Kristiina Lähde:
Joku on nukkunut vuoteessani.
Romaani, 223 s.
Teos 2012.

Ennen lukemista katselen Kristiina Lähteen esikoisromaanin kantta ja pohdin, miten pienellä graafisen suunnittelijan nimen voisi painaa, että lukija sen vielä erottaisi. Tästä erottuu minimaalinen Jenni Saari, kun päivänvalo on kirkkaimmillaan. Luettuani kirjan ihailen sitä, miten kauniisti kansi kattaa romaanin sisällön.

Kansikuvasta puuttuu oikeastaan vain yksi Lähteen kerronnan elementti: pilkahteleva huumori.

Joku on nukkunut vuoteessani kuvaa haikeaa yksinäisyyttä, ymmärtämättömyyttä, menetyksiä, kylmyyttä. Niitä romaanin henkilöt pohtivat vakavina, kielellisesti ansiokkain lausein. ”Yltyvä stressi, hiipivä alakulo, salakavalasti hiipuva elämänilo” pakkaavat Lauran, toisen keskeisen naisen, mieleen kuin kevätjäät keskelle jokea. Pariin kertaan vakavuus turvautuu romanttisen viihteen kieleen. Näin murehtii päähenkilö: ”Vierelle! Rosa halasi koiraa ja antoi kyyneltensä upota sen turkkiin.”

Viihdyttävän kerronnan keinoista Lähteen käytössä ovat salaperäiset sattumat ja yhteensattumat. Taitavasti hän käyttää selittämättä jääviä ja suorastaan selittämättömiä seikkoja nykyaikarealismin ohessa.

Hiipivän alakulon kuvaaja nauttii hyvin sanomisen ilosta. Romaaniin sisältyy pikku komedioita ja parilla lauseella sanoa hujautettuja yhteiskunnallisten ja yksilöllisten ilmiöiden kritiikkejä. ”Mediatalon henkilökunta työskenteli helpottuneella mielellä, sillä organisaatiouudistus oli valmistunut edellisellä viikolla ja seuraava olisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.” Mediatalossa työskentelevä miespäähenkilö Onni sanoo alaisiaan irti irvokkaassa kohtauksessa, jonka hän – tunteista puhumiseen tottumaton – tökerösti huipentaa lauseeseen ”Se, mikä ei tapa, vahvistaa”.

Kun Onni pälyilee kolmea alaistaan, alan katsella kirjaa elokuvana. Siitä tulisi filmattuna varmaan komediallisempi kuin romaanina. Rosan sekä Lauran keskustelut pahaa mieltä hoitavien lääkäreiden kanssa ovat viittä vaille farssia, ja Rosan dementoitunut isä on hyvä huvittavan tragedian henkilö.

Kristiina Lähde vaihtelee joustavasti vakavuuden määrää. Vakavimmat ongelmat pyrkivät piiloon puheen pinnan alle. Rosalla ei ole lasta, ei Laurallakaan, mutta lapsena olemista ja lasten kohtelua romaani tiheästi miettii. Kursivoidussa pohdiskelujaksossa, jollaisilla Lähde rytmittää kerrontaa, kyselee tuleva lapsi, mahtuuko hän vanhempien elämään ”lihana ja sieluna. Onko heidän elämässään minkäänlaista tilaa minulle, onko heillä aikaa ottaa minut vastaan ja elää kanssani, katsoa silmiin ja nauraa, siirtää oman elämänsä keskipiste kuin painolasti pois itsestään, syrjemmälle, jotta valo paistaa muihinkin?”

Lapsen vastaanottaminen on kätkeytyvä ongelma, läheisen kuolema on Rosan murhe, ja Rosan, Lauran ja Onnin kertomana käsitellään miesten puhumattomuutta ja naisten ahdistumista mykähkön miehen kumppanina. Ymph, mies ääntää. Ymph.

Ensilukemalla saattaa jäädä ajattelemaan, että romaanin myötätunto on ennen kaikkea naisten puolella. Mies ei puhu mistään olennaisesta eikä vaikeasta. Pitempään kirjassa kuljeskellessaan alkaa epäillä, että Kristiina Lähde ei asetu kummallekaan puolelle. Mieheltä vaaditaan mahdottomia. ”Vastapäätä istuu päivä toisensa jälkeen nainen, joka odottaa minun sanovan jotakin.” Luottamuksellinen keskusteleminen olisi yhtä ylivoimaista kuin Oton joulukuusenhaku.

Kaisa Neimala

Kristiina Wallin:
Kaikki metrit ja puut.
Runoja, 70 s.
Tammi 2012.

Epävarmoina aikoina on tilausta vahvoille johtajille ja viholliskuville. Kulttuuripiireissä podetaan länsimaiden perikadon tuntoja. Kristiina Wallin kääntää neljännessä kokoelmassaan asetelman ympäri: eksyksissä olossa ja hämmennyksessä on valtava voima.

Runojen minän olomuoto on ”ehkä”, varjonkaltainen viivähdys. Hän kysyy, missä on alkupiste, jos liike on ympyränmuotoinen. Jonkun toisen runoilijan käsissä tämä tarkoittaisi ihmisen tarkoituksettomuuden ja kosmisen yksinäisyyden julistusta, Wallinille taas vapautta.

Runoissa kuljetaan ”arjesta irti leikkaantuvaa reittiä”: pois ostoskeskusten viivasuorasta olemisesta, hissien metallinhajusta ja rappukäytäviin luhistuvasta valosta – maailmasta, joka määrittelee ja typistää, sulkee katusoittajat ja kodittomat ulkopuolelleen.

Tärkeämmiksi nousevat minuuden pohjavedet ja esineiden muisti. ”Yksityiskohtien todellisuuteen” kuuluvat lapsuuden joulupallo, saippuakuplat, limonadipullojen etiketit, korvapuustit ja kaneli, kesäyöt, joina pelattiin Afrikan tähteä puutarhassa.

Kaikki metrit ja puut etsii tietoa, joka kulkee, kun olemme väsyneet sanoista – ajatonta ihmisessä, spontaania kokemista ja hetkien ainutkertaisuutta. Kun inhimillinen mittakaava ei riitä, suunnistetaan lepakoiden kaikuluotainten varassa, tapaillaan puiden hitaita askelia ja saadaan käsivarsille kevään häpeämätöntä pölyä.

Sikermästä toiseen kulkee mystinen, muotoaan muuttava tanssijan hahmo. Hän on näyttämölle unohdettu primadonna, lapsi, pianoa soittava nainen, rantakivellä joutsen sylissä istuva mies.

Mieleen tulee Pentti Saarikosken Tiarnia-sarja, jossa Minotaurus voitetaan tanssin keinoin.

Aiemmissa kokoelmissaan Wallin on käsitellyt halun, vallan ja alistamisen kuvioita mielisairaanhoidon, diktatuurivaltioiden ja Lähi-idän poliittisen väkivallan kautta. Nyt inhimillisen kokemuksen sorkkiensa alle tallovana Minotauruksena on tapamme ajatella, todellisuuden pilkkominen kategorioiksi ja toimintasuunnitelmiksi.

”Jokainen saa valita: tulla ammutuksi, silvotuksi, / jätetyksi taululiidulla piirretyn ympyrän ulkopuolelle, sopimattomuuteen.”

Valmiit vastaukset merkitsevät turtumusta ja jähmettymistä, kokonaisten kansojen vaientamista ja museointia.

Wallinin keskeisin interteksti on Elis Sinistön (1912–2004) elämän ”kokonaistaideteos”. Runot avautuvat huomattavasti paremmin, kun tutustuu Erkki Pirtolan Voimassa 9/2004 julkaistuun Sinistö-esseeseen. Mystikkofilosofi, kierrätysjätetaiteilija, riemuraitis joogi, villisti vinksahtanut keksijä ja risukkopyhimys Sinistölle jokainen ihminen oli jumala ja elämä yhtä suurta ihmisenpalvelusta. Teksti löytyy myös internetistä.

Jos Wallinin runot kuulostavat tämän perusteella hippeilyltä ja kavalan maailman karkottamisrituaaleilta, täytyy tehdä pikainen korjausliike. Runoilija kartoittaa myös koteloituneen kivun yksinäisiä huoneita, perhesuhteiden monimutkaista arkkitehtuuria ja ihon ”mustelmamuistia”. Elämä on reunamerkintöjä yksinäisyyteen, leikin ja surun määrä on matemaattisesti laskettu.

”Jos sattuma ja vääjäämätön tarkoittavatkin samaa, voiko silloin puhua valinnasta”, Wallin kysyy perieksistentialistisesti.

Paradoksaalisesti juuri haurautemme ja katoavaisuutemme mahdollistaa tanssin. Luopumisesta tulee luomista, erisuuntaisten liikkeiden samanaikaisuutta, hidasta ja hiljaista valoa.

Jani Saxell

Seija Vilén:
Pohjan akka.
Romaani, 236 s.
Avain 2012.

”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa, käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun latvassa kuoleman korppi.
Kuka minut talutti tähän huojuvaan tuoliin?”

Nykyhetken ja menneisyyden, toden ja tarinoiden huojuttamassa tuolissa istuu Louhi, Pohjan emäntä. Kun mieli on nielaissut haljenneen minuuden ja alkanut tehdä omia taikojaan, on lähes mahdotonta sanoa, kenen tarina lopulta on tosi. Seija Vilénin toinen romaani Pohjan akka kertoo identiteetin särkymisestä, sairaudesta ja kuoleman läheisyydestä. Toisaalta se on mielikuvituksen ja tarinoiden ylistys; kertomus sanojen voimasta, runoudesta ja laulusta: kirjailijaksi kasvamisesta.

Rouva Pohjan, teoksen minäkertojan, päivät ovat pinnalta katsoen toistensa kaltaisia. On syöttöä, juottoa, kylpyhuoneeseen saattamista ja vaipanvaihtoa. Dementiakodin asukkaat liukuvat vääjäämättä lähemmäs pimeyttä, ”syksyn sylistä ikuiseen mustaan”. Niin on Pohjan emäntäkin vuoteensa vanki, mutta hänen tarinansa, vimmainen ja elämää täynnä, vaatii tulla kerrotuksi, jaetuksi jälkipolville. Maagisen realismin keinoin kaikki on mahdollista, ja Kalevalan myytit ja hyisenä hehkuva Pohjola ovat totta ja tässä.

Kalevalan tarumaailma ja Louhen ”mahtava taika ja arvoitus” lumoavat myös kirjailija Pertti Niemisen, joka on tullut vangitsemaan paperille hoivakodin todellisuutta. Kirjoittajakursseilla ”oikeaoppisen” lauseen ja viivan vaatimukseen tuskastunut Nieminen on päättänyt hylätä fiktion ja kirjoittaa tietoteoksen laitoksen arjesta. Louhen sanat ja lauseet, merkityksestä ja ihmeestä painavat, eivät kuitenkaan jätä kirjailijaa rauhaan, ja paperille alkaa syntyä jotain, joka on samanaikaisesti uutta ja vanhaa; rinnakkaisia, yhtäaikaisia maailmoja.

Jos Louhen kertomuksessa sekoittuvat tosi ja kuviteltu, ei kirjailijankaan identiteetti säily stabiilina. Koska kalanpakkauslinjalta Santes Creusiin käsikirjoitusta hiomaan on pitkä matka, oma itse on luotava uudestaan. Fragmentaarinen, ajasta ja todellisuudentasosta toiseen nopein vedoin siirtyvä kerronta tekee omalta osaltaan näkyväksi muistisairaan hapuilevan otteen maailmaan. Samalla se tuntuu kuvaavan mielikuvituksen liikettä ja voimaa.

”Minäpä en suostu jaettavaksi kahteen osaan niin kuin pähkinä. Tämä muka on totta ja tuo taas ei. Sellainen elämä on kokonaan valhetta. Makaan tässä yksi ja ainoa, sisälläni monta maailmaa, jokainen niistä yhtä tosi.”

Vilénin teos tulkitsee kansalliseeposta rohkeasti naisen näkökulmasta. Pohjan akan kantavia teemoja ovatkin naiseus, äitiys ja seksuaalisuus; näkyväksi tehty aistillisuus ja elämänjano. Vilén kuvaa sattuvasti äidin ja tyttären suhdetta, myös sitä ikuista huolta ja kipua. Kalevalan miehiä ei romaanissa toki ole unohdettu, vaan he ovat hyvin vahvasti esillä − tällä kertaa heitä vain mittaillaan naisen silmin. Vilén on sisällyttänyt kirjaansa liudan kalevalaista henkilökaartia usein traagisine kohtaloineen.

Vaikuttavinta Pohjan akassa on sen kieli, jossa yhdistyvät arkaaiset allitteraatiot ja perinteisen proosan syntaksi. Kansalliseepoksemme myyttinen maailma muuntuu kiinnostavalla ja yllättävällä tavalla elimelliseksi osaksi romaania, jonka kieli paikoin todella soi.

Maija Vesanen

Delphine de Vigan:
No ja Minä.
Romaani, 233 s.
Suom. Kira Poutanen
WSOY 2012.

Kodittomien nuorten naisten määrä on kasvanut Ranskassa viime vuosina. Ilmiötä ainakin pidetään uutena, ja sen vuoksi siitä on keskusteltu runsaasti maan lehdistössä.

Delphine de Vigan tarttui ajankohtaiseen teemaan tuoreeltaan. Kirjailijan neljäs romaani voitti kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2008 ja oli myös arvostetun Goncourt-palkinnon ehdokkaana. Bestseller on käännetty 20 kielelle, ja elokuvaversiokin on tehty.

Mistään tarkoitushakuisesta tendenssiromaanista ei kuitenkaan ole kyse. De Vigan ei ole pyrkinyt kirjoittamaan tärkeää yhteiskunnallista romaania osattomuudesta, luokkaeroista ja kurjuuden kierteestä. Tulee hän niistäkin kirjoittaneeksi, mutta siinä sivussa. Tarina kuvaa pikemminkin pikkuvanhan tytön ensimmäistä todellista kohtaamista ulkomaailman kanssa.

Lou on huippuälykäs 13-vuotias. Hän opiskelee jo lukiotasolla, ikäistään vanhempien ja seksuaalisesti kypsyneempien kanssa. Lou ilmoittaa opettajalleen tekevänsä esitelmän kodittomuudesta ja tutustuvansa aiheeseen käytännön tasolla.

Hän hakeutuu parikymppisen Non seuraan – niin tehokkaasti, että tämä muuttuu jopa asumaan Loun luokse. No on moniongelmainen ja epäluuloinen sekakäyttäjä, joka ei ole traumoiltaan ehtinyt saada otetta elämästä. Vastoin odotuksia kaksikko sietää ja alkaa jollain tavoin pitääkin toisistaan. Mutta minkä verran ihmistä voi todella auttaa?

Kirja paljastaa salaisuutensa vähitellen. Loun ja hänen perheensä elämä ei sekään ole ruusuilla tanssimista. Ennenaikainen kehittyminen ei opeta ihmistä sen paremmaksi kestämään vaikeita tilanteita. Ehkä tunteensa ja traumansa oppii vain kätkemään paremmin.

Romaani on raskassävyinen, muttei raskassoutuinen. De Vigan esittelee herkullisesti erikoislaatuisen 13-vuotiaan mielenmaisemaa. Jopa täysin rationaalisesti toimivalla ja äärimmäisen älykkäällä lapsella on varhaisteini-ikäisen mieli, arvaamaton ja täynnä kaoottisia ajatuksia. Monien muiden ikäistensä tavoin Lou tarkkailee itseään ulkoa päin. Puberteettinen itseinho häneltä kylläkin puuttuu.

Loun hahmo on melkein klassinen outolintu. Useimmat muistavat ja tunnistavat varhaisnuoruuden historiattomat vieraantuneisuuden hetket, joita Lou kokee. Myös näsäviisaus kuulostaa tutulta: ”Pari päivää sitten monsieur Marin jakoi koepapereita ja ilmoitti koko luokan edessä, että olin utopisti. Näytin kiitolliselta. Tarkistin sanan tietosanakirjasta. Sitten en ollutkaan asiasta enää niin varma. [...] Minä olen kenties utopisti, mutta ainakin minulla on samanväriset sukat, mitä taas ei voi aina sanoa monsieur Marinista. Ja jos monsieur Marin on valmis esittelemään yhtä punaista ja toista vihreää sukkaa kolmenkymmenen oppilaan edessä, olen varma, että jokin pieni osa hänen päästään taitaa silti leijua pilvissä.”

Sen sijaan kodittoman nuoren naisen nahkoihin de Vigan ei tunnu pääsevän kuin hetkittäin. Koko kirjan perusasetelma tuntuu epäuskottavalta. Yhteys pintapuolisesti katsoen hyvin menestyneen lapsen ja kodittoman nuoren aikuisen välille syntyy turhan helposti.

Elokuvaväki puhuu ”sense of wonderista”, ”ihmeen tunnusta”. Taidokas ohjaaja saa katsojan vakuuttumaan mistä tahansa juonenkäänteestä, koska se on toteutettu niin hienosti. Me haluamme uskoa.

Kirjallisuus ei ehkä ole samanlainen mukaantempautujien väline. Lukuprosessi on rationaalisempi ja katkoisempi kuin elokuvallinen muumioefekti. Me haluamme epäillä.

Ville Hänninen

Johanna Venho (toim.):
Mitä essee tarkoittaa?
Tietokirja, 124 s.
Savukeidas 2012.

Essee on nousussa. Essee on buumi. Essee on nykyihmisen tarve. Puhetta ajelehtii ajassa. Ja sanovat, että suomalaisen esseen kukinto 2000-luvulla on lähinnä tietyn pienkustantamon ansiota. Mistä on kysymys? Tähän koettaa vastata Mitä essee tarkoittaa -antologia seitsemän kirjoittajan voimalla.

Esseen merkitys on monikko, se ulottuu kouluaineiden nimityksestä valokuva- ja teatteriesseisiin. Oikea essee on silti muuta, se on välitilan taidetta, joka vikittelee sekä asia- että kaunokirjallisuutta.

Usein väitetään, ettei Suomessa ole esseistejä. Mainitaan Tuomas Anhavan 1950-luvun provokatiivinen lausuma, ettei edes suomalaista esseetä ole. Mutta se ei ole totta. Suomalainen esseetraditio on haaronut kahtaalta, kuten Kuisma Korhonen antologiassa näppärästi määrittää: kultivoituneen ja maltilla provosoivan suomenruotsalaisen linjan vastassa on jököttänyt Erno Paasilinnan ja Pentti Linkolan juureva toisinajattelu.

Essee on historiallisesti länsimainen laji, vaikka Venäjältä ja Japanistakin löytyy vastaavaa perinnettä. Antiikin sivistyksen marmorille rakentaen Montaigne, Bacon ja Woolf pystyttivät eurooppalaisen esseen uhmaamaan aikaa ja tilaa. Ei, vaan katso: essee olikin kevyt, puroileva, loputtoman skeptinen. Nimi tulee ranskan sanasta essayer (”pyrkiä”, yrittää”).

Entä miksi essee on tämän ajan laji? Vai onko? Ehkä fiktio on kuluttanut muuntumiskykynsä ja keinonsa loppuun? Ehkä kaikkialla pauhaava media on viihteellistynyt ja relativisoinut todellisuuden tulkinnan? Ehkä ihmiset kaipaavat ristivetoisessa infoähkyssä tietoista minää tulkitsijaksi? Ja tällainen on esseen persoona, se on samalla tavalla puhuva subjekti kuin runoudessa, se on näkökulma ja läsnäolon tunne.

Esseetä vauhdittaa myös sen ”epäkesko hybridiys”, lainatakseni Olli Löytyn antologiassa tekemää määritelmää. Essee sulattaa ahjoonsa eri lajeja, tutkielmaa, päiväkirjaa, reportaasia, lyhytproosaa, blogikirjoitusta. Ja essee on fragmentin taidetta: lukijan on täytettävä tekstin aukot. Teemoja varioidaan kuin musiikissa, ajatukset yhtyvät vapaasti, kompositio eli materiaalin leikkauksen taito ratkaisee.

Perinteisesti esseessä on ollut tärkeää keskusteleva, moniääninen muoto, joka on kaukana pamfletin saarnaavuudesta. Runoilija Kristian Blomberg moitiskeli artikkelissaan Kritiikin uutisissa 3-4/2011 nykyesseistejä liiasta kärjistämisestä. Myös tässä teoksessa useampi kirjoittaja ihmettelee liian provosoivaa nykyesseen virtausta. Tommi Melenderin sanoin ”räyhääjien ja rabulistien” lisäksi kaivataan pohdiskelua.

Kumma kyllä, en itse ole havainnut pohdiskelun puutetta nykyesseessä.

Eniten 2000-luvun essee poikkeaa siinä, että kyse on esseekirjoista, kokonaisuudesta, ei vain koostelmista tekijänsä teksteistä vuosien varrelta, kuten usein aiemmin. Kokonaisuudeksi rakentuva non-fiktio on meillä uutta, vaikka esimerkiksi Ruotsissa sillä on pitkät juuret ja tunnetut tekijänsä, kuten Sven Lindqvist. Tästä ei yksikään antologian kirjoittajista puhu, kuten he eivät käsittele myöskään esseeteoksen kokonaisuutta.

Antologian teksteihin olisi kaivannut hieman enemmän poikkeavia näkökulmia, puhetta esseen nykyvirtauksista, ja myös provokaatiota, ei vain esseen perinteestä ponnistavaa keskustelua. Tai mistä minä toisaalta tiedän?

Ville Ropponen

Pekka Tarkka:
Joel Lehtonen II.
Vuodet 1918-1934.
Tietokirja, 591 s.
Otava 2012.

Pekka Tarkan Lehtos-elämäkerran toinen osa kertoilee Joel Lehtosen elämästä vuosina 1918–1934. Tämä ajanjakso onkin mielenkiintoinen. Siihen osuvat sekä nykylukijoille tunnetuimmat Lehtosen teokset (sittemmin nimellä Putkinotko tunnettu teospari, 1919 ja 1920) että hänen satiiriset romaaninsa (Sorron lapset, 1923, Punainen mies, 1925, Henkien taistelu, 1933), joita nykyään ei juuri muisteta.

Samaan jaksoon mahtuu sekin paradoksi, että myöhemmin klassikoksi noussut Putkinotko sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta jälkimaailman unohtamat 1920-luvun teokset nostivat Lehtosen kirjailijapörssin kärkisijoille. Vallan Nobelin kirjallisuuspalkinnostakin puhuttiin – ja ihan suotta. Samaa mieltä olisi ollut vanha Lehtonen, joka ei ainakaan masennuskausinaan tuotantoaan paljon arvostanut.

Odotin tätä kakkososaa kiinnostuneena. Lehtosen myöhäistuotannon uudelleen arviointiin uudempi kirjallisuudentutkimus nimittäin antaa hyvät työkalut, ja erityisesti Lehtosen satiirinen taito voisi uutta kontekstuaalistamista kaivatakin.

Mutta mitä tekee Tarkka? Aivan, hän kirjaa Lehtosen puutarhatöitä (Savossa epäonnistuivat, Hämeessä meni paremmin), matkusteluja (Italiassa hänen mieliviininsä oli Est-est-est, jota voi juoda sekä kuumana että kylmänä), sairauksia (reumatismi, kihti, melankolia), ystävä- ja tuttavasuhteita (kirjeenvaihto Veikko Valtosen kanssa avaa aivan ”tuntemattoman ulottuvuuden”), selvittää googlettamalla italialaisen Pietro Annigonin mysteerin (Annigoni piirsi Italiassa Lehtosesta muotokuvan) ja tekee selkoa Lehtosen kilpailusuhteesta F. E. Sillanpäähän (jolle Lehtonen hävisi syystä kyllä 6–0).

Nyt rupean autobiografiksi. Kuuntelin 1970-luvulla Helsingin yliopistossa luentosarjan Joel Lehtosesta. Sen piti pedantti ja kaunosieluinen Pentti Lyly. Hänen jäljiltään Tarkan löytämät ”uudet ulottuvuudet” eivät juuri hetkauta.

Entä mitä tekee Tarkka Lehtosen teoksille? Hän referoi ja tulkitsee. Lehtosen tuotannolle hän tarjoaa kahta kontekstia. Toinen on Lehtosen elämä. Tarkka etsii fiktiivisten henkilöiden esikuvia ja löytää niitä, samoin kuin yhtäläisyyksiä ajan tapahtumiin. Toiseksi kontekstiksi Tarkka tarjoilee maailmankirjallisuuden klassikoita. Hyvä metodi, jos emeritusprofessori Kinnunen termin sallii.

Maailmankirjallisuuden klassikkosarjassa riittää valinnanvaraa. Niinpä Tarkka löytää Lehtosen tuotannosta yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa klassikoihin. Mikäpä lukeneella ihmisellä on löytäessä – etenkin kun huomioon otetaan sekä yhtäläisyydet että erot?

Referoidessaan ja tulkitessaan Tarkalla on aivan erityinen viehtymys mystifioida ja myyttistää. Lehtosen tuttavapiirin henkilöiden mukaan mallinnetut fiktiiviset henkilöt ovat yhtäkkiä Mefistoja, Fausteja, Piruja, Jobeja. Siis nämä äsken Savossa laiskotelleet naapurit, kirjallisessa elämässä mesonneet kirjallisuusihmiset ja vieläpä silloisessa Haagan kaupunginosassa kirvesmiehenä työskennelleet tavikset.

Teoksia referoituaan Tarkka referoi niiden saamia arvosteluja.

Miksi urputan? Siksi, että eikö Tarkka nyt olisi voinut edes yrittää Lehtosen tuotannon suhteuttamista suomalaiseen aikalaiskirjallisuuteen? Tämä aspekti jää nyt melkeinpä sen varaan, että Lehtonen kilpaili sen ja sen kirjailijan kanssa, noin niin kuin henkilönä.

Emme siis saa tietää, olivatko Lehtosen kirjoittamat teokset aikansa suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna samanlaisia vai poikkeuksellisen erilaisia tai mikä ylipäätään oli Lehtosen tuotannon suhde ajan kirjallisuuteen. Lehtosen teosten yhtäläisyydet maailmankirjallisuuteen kyllä ovat Tarkalla tyrkyllä. Semmoisten etsiminen ja löytäminen kaikkien merkittävimpien kirjailijoidemme osalta on ollutkin biografisen tutkimuksemme kunnia-asia, ja vielä ihanampaa on ollut, jos kansainväliset taidevirtaukset yhtyvät saumattomasti kotoisiin aineksiin. Niin käy, jos panee yhtymään.

Tarkan harrastama referointi on uuvuttavimmillaan Henkien taistelua käsittelevässä jaksossa (s. 420–480!). Kuusikymmentä sivua referaattia. Selväksi käy, että monilla Lehtosen teosten henkilöillä on eläimiin viittaavat nimet.

Tarkka on tehnyt kaksiosaisessa Lehtos-elämäkerrassaan suuren työn. Hän on käynyt Säämingissä Putkinotkon esikuvassa ja Sääksmäellä Lintukodon esikuvassa – jälkimmäisen rantavesissä hän on uinutkin. Onneksi vesi oli kuulemma lämmintä, joten uhrautuminen suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen hyväksi ei ollut hypotermiaan saattavaa riskinottoa.

Epäilemättä Tarkan suurtyö elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen – tuon Facebook-kirjoittelun varhaismuodon – hyväksi ansaitsee kaiken kiitoksen. Paneutuva ahkeruus elämäkerrallisen materiaalin etsimisessä ja löytämisessä sekä ihmeelliset ja onnekkaat sattumat, kuten ennennäkemättömien dokumenttien löytyminen milloin kenenkin ullakolta, lisäävät merkittävästi Tarkan teoksen painoarvoa, nimittäin grammoissa. Tämä koituu ilman muuta suomalaisen kirjallisuuden ja sen tutkimuksen sekä viime kädessä koko ihmiskunnan suureksi siunaukseksi, vaikka niitä pesulakuitteja ei sitten löytynytkään.

Kiitettävästi suoritetun kotimaisen lähdehankinnan vastakeventäjäksi asettuu nykyoloissa huomattava piittaamattomuus kirjallisuudentutkimuksen tuloksista 1970-luvun jälkeen. Muistelen muinoisilta opiskeluajoiltani, että Erich Auerbach – tuo kelpo mies hienoine kirjoineen – kirjoitti Mimesiksensä (1946) toisen maailmansodan aikana Turkin Istanbulissa ilman ajantasaisia lähteitä. Tarkka seuraa tässä kirjallisuudentutkimuksen osalta suuren esikuvansa jalanjälkiä. Oppi-isä onnistui, -poika ei, vaikka ei yhtä ankarissa oloissa tutkinutkaan. Muutaman tainen- ja auerbachinjälkeisen tutkimuksen Tarkka noteeraa. Niistä hän siteeraa jonkin irrallisen, yleisluontoisen virkkeen. Jokseenkin eklektistä lähteidenkäyttöä siis, täysin irrotettuna siteeratun tutkimuksen paradigmasta.

Kirjailijaelämäkertojen pysyvä eetos lienee osoittaa kohteensa – siis kirjailija ja hänen tuotantonsa – hyväksi ja arvokkaaksi, sellaiseksi joka paitsi yltää sanataiteen huikaisevansinisille huipuille myös luotaa ihmishengen suuria syvyyksiä. Tarkan teos aiheuttaa päinvastaisen seuraamuksen. Lehtosen teokset – hyvätkin – typistyvät merkitykseltään tekijänsä sen tai tämän elämänvaiheen kuvituksiksi, joissa on yhtäläisyyksiä ja eroja maailmankirjallisuuteen verrattuna.

Suomalainen kirjallisuudentutkimus pääsee harvoin kaupallisen kustantajan listoille. Sen kerran kun se pääsee, tavara on tämmöistä.

Anne Swärd:
Kesällä kerran.
Romaani, 324 s.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Otava 2012.

Anne Swärd:
Viimeiseen hengenvetoon.
Romaani, 320 s.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Otava 2011.

Anne Swärd on Per Pettersonin (Hevosvarkaat, Kirottu ajan katoava virta) ohella harvoja uusia kirjailijanimiä suomennetussa ruotsalaisessa proosassa. Molempiin kannattaa tutustua. Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran on kudottu täyteen vaikeita, neuroosien kuormittamia, sukurasitteista raskaita perhesuhteita.

Nykyromaani on tietysti aina korostanut rikkinäisyyttä ja vieraantuneisuutta, mutta Anne Swärd ottaa ainakin yhden yllättävän askeleen mielenkiintoiseen suuntaan kuvaamalla suvun vaikutusta luonteenkehitykseen ja -vääristymiin ja näyttämällä havainnollisen elävästi, miten periytyvät luonteenheikkoudet pyrkivät pysymään perhepiirissä myös niissä valinnoissa, joiden kautta sukuun tuodaan uutta verta.

On varmaan aika yleistä, ettei ongelmaperheissä ongelmille osata tehdä oikein mitään, vaan ne jäävät ratkaisemattomina lopulta kodin unohtumattomiksi tunnelmanluojiksi. Swärdin esikoisromaanissa status quota ei horjuta juuri mikään, ihmiset muhivat kärsivällisesti omissa liemissään ja lemmikkieläimet joutuvat heidän puolestaan ilmaisemaan, etteivät asiat ole kunnossa: häkkilintu kuolee ravinnon puutteeseen kun masentunut omistaja ei jaksa nousta sitä ruokkimaan, koirille käy tavalla tai toisella huonosti tai ne alkavat pissata lattioille jne.

Romaanin henkilöistä keskeinen kertoja on gynekologiksi aikova Kristian, joka tulee äidin kotiin hoitaakseen täyskasvuista outoa sisarpuoltaan Kajta, koska äiti on lähtenyt isoveli Jensin kanssa Floridaan hiukan hämärälle palkintomatkalle, palkinnon kun on voittanut Kaj, ja kummallista on sekin, ettei Jens valitse matkaseurakseen vaimoaan Lisetteä vaan äitinsä. No, Kristian tulee taksilla ja Kaj värjöttelee talon portailla bikineissään. Kaj, löytölapsi jonka alkuperä paljastuu kiinnostavammalla tavalla kuin viihderomaaneissa, on samalla tavalla arvoituksellinen, tulkittavaksi antautumaton hahmo kuin Olli Jalosen Poikakirjan pikkusisko, Pieni. Hänessä on autismiin tai aspergerin oireyhtymään viittaavia piirteitä, ja Kajn ja Kristianin välinen kiintymys vaikuttaa joltakin, joka sekä pitää heitä koossa että tuhoaa heitä.

Kesällä kerran on rakenteeltaan, motiivien käytöltään, kerronnan rytmin ja sisällön avaamisen tasolla huomattavan kypsä esikoisromaani.

Kuusi vuotta esikoisen jälkeen alkukielellä ilmestynyt, Godardin elokuvasta nimensä napannut Anne Swärdin läpimurtoromaani Viimeiseen hengenvetoon toistaa esikoisen asetelmia ja luo samannäköistä ihmiskuvaa, mutta antaa kaikelle uuden sisällön.

Kesällä kerran teki minuun sen verran vahvan vaikutuksen, että odotin Viimeiseltä hengenvedolta paljon – ja aluksi petyin. Muistaakseni Annamari Sarajas sanoi Sillanpään Nuorena nukkuneesta, että sen ensimmäiset 70 sivua ovat parasta, mitä Sillanpää oli kirjoittanut. Minun tekisi mieli sanoa Viimeiseen hengenvetoon -romaanin viimeisistä 70 sivusta jotain samaa, mutta teoksen alkupuoli oli vaikeaa ja uuvuttavaa rämpimistä liian rehevien kielikuvien ja pateettisesti uskottelevien tunneilmaisujen rämeikössä. Eräs kriitikko sanoi Runeberg-palkinnon valintalautakunnassa ollessamme vuonna 1986, että ei puuroa tarvitse syödä koko lautasellista tietääkseen, miltä se maistuu. Hänen mielestään siis jokaista palkinnosta kilpailevaa teosta ei tarvinnut lukea läpi, riitti kun maistoi pari lusikallista. Näin kyyninen asenne ei tietenkään kirjallisuuteen päde: kaikin mokomin romaani saa maistua pahaltakin, jos se sitten kuitenkin on hyvä. Joitakin riemukkaimmista lukukokemuksistani onkin ollut niitä, jossa romaani on ensimmäisten parinsadan sivun verran maistunut tervanjuonnilta ja viimeisillä 50 tai 100 sivulla terva on vaivihkaa muuttunut kirkkaaksi nektariksi: romaanin muotokysymyksiä voi tarkastella monelta kantilta, eikä ehjä muoto ole aina kaikkein kiinnostavin.

Viimeisen hengenvedon keskeinen ihmissuhde, nuoren Lon ja häntä huomattavasti vanhemman Lukasin, muistuttaa silmiinpistävästi esikoisromaanin Kajn ja Kristianin intensiivistä mutta repivää yhteenkuuluvuutta. Erona on, että sama, mikä Kajn ja Kristianin suhteen kuvauksessa on pakotonta ja luontevaa, muuttuu selvästi väkinäisemmäksi Lon ja Lukasin suhteen kohdalla. Tuntuu selvästi siltä kuin Anne Swärd kirjoittaisi samaa tarinaa uudelleen, eikä sen takia pääse kunnolla liikkeelle.

Vasta kun Lo lähtee pois kotiseudultaan, näkökulmat avartuvat ja kerronta saa ilmaa siipiensä alle – havainnosta, tuntemuksesta, ajatuksesta ja mielteestä tulee tarkkaa ja totta. Birgitta Trotzigia on näköjään luettu, raskaastikin, mutta siitä onnistuttu irtautumaan omille teille.

Kumpikin romaani kuvaa seksuaalisen identiteetin ongelmia; sen etsimistä, täyttymistä, kadottamista, latenssia, vääristymiä. Kummassakin romaanissa seksuaalista aiheistoa kehystää monin riipaisevin esimerkein kuoleman tematiikka, niin kuin elävässäkin elämässä. Kukkaansa puhkeava ei voi järkyttymättä olla panematta merkille muiden kukkien odottamatonta lakastumista. Viimeisessä hengenvedossa Lo on kuusivuotiaana tutustunut itseään seitsemän vuotta vanhempaan Lukasiin, joka on tullut katsomaan lähistöllä raivonnutta maastopaloa ja ollut vähällä jäädä liekkien saaliiksi. Liekit ja tulipalot toistuvat Lukasin tarinan kohtalomotiiveina samaan tapaan kuin esikoisromaanissa Kajn pakkomielteenä ovat kuolleet kärpäset, joiden kautta hän kertoo elämästä sen minkä pystyy.

Seksuaalisen halun ja syvän kiintymyksen ristiriitaa Swärd kuvaa kipeästi: Lo tajuaa olevansa heikkona Lukasiin, mutta tuntevansa vetoa Yoeliin, joka heittää hänet avaraan maailmaan itsenäisyyttään lunastavaksi naiseksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että Swärd kuvaa sisarusmaistakin läheisyyttä kipeän aistillisesti verrattuna seksuaaliseen odysseiaan, jossa aistillisen herkkyyden syrjäyttää usein ulkokohtainen rankkuus.

Kahden romaanin muodostama mieskavalkadi on koominen, herkullinen ja vähän säälittäväkin. Hyvin koskettavan Lukasin hahmon ohella unohtumattomia ovat esikoisromaanin isä Jack ja heikosti tahtoaan toteuttava Kristian sekä Viimeisen hengenvedon pelkkää unkaria puhuva Lukasin isä Gabriel (kuvaus unkaria puhuvasta erakkoisästä ja ruokapöydän toisella puolella vain ruotsia ymmärtävästä pojasta asumassa samaa erakkotaloa on mainiolla tavalla kärjistetty etäisyyden ja läheisyyden, sovittamattoman viha-rakkauden kuvaus), kaikessa sujuva Yoel ja liukas newyorkilainen latinorakastaja Luiz. Mitään vulgäärifeministisen sabloonan läpi piirrettyjä tyyppejä he eivät ole, vaan kiinnostavalla tavalla yhtä aikaa etäisiä ja mutkikkaita.

Kaikkiaan romaanit henkivät väkevää empatiaa niissä kuvattujen miesparkojen heikkouksia ja avuttomuutta kohtaan. Jopa Kesällä kerran -romaanin väkivaltainen Jens on kuvattu ymmärtävästi.

Anne Swärdin tänä keväänä suomeksi ilmestynyt esikoisromaani on mielestäni ehjä ja tasapainoinen teos, ja sen kautta on hyvä tutustua uuteen kirjailijaan. Viimeiseen hengenvetoon romaani vaappuu, notkuu, huohottaa ja on kaikkea muuta kuin godardilaisen viileällä tavalla tyylikäs – paitsi kirjan loppupuolella, joka saa vastahakoisemmatkin puuronsyöjät innostumaan.

Arto Virtanen

Olli Sinivaara:
Lokakuun päivä.
Runoja, 50 s.
Teos 2012.

Olli Sinivaaran neljännellä runoteoksella on kaksi mottorunoa: Eeva-Liisa Mannerin ”Teoreema” ja Niilo Rauhalan runo ”Hiljaisesta nöyryydestä”. Niissä näkyy kaksi kokoelmaa hallitsevaa muotoa, parisäe ja sopusuhtainen, kapeahko keskimitta. Näiden suhteen ylijäämäinen on teoksen rimpuilua ulos lähtökohdistaan. Teos puhuu ihanteen tärkeydestä ja toisaalta ahtaudesta sekä sisällöissään että muodoissaan.

”Teoreema” mottona on riski. Monet Lokakuun päivän runot ovat melkein sen pastisseja ja tulevat lähelle sitä, tarkastelemaan abstraktion sijaan sen pintaa. ”Teoreeman” yhä tarkentuva havainnon kirjoitus on Lokakuun päivässä pakote. ”Teoreemahan” on parisäemuodon teoreema: kun kuvia kuljetetaan symmetrisessä ja jännitteisessä muodossa, ne alkavat hohtaa. Yhