin markkinoiden arvojen piti olla.”

Hän sivaltaa myös länsimaisten johtajien suuntaan. ”He todella ovat lukeneet Hobbesia, mutta vain niiltä osin kuin Hobbes kirjoittaa valloitussodista.”

Kiinnostavia ovat myös Långin näkemykset antiikin Kreikan vapaista miehistä ja koko länsimaisen sivistyksen suhteesta orjuuteen. Lång ei tee suoranaisia rinnastuksia nykypäivään vaan jättää johtopäätökset ja kiusalliset kysymykset lukijalle. Keitä ovat 2000-luvun orjat, jotka mahdollistavat länsimaisen vapauden? Ja mitä meidänkään vapautemme on, muuta kuin vapaus kuluttaa ja ”ilmaista itseään”?

Ville Hänninen

Anne Enright:
Valvojaiset.
Romaani, 297 s.
Suomentanut Tarja Kontro.
Otava 2010.

Mitä muistot ovat muuta kuin tarinoita? Aina hiukan vinossa, ehkä jopa vääristyneitä ja yksinäisiä. Onko muistolla totuutta? Ja jos mieli muistaa väärin, kertooko ruumis totuuden? Irlantilaisen Anne Enrightin ensimmäinen suomennettu romaani, Booker-palkittu Valvojaiset on julma ja lumoava kuvaus muistamisesta, perhesuhteista ja perintönä jaetusta kivusta.

Surusilmäinen, alkoholisoitunut ja raivostuttavan rakastettava Liam Hegarty on kävellyt mereen Brightonissa. Taskut täynnä kiviä, päällään keltainen huomioliivi, jotta hänen ruumiinsa olisi helppo havaita. Liam-veljen ruumiinvalvojaisiin Dubliniin kerääntyy koko Hegartyjen viinaanmenevä ja sekasortoinen suurperhe, se mitä siitä on jäljellä. Romaanin kertoja on Liamin 39-vuotias sisar Veronica, jolle veljen kuolemaan johtaneiden syiden selvittämisestä tulee keino saada kiinni omasta, lainausmerkkeihin kadonneesta elämästä.

Tarinan levottomassa nykyhetkessä Veronica eristäytyy suruunsa. Hän katoaa itseltään, liukuu ulos ääriviivoistaan ja leikkautuu irti miehestään ja lapsistaan. Tasapainoillessaan muistojen, kuvitelman ja kivun keinulaudalla Veronica havainnoi ja analysoi, purkaa vimmalla kolme sukupolvea särkenyttä salaisuuksien vyyhtiä, jonka ensimmäiset säikeet punottiin Dublinilaisen hotellin aulassa vuonna 1925, ja jonka vuoksi jokainen Hegartyn sisarus on enemmän tai vähemmän eksyksissä.

Kysymyksiin rakkaudesta, vihasta, halusta ja kuolemasta liittyy Enrightilla vahvasti ruumiillisuus. Ruumis tuntee, ruumis muistaa, ja kosketuksesta jää aina jälki. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus, kosketus ja koskemattomuus määrittävät olemassaoloa. Menneisyyden liukuessa valottuneiden kuvien lailla ohitse Veronica tuntee vieraantuvansa ruumiistaan. Hänen on rakennettava silta näkyvän ja näkymättömän välille, kohdattava muistot ja muistojen herättämät ruumiit. Paljastettava totuus, jolla lohduttaa kuolleita ja ymmärtää itseä. Kirjoittamiaan lauseita Veronica vertaa luihinsa: muistot ovat ruumiissa, kaivautuneet ytimeen asti.

Tematiikaltaan Valvojaiset on kenties tavanomainen, eikä siinä lopultakaan tapahdu paljon. Mutta Enright kirjoittaa väkevästi, hänen kerrontansa on viiltävän intensiivistä, todellista ja sattuvaa: ”Kukin meistä rakastaa jotakuta, vaikka me kuolemme kaikki. Ja me vain rakastamme yhä sittenkin, kun ei ole enää ketään jota rakastaa.” Samoin irlantilaisen suurperheen dynamiikkaa kuvatessaan Enright on sekä raadollinen että nautittava. Suomentaja Tarja Kontro onnistuu välittämään myös Enrightin huumorin, joka kieltämättä on mustaa, mutta lopulta puhdistavaa ja lohdullista.

Maija Vesanen

Hannu Paronen:
Jossain välissä toivo.
Aforismeja, 120 s.
Like & Rauhanpuolustajat 2010.

Erkki Kiviniemi:
Tietön tie
Aforismeja, 110 s.
Sanasato 2010.

 Tuntuu, että tämän päivän anarkisti vaatii oman keskiluokkaisuutensa.

Suomalainen nykyaforismi muodostaa oman marginaaliviihteen lokeronsa: se hyväksyy sille asetetut tavoitteet räksyttää puolivillaista kritiikkiä, jupista tuopin ääressä baarifilosofista pohdintaa ja pysytellä poterossaan. Aforismin rajojen rikkominen on vaikeaa, poikkitaiteelliset projektit ennenkuulumattomia ja aiheet koluttuja.

Aforismissa ominainen vastahankaisuus silti on edelleen läsnä. Siitä on vain tullut vastahankaisuuden kuva, esteettinen määritelmä, joka tosiasiassa asettuu sille etukäteen määriteltyihin uomiin. Jotta kotimainen aforisti olisi vastarannan kiiski, hänen olisi hylättävä aforismi.

Alkuvuonna julkaistiin kaksi tamperelaista aforismikokoelmaa, Sanasadon kustantajan ja monipuolisen kirjallisuuspersoonan Erkki Kiviniemen kolmas teos Tietön tie sekä muutamia vuosia sitten esikoiskokoelmansa Aamu kävelyllä (Siniplaneetta 2005) julkaisseen Hannu Parosen toinen aforismiteos Jossain välissä toivo.

Parosen aforismi jatkaa kuuluisamman Parosen jalanjäljissä tavoitellen nasevuutta. Se kannattaa ulkopuolisen tarkkailijan asemaa ja pitäytyy kommentoitavan maailman ulkopuolella. Kiviniemen Tietön tie on mystiikkaan takertuvaa, filosofista pohdiskelua, jossa pyritään pikemminkin osallistumaan maailmaan kuin vain tarkkailemaan sitä.

Napakkuutta on vaikea löytää kummastakaan. Parosen käsissä tiukka sananparsi on usein sanaleikki tai sutkaus, Kiviniemen on vaikea saada lausettaan loppumaan. Jälkimmäisen runsas pilkutus on viehättävää sinänsä, mutta säe rönsyilee, sanat selittävät ja rytmi saattaa ontua. Paronen puolestaan selittää aforisminsa auki. Niissä ei ole pienintäkään sijaa moni-ilmeisyydelle tai -ulottuvuuksille tai jos on, ainoastaan kaksihahmotteiselle vitsille: ”Lähetystö vie terveisensä tieministerille: me äänestämme teitä”.

Molemmissa kokoelmissa aforismin liukuvat rajat runoon, fragmenttiin ja epigrammiin todetaan, mutta varsinaista leikittelyä tai rajojen kyseenalaistusta ei esiinny. Kokeilevan aforismin lyhyt historia käsittääkin traditiossamme vain yhden teoksen: Tiina Lehikoisen Sitruunalumilyhtyjä (Ntamo 2008).

Kiviniemen eetos pitää sisällään luontomystiikkaa, Gurdijeffia ainakin hermeettisen kielen muodossa, Risto Ahtia, salaperäisiä yhteyksiä, kulutuskritiikkiä ja romantiikkaa. Ainekset on heitetty kattilaan ja sekoitettu kunnolla. Tietön tie tuntuukin kaksijakoiselta: toisaalta modernin ihmisen minuutta, jossa metafyysinen minä erottautuu kokemastamme, toisaalta ykseyden ja panteismin korostamista.

Kiviniemi painottaa kohtaamista, tutustumista, silmien ja mielen avoimuutta. Hän hakee ihmisten välisestä rakkaudesta ratkaisua sääntökeskeiseen elämäämme. Kokoelman yksi pääprinsiipeistä tuntuu olevan turvan ja turvattomuuden suhteen uudelleen ymmärtäminen. Ne eivät ole vastakohtaisia, vaan ylimitoitettu turva tuo turvattomuutta.

Tietön tie on lähempänä filosofista traktaattia kuin kaunokirjallista aforismikokoelmaa. Kieli on melko väritöntä ja toteavaa, teksti ei kyseenalaista itseään, mutta se on lempeää – kuin pappi turisisi leirinuotiolla. Kiviniemen abstraktisuus on lähes vastakohta Parosen esimerkillisyydelle.

Tämä kaikki saa aikaan hämmentävän kokonaisuuden. Kun teoksen ajoittainen markkinavoimakritiikki hyppää silmille, kokonaisuus tuntuu sekavalta. Aikamme sanasto ja kuvasto, tehot, asunnottomat, kaupat, viihde ja suosio, sotkevat korkealentoisen, ympyrää pyörivän kielen.

Pari kertaa Kiviniemi eksyy alkusoinnun pariin ja rytmittää sillä aforisminsa merkitykseltään oudoksi: ”Ennen kuolemaa kuollut ei koskaan kuole.” Virkistävintä Tiettömässä tiessä on Kiviniemen tapa omaksua puhtaasti lyyrisiä elementtejä aforismiinsa. ”Olen värien ja muotojen konsertti itseni ympärillä” on kenties synesteettinen epäselvyys, mutta aforismin alalla lyyrisyydessään kiinnostava.

Hannu Paronen pitäytyy perivasemmistolaisessa valtakritiikissä, johon yhdistyy kaksimielinen sanaleikki, uskonnonvastaisuus ja ajattelijaa romantisoiva kuvasto. Jossain välissä toivo tuo mieleen Lassi Kämärin Loistavan puhalluksen (Kustannusliike Susi 2005) sen pakonomaisessa näkymättömien vihollisten lyömisessä ja sitä kautta kirjoittajan nostamisessa.

Erityisesti Paronen näyttää nauttivan yhdyssanojen kirjoittamisesta erikseen: ”Öljy on raaka aine”, ”Kuluttajan kansallislaulussa on standardi sointi”, ”Yhtäkaikki: yhtä kaikki”. Hän kursivoi ironian, luetteloi parodisia ”Ontuvia käsitteitä” kuten ”Puhtaat liikeasiat” tai ”Mukava tosiasia”. Kaiken kaikkiaan Paronen käyttää lehtipakinoiden teknisiä keinoja. Kun hän kirjoittaa ”Tulevaisuus? / Älä tule vaisuus”, on vasemmistolaisella pakinapalstallakin turhan täyttä.

Myös perinteinen aforismin kompastuskivi – tapa käyttää väitteiden alussa toistuvasti sanoja kaikki, toiset, aina, jotkin, harva, usein, moni – on Paroselle tuttu. Kyseisen väiterakenteen hyväksyminen kotimaiseen aforistiikkaan lähes huonekalun omaisena standardina raskauttaa aforismin kehitystä.

Rasittavinta Parosen aforismeissa on muovipintaisen leikinlaskun lisäksi vastuuttomuus. Paronen kritisoi yhteiskuntaa, erityisesti rahan epätasaista jakautumista, mutta ei kykene tarjoamaan minkäänlaista vaihtoehtoa. Hänestä ”Paha saa palkkansa, ja vie muidenkin palkat.”

Voimakkaimmin vastakkain Paronen ja Kiviniemi ovat ryhmäidentiteettiä käsiteltäessä. Kiviniemi kirjoittaa: ”Ei ole joukkoliikettä, joka vapauttaisi ihmisen”, Paronen vastaa: ”Yhden puun kaataminen voi pilata kokonaisen maiseman.” Kiviniemi palaa aiheeseen välillä yllättävänkin nihilistisesti. Tie on hänelle tietön.

Juuri tässä tulee mieleen armenialainen mystikko Georgi Gurdijeff. Kiviniemen kokoelmassa tunnutaan herättelevän ihmistä valveunestaan tai hypnoosistaan, Paronen puolestaan herättelee luokkaa tai ryhmää. Kiviniemi painottaa kohtaamista, Paronen kritiikkiä.

Jossain välissä toivo on huumoria, naureskelevaa kritiikkiä, Tietön tie vakavaa kuin kivi. Silti niissä on jotain yhteistä: aforismin hyväksyminen omaan lokeroonsa. Vielä jää Suomi ilman Chamfortiaan, Chestertoniaan ja Chariaan, mutta aforismin

kirjoittaminen on selvässä kasvussa – kiitos alan yhdistyksen ja sen aktiivien. ”Mitään ei tarvitse muuttaa. Kaikki muuttuu”, kirjoittaa Kiviniemi toiveikkaasti.

Ville Hytönen

Katarina von Numers-Ekman – Christel Rönns:
Konrad ja Kornelia.
Kuvakirja, 38 s.
Suomentanut Anna Kervinen.
Schildts 2010.

Konrad ja Kornelia on kauttaaltaan suloinen kuvakirja. Sen sisäkuvat ovat suloisen aidot ja maisemat kukoistavan sulokkaat ja henkilöt päätyvät suloisten tunteiden valtaan. Kirjan viimeistelyn suloa ilmentää viininpunainen kirjanmerkkinauha; Kornelian kerrotaan pitävän eniten kirjoista, joissa on juuri sellainen silkkinauha.

Katarina von Numers on kirjoittanut tavallaan perinteisen poika tapaa tytön -lemmentarinan. Tämä poikkeaa kuitenkin useimmista tuhansista edeltäjistään siten, että lemmenpari on korostetun arkinen. Konrad on jäänyt eläkkeelle konekorjaamosta ja muuttanut hankalahoitoisesta merenrantamökistään kaupunkiin kerrostaloon. Pitkälle keski-ikäistynyt Kornelia puolestaan on mahdollisimman arkisen ammatin harjoittaja: pysäköinninvalvoja. Heidän tarinansa on lempeää realismia.

Korneliaan liittyy tämän kertomus- ja kuvakirjan fantasia-aines. Kornelia on ollut lapsena nyrpeän lapsenlikan ynseässä seurassa tai yksin, eikä äiti ole edes aina ennättänyt kuuntelemaan, kun hän lausui runoja kuusijuhlassa. Tähän puutteeseen Kornelia on luonut mielikuvitusystävän Penttisen. Penttinen vastannee poistuneen isän hahmoa – ainakin Christel Rönns kehittelee rinnakkain silmälaseiltaan ja nenän komeudeltaan toisiaan muistuttavat Kornelian ja kuvitellun miehen.

Idea on tuttu jo vuosikymmenten takaa. Joan Walsh Anglundin kymmenien toinen toistaan äkkisöpömpien pikku kuvakirjojen joukosta poikkesi mustavalkoinen Cowboy and His Friend, suomeksi Pojan kiva kaveri (1965), jossa pikkupoika kuvitteli yksinäisyytensä lieventäjäksi ison karhun, täysin näkymättömän mutta erittäin voimakkaan. Karhukaveri oli piirretty juuri samalla lailla kuin nyt Penttinen: hänen ääriviivansa ja ilmeensä erottuvat, mutta hänen lävitseen näkyy.

Vastikään osui toisaalla silmiin Konradin ja Kornelian arvostelu, jossa kriitikko ihmetteli, mitä tällä kaikella aikuisten asialla halutaan kertoa lapselle, kun lapsi tuskin samastuu kumpaankaan, Konradiin tai Korneliaan. Sitä paitsi arvostelija kiusaantuu, kun Korneliaa varhaisen nuoruuden muistikuvassa pussailee tupakoiva poika.

Olihan se taannoin kiusallista, kun piti olla tupakoitsijan pussattavana. Mutta, ah, sellaista Kornelian nuoruudessa hyvinkin oli. Lisää aikuisten asiaa on kirjassa sekin, että Kornelia näyttää nauttivan tyttöjen illassa punaviiniä. Juotavat, syötävät ja elämisen muut yksityiskohdat on Christel Rönns kerännyt riemastuttavasti tarinan ympäristöksi. Kivisydän on sillä, joka ei helly kun Konrad silittelee vanamoa merenrantakoivikossa.

Olen valmis luettelemaan runsaasti hahmoja, joihin lapsi voi samastua, jos eivät K. ja K. liian vanhoina kelpaa: lapsenvahti jolla on tylsää, täti jonka koira karkaa tai koira joka karkaa tädiltä, kovanaama joka karjuu pysäköinninvalvojalle, tyttö joka syö popcorneja elokuvissa. Jatkuu.

Ehkä tämä ei ole lastenkirja. Olkoon sitten ihmistenkirja.

Kaisa Neimala

Nely Keinänen (toim.):
Shakespeare Suomessa.
Tietokirja, 288 s.
WSOY 2010.

Tarvittiin selvitysnaiseksi kuubalaisen äidin tytär, kun etsittiin vastausta kysymykseen, miltä näyttää Shakespeare Suomessa.

Vastauksesta tuli moniselitteinen kuin paneelikeskustelun loppuyhteenveto, johon mahtuvat onnellisen lopun Romeo ja Julia (vuodelta 1780) ja itsensä ampuva Othello (vuodelta 2008).

Selvitysnainen, kokoomateoksen toimittaja Nely Keinänen, on haalinut haastateltaviksi ja esseisteiksi toistakymmentä todistajaa suomalaisesta teatteriväestä ja yhden täällä työskennelleen ruotsalaisen (Hilda Hellwig).

Liian ennalta arvattavasti kirjoittajien kiinnostavin keskinäinen vuorovaikutus syntyy suomennoksia ja klassikon pölyttyneisyyden asteita koskevista mielipiteistä.

Kun suomentajista Kersti Juva on sitä mieltä, että ikä sopii käännökselle huonosti, niin yhtä suurella oikeutuksella näyttelijä Seela Sella uskaltaa pitää vanhoja käännöksiä viehättävinä. Lauri Sipari, joka on paitsi kääntäjä, myös dramaturgi, tiivistää homman toteamalla, että jokainen käännös on näkemys, siivu alkuteoksesta ja aikansa tytär.

Samuli Reunanen, 2000-luvun Shakespeare-ohjaaja, ei osaa sanoa, missä vaiheessa aikansa viihdettä edustanut Shakespeare on saanut pölyisen seittien hovin kirouksen päälleen. Kalle Holmberg sen tietää: se tapahtui 1960-luvulla hänen ollessaan Sakari Puurusen assistenttina, jolloin tuleva Shakespeare-näkemystemme mullistaja sai oppitunteja, miten Shakespearea ei pidä tehdä.

Kuubalaista temperamenttia lienee tarvittu siihen, että Antti-Einari Halosen vuonna 2004 Kansallisteatteriin ohjaama karnevalistinen ja kriitikkojen nuivasti vastaanottama Kesäyön unelma pompahtelee esiin pitkin kirjaa. Sen sijaan vaikkapa Arto af Hällströmin 1978 Helsingin kaupunginteatteriin ohjaaman Othellon hienosti analysoidun Jagon (Pekka Laiho) tai itsensä ohjaajan puheenvuorot puuttuvat kokonaan.

Othello on tosin päässyt kansikuvapojan, Esko Salmisen, haastattelupuheenvuoroon. Olihan Salminen 1978 sen nimiroolissa. Hän puhuu paljon Kansallisteatterissa 2005 ensi-iltansa saaneesta Kuningas Learista kuten moni muukin tässä kirjassa.

Hyytävimmin ja taitavimmin kirjoittaa teatterikriitikko Kirsikka Moring. Hän muistuttaa suuresta käänteestä 1960-luvulla, Jan Kottin Shakespeare tänään- ja Peter Brookin Tyhjä tila -teoksien vaikutuksesta, 1980-luvun Raivoisista Ruusuista ja Leea Klemolasta Hamletin roolissa. Tietysti Ritva Siikalakin kirjoittaa Ruusuista, muistuttaa syrjinnästä ja vaikuttaa katkeralta. Leea Klemolalla ei ole omaa puheenvuoroa, Seela Sella tekee selväksi, ettei Shakespearella ole mielenkiintoisia vanhempien naisten rooleja Lady Macbethia lukuun ottamatta.

Ihmettelen, jos Shakespearesta Suomessa on Shakespeareksi huomenna, sellaiseksi, että se kuluisi teatteriopiskelijoiden käsissä hiirenkorville, kuten Moring Kottin kirjan keväisesti määrittelee.

Kaisu Mikkola

Sami Hilvo:
Viinakortti.
Romaani, 208 s.
Tammi 2010.

Kielletyn kanssa eläminen aiheuttaa usein pidättyväisyyttä. Sami Hilvo käyttää romaanissaan sellaisen kuvaamiseen lakoniseksi ladattua sanaa. Suhtautumista ohjataan Kasvitarhakirjan (1903) opein: ”Emme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta… vastakkaiseen suuntaan menetellen seuraa sitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Romaanissa talvisota on ovella, siitä siirrytään jatkosotaan ja rauhan vuosiin. Aikatasot risteävät, kertojia on kaksi. Eletään sodan, pelon, kuoleman ja kuolettamisen varjossa. Mikael saapuu myöhässä isoäitinsä hautajaisiin. Sodan käynyt isoisä, Urho, on kuollut aiemmin. Istutaan isovanhempien talossa, jossa vallitsee jäätävä tunnelma.

Mikael päättää jäädä perinnöksi saamaansa taloon. Hän alkaa tutkia isoisänsä päiväkirjaa, lokikirjaa. Isoisältään perinnöksi saamansa paidan rintataskusta hän löytää viinakortin, joka jatkaa elämää hänen rinnassaan. Isoisä, nimismies, oli kantanut korttia aina mukanaan.

Vähitellen Urhon salaisuus aukeaa. Hän oli rakastunut toiseen mieheen, Toivoon. Mutta se rakkaus oli kiellettyä, niin sodassa kuin rauhan aikana. Toisiltaan he eivät sitä peitelleet, eivät tosin aina muiltakaan.

Sodan jälkeen molemmilla on perhe, ulkoinen kuva eheä. Kaipuu toisen luo on silti sammuttamaton. Urhon elämä on yhtä kieltäymystä, jota vain viina helpottaa. ”Minä olin tuhlannut moninkertaisesti oman elämäni.” Toivon vaimon tultua raskaaksi avioliitto kariutuu ja syntyvä lapsi laitetaan uuden miehen nimiin. Sodassa haavoittunut Toivo muuttaa Saksaan ja palaa lääkärinä takaisin.

Mikael jatkaa urakkaansa ja lähestyy totuuden tunnistamista. Kaiken tämän rikkinäisyyden keskellä täytyy olla jotain ehjää, hän miettii katsoessaan vanhaa astiastoa. Hän kirjoittaa, pukee isoisän, miehen ja omaa kuvaansa sanoiksi. Viinakortissa olevan Urhon kuvan takaa hän on löytänyt Toivon kuvan. Jokin voima yrittää repiä korttia pois minusta… miehiä irti toisistaan, hän tunnistaa ja toteaa: ”Mitä isät edellä sitä pojat perässä.” Eräänä iltana Toivon poika Ilari on tulossa Mikaelin luo. Tämä tietää Ilarin isän salaisuuden ja päättää kertoa sen.

Viinakortin kuvaama miesten välinen rakkaus on hurjaa ja kaunista. Sukupuoliaktit ovat herkkiä ja reunattoman kiihkeitä. Tuomitsemista on lukijan vaikea ymmärtää, rakkautta vaikea kieltää. Sota taas on vaihtoehdoton, se tekee epätoivoiseksi ja kylmäksi. Rauhaa ei enää tulisi, vaikka sota päättyisi, Urho miettiikin rintamalla.

Hilvon kuvaus on voimakasta ja tiukkaa, dialogi nopeaiskuista. Huomiot ovat tarkkoja ja lyhyitä, ihmishahmot terävin vedoin kuvattuja. Jännite kestää lähes koko romaanin, vain joskus ylilyönti pudottaa riman tai sanavalinta lankeaa banaaliksi.

Tarinaa kattaa uhmakas, uhkaava sävy. Vaatimus, ratkaisu ja avautuminen odottavat jokaista sen henkilöä. Romaani on vastakirja sotaisille perinnepiireille, kovien miesten sankaruudelle. Sota tappaa eloon jättäessäänkin, rakkaus voittaa satuttaessaankin. Viinakortti on rakkauden puheenvuoro, vaihtoehto.

Matti Saurama

Teemu Ikonen:
1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli don Quijoten perilliset.
Tietokirja, 365 sivua.
Gaudeamus 2010.

Veli-Matti Huhta tahtoi tiedottaa, kun arvosteli tämän kirjan Kiiltomadossa, että se on ”elävästi kirjoitettu ja huolellisesti toimitettu 2010-luvun ensyklopedia”. Hän puhuu totta. Sillä varauksella, että opinala, jota käsitellään, ei ole otsikkoon hämmentyvä ”eurooppalainen kirjallisuus” vaan romaanin, tuon, Teemu Ikosen siteeraamaa Schlegeliä seuraten, ”nerokkaan ihmisen koko henkisen elämän ensyklopedian” taide. Joka ”yhdistää itseensä kaikki kirjallisuuden lajit, sisältää filosofian, runouden ja kritiikin, draaman ja kertomuksen”.

Eritosin, jos on niin kuin Ikonen laveeraa, että 1800-luvun romaanin valtavirraksi tuli realismi. Ja että sen pyrkimys todella oli sulauttaa ”vaihtoehtoisten esitystapojen ristiriidat luotettavaksi esitykseksi yhteisesti jaetusta todellisuudesta”. Näin kaavamainen kattaminen on moniongelmainen, mutta otollinen näylle, että koko modernismi on enempi päättymätöntä 1800-lukua, ja metaromaanit, kerronnalliset julmat leikit, fantasia, postkolonialismi 1700-luvun kaiku.

Ikonen on näistä varauksista riittävän syvästi tietoinen. Alkusanoissa hän kertoo jo käyttävänsä tärkeimmin strukturalistista narratologiaa, ja toisaalta liittävänsä mukaan ”kertomusälyä” painottavaa lähestymistapaa. Tarkoitus on romanttinen: hamuta aikakauden ajattelun ”omaa makua”. Ja vielä takaliepeessä ensyklopedialle annetaan määritelmä ”ideologisesti painottuneena, valikoivana, välttämättä epätäydellisenä”. Mistään puutteista lukijalle ei siten jää valitusoikeutta: keneltä voisi vaatia Fenelonin ja Congreven ruumista?

Kirjeet, päiväkirjat, tunnustukset ja matkakuvaukset olivat 1700-luvun keskeisiä kirjoittamisen muotoja. Sekä näiden fiktiivistymät, ja aivan merkilliset epäuskolliset käännökset. Monimuotoinen anonyymiys oli yleistä, mukaesipuheet, kehykset, jopa väärentäminen. ”Kirjeissä voidaan lainata toista kirjettä ja saada siinä sanottu kuulostamaan joltain aivan muulta kuin miltä sen kirjoittaja halusi sen kuulostavan.” Askarruttavinta ja kavalimmin ironista tämä ihmisten toisilleen näkymisen virtapiiri on Jane Austenilla, josta onkin oma esseensä.

Alussa oli keinottelu. Ainakin vapauden, ja sen tarpeisiin syntyneen kahviloitten ja merivakuutuksen, pörssin ja sanomalehtien pyhän yhteyden juurella. Nämä syntyivät Lontoossa toistensa tarpeisiin, heijastumana siitä skottivalistuksen ja hollantilaismielisen liberalismin merkillisestä olennosta joka oli vuosisadan henki, talouskasvu. Ranskassa oli oma salonkien aatelisesti virittynyt tapakulttuuri, mutta kirjallisen elämän huomattava filosofinen eli pornografinen osa julkaistiin Amsterdamissa, tai merkittiin ainakin siellä julkaistuksi. Kahvila, pörssi ja uudentyyppiset lehdet, sellaiset kuin Tatler ja Spectator, loivat uusia kirjoittamisen tapoja, jotka näkyvät tämänkin lehden olemuksena. Ja kaikissa pakinoissa, joita nimitellään esseemäisiksi. Tästä kimpusta antavat artikkelit Ikosessa ovat ”Grub Street, Lontoo” ja ”Kirjamarkkinat”.

Opettavaiset tiedotteet, niitä on, jahka Ikosen kirja on myös oppikirjaksi soveltuva, johdattavat hienovaraisiin mutta syviin ja korkeisiin havaintoihin. Esimerkki: jos historiankirjoittaja ei voi ylittää oman kulttuurinsa ennakko-oletuksia ja tavata ”menneisyyttä itseään”, miten olisi mahdollista olla ajautumatta subjektivismiin? ”Tätä ongelmaa on ratkottu sittemmin hermeneutiikan piirissä.” Arvaamattomimmin sonnustuneet kysymykset jäävät vaille vastausta: ”Millä perusteella jonkin voi katsoa olevan jonkun omaisuutta?” Tai Hölderlinistä kimmoten ja kertomusaprikointeihinsa raahustaen: ”Toisaalta eivätkö juuri katkokset tee kertomuksellisen ajattelun mahdolliseksi?” Ja eriäällä: ”Mitä merkitystä miljoonien vuosien evoluutiolla voisi olla yhden ihmisen elämäntarinalle?”

Aakkosellisesti järjestetyistä hakusanoista ”klassismi” on minun mielelleni lähin, siinä on selvästi alle sivuun punottu on kymmenen viitettä. Sen kautta kirja avartuu koko hankaavuudessaan ja hupaisassa mahdottomuudessaan. Viite johtaa sekä ”esiromantiikkaan” että ”varhaisromantiikkaan”. Jotka ovatkin aatteiltaan vireämmät kuin itse romantiikka (se ei mahdu tähän kirjaan). Jymähtää mieleen, että avantgarde on aina naisellinen ja moderni macho. Eriten Novalis pääsee salamankaltaiseen valoon, ajattelunsa on pidemmällä kuin 1920-luvun kokeellinen taide, joka oli pidemmällä kuin nykyinen. Tätä kurottuvuutta Ikonen kommentoi hienon varovasti: ”Nämä ideat innoittivat seuraavalla vuosisadalla romanttisen runouden ohella erilaisia yhteistaiteen hankkeita.”

Elävyyden ja huolellisuuden lisäksi runsaat ja uudet käännössitaatit laajasta alkuperäisaineistosta ovat ansiokkaat ja ilmeikkäät, kuin itsetarkoituksellisia. Tai tarkoitus itää jostakin niiden kokonaisuuden ja kaikuilevan viittaavuuden takaa. Myös tapa jolla ranskalaiset melkein elävät teoreetikot (kuten Barthes, Kristeva, Lyotard, Lacan) taikinoituvat kehitettyjen teemojen mielekkäinä osina, on kiitollinen. Heitä ei käytetä väärin, tai liikaa. Teoriojen väitteet on myös ymmärretty niin sisäistyneesti, että vihanneksempikin kouluttuva hahmottaa, mitä tarkoittamaan heidät tarvittiin.

Yksi kauneusvirhe on, kaksi turhaa hakusanaa: ”alkuperä” ja ”alkuperäinen”. Ja että näihin ikipoikamaisella keksivyydellä viitataan lopussa viimeistä artikkelia, ”ylevä”. Olisi ollut notkeampi aloittaa ”alttiudesta”. Ylevyydestä ei ole lupa lausua vapaana Kantista ja Edmund Burkesta. Mutta nämä viehättävät, sanan syleilevimmässä mielessä, kirjoittajat, olivat oireikkaasti juurikin monipuoliset, jäävät Ikosessa cameoiksi. Saavat näkyä yleisimmin siteeratuilla teksteillään. Jopa niin, että normaali Kant on virtautettu jotenkin äskettäisestä Adorno-suomenteesta, ja hätkähdyttävämpi Kant näpistyy Jyrki Siukosen vängästä kirjasta Muissa maailmoissa. Burkelta on, onnellisesti, päässyt mukaan myös kypsän iän ”Mietettä Vallankumouksesta Ranskassa”, 1930-luvulla suomentuneen antologian maun mukaan.

Roo Ketvel

Pekka Manninen:
Kiimakangas.
Romaani, 246 s.
WSOY 2010

Dekadenssi on vastuuttomien herraskakaroiden leikkiä verrattuna veljessodan veteraanien nihilismiin. Pekka Mannisen (s. 1953) esikoisromaanissa 1920-luvun Suomi on pirstoutunut, väkivaltaisten aatteiden ja pinnallisen individualismin tyyssija. Kiimakankaan kertojalle se on henkinen helvetti.

Romaani on sikäli sukua beckettiläiselle absurdismille, että traaginen käänne on tapahtunut jo ennen tarinan alkua. Nuori lääketieteen opiskelija Johannes Smultter on taistellut sisällissodassa valkoisten puolella ja nähnyt ja tehnyt kaikki mahdolliset raakuudet. Sodan jälkeen hän on ajautunut viina- ja morfiinikoukkuun.

Johannes pyörii terroristijoukossa, jonka jäsen vuonna 1922 ampuu sisäministeri Heikki Ritavuoren. Todellisuudentajunsa ja elämänhallintansa menettäneenä hän ei saa kenenkään kunnioitusta, vaan toimii milloin syntipukkina, milloin tahattomana apurina.

Aluksi romaanin tyyli tuntuu keskinkertaiselta realismilta. Ajankuvaa luodaan niin innokkaasti ja näkyvästi, että kaksikymmentä sivua luettuaan tuntee jo kaikki aikakauden tärkeimmät henkilöt, tapahtumat ja salakapakat. Realistisesta romaanista ei kuitenkaan ole kyse. Kertoja osoittautuu epäluotettavaksi, eivätkä kaikki sivuhenkilöt vaikuta täysin todellisilta. Välillä kerronta yltyy vimmaiseksi itsesyyttelyksi. Jatkuva asiasta poikkeaminen on sanomatta jättämisen merkki.

Viimeistään silloin, kun humalainen Johannes saapuu Laihialle ja ajautuu riehumaan körttiseuroihin leuat sijoiltaan ja umpihumalassa, alkaa romaanin oveluus valjeta. Epäluotettavan kerronnan perinteiden mukaisesti tapahtumat muuttuvat yhä absurdimmiksi ja päähenkilön houreet syvenevät. Ennen pitkää tarina pyörii kuin karuselli. Körtti-isännät hallinnoivat Laihiaa jäykän uskonto ja isänmaa -ajattelun voimalla. Entisten punakapinallisten asuttama Kiimakankaan kylä on pyyhitty kartalta siveettömänä, ja on lietsottu taikauskoa, jotta ihmiset pysyisivät sieltä poissa. Kiimakankaalla kottaraistenkin sanotaan laulavan Kansainvälistä.

Kaikesta irrallaan, kaiken keskellä hallitsee Laihian profeetta Santeri Alkio, joka seisoo keskiyöllä saunanportaalla ja tähyää avaruuteen, josko siellä olisi siveellisesti täydellisiä rauhan sivilisaatioita. Alkion salamurhassa Johannes näkee avaimen maailman pelastukseen, vahvojen diktatuuriin ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen sankaruuteen.

Hyvä, tarpeellinen ja viisas kirja Kiimakangas on siksi, että siinä ei jaeta tuomioita. Päähenkilön asenteet ja käytös ovat typeriä, vastenmielisiä ja säälittäviä, mutta hän ole paha, vaan heikko. Eikä hänen heikkoutensa ole synnynnäistä, vaan sietämättömän julmuuden tulos.

Monesti tällaiset kertomukset vapauttavat lukijan toivosta ja vastuusta väittämällä ihmistä lopullisesti ja peruuttamattomasti pahaksi. Kiimakankaassa ei sorruta tähän, vaan isketään yksilön omaantuntoon, joka täten osoitetaan osaksi yhteiskuntaa. Jos kaikki ovat katkeria ja peloissaan, mille pohjalle sopu voi rakentua?

Pauli Tapio

Kreetta Onkeli:
Kutsumus.
Romaani, 237 s.
Sammakko 2010.

Kreetta Onkelin Kutsumus on olevinaan avainromaani, mutta sitkistyy satiiriksi ja ajankuvaksi. Onkeli sekoittaa kliseitä ja syvämietteitä, vakavaa ja naurua, ja pyöräyttää pyrstösulistaan yhden parhaista teoksistaan.

Lyijynkevyt romaani on hauskimpia ja osuvimpia taiteilijakuvauksia aikoihin. Samalla se on taiteilijaromaanin parodia, joka viittailee eri suuntiin kirjallisuushistoriassa. Romaanin vertailu johonkin tiettyyn teokseen on turhaa. Onkeli kirjoittaa varmalla tyylillä päälauseiden proosaa, joka tiukkuu tiiviyttä ja pieniä isoja havaintoja.

On kaksi naista, peilikuvat, käänteiset sisaret, ystäviä ja kirjailijoita. Minäkertoja Sanelma Salminen ajautuu kirjailijaksi. Sanelman tie on kuoppainen vähän myyväksi, mutta lopulta arvostetuksi tekijäksi. Rikas rouva Gunnevi Björkeinheim taas julkaisee köykäisen runokokoelman isolla kustantamolla – ja kokoelma myy.

Sanelma kertoo ensin nuoruudestaan. Hän huseeraa läpi kaikki kirjallisen kentän työt: kustantamon esilukija, kirjallisuudenopiskelija, kriitikko. Kutsumusta Sanelmalla ei ole, mutta hän oppii varastamaan ja huijaamaan. Kriitikkona hän rykäisee arvostelut takakansitekstin perusteella ja haukkuu jokaisen.

Kirjailijuuden stereotyypit höylätään edestä ja takaa: juoppous, suuruudenhulluus, sulkeutuneisuus, kiivailu, maanis-depressiivisyys. Kirjoittaminen on aina vaikeaa, se merkitsee eristyneisyyttä ja epävarmuutta. Satovuotta voi seurata kato.

Kirjallisuusinstituution komerot tuuletaan: taiteilijaresidenssit, kääntäjän työn arvostus, markkinointi ja esiintymiset kirjamessuilla, kotiseutu- ja kirjastovierailut. Gunnevin hahmossa Onkeli preparoi julkisuustyrkkyä runokomeettaa, joka dokailee ja sikailee, diivailee ja sekstailee kustantajansa kanssa. Miksi pinnallinen kirjallisuus myy, mutta syvällinen ei?

Kirjoittamalla lapioi harvoin rahaa, eikä sitä aina edes pidetä oikeana työnä. Kirjailijan onkin oltava epärealisti, joka odottaa pelastavansa planeetan. Läheisten ja lasten elämät hyödynnetään kirjoihin. Gunnevi saa kantapään kautta huomata missä menee varastamisen raja, kun hän riepottelee tuttavansa elämää tunnistettavasti kirjassaan.

Romaanin miehet ovat reppanoita. Kustantaja Purkki diilaa etusivun jutut ennakkoon valtalehden kanssa ja imettää heppiään huorissa. Mutta vain Purkki sietää ja opastaa kirjailijoita. Gunnevin mies Jakki hilluu sapattivuotta Karibialla.

Kutsumus liikkuu yleisellä tasolla, eikä romaanin piruilua voi yhdistää suoraan todellisiin henkilöihin. Satiiri ei ole katkeraa, vaan eheyttävän kevyttä kuin pirunpolska. Voi silti arvata, että joku housujaan pidempi ihminen vetää kirjasta herneet nenään.

Huikeassa loppujaksossa matkataan unelmien Lappiin. Ja kuka tulee vastaan? Vesku Loiri, Suomen viimeinen kutsumustaiteilija. Kutsumuksessa on aina jotain hölmön romanttista ja vanhanaikaista, joka ei sovi hyötyä ja tehokkuutta palvovaan nykyaikaan.

Ville Ropponen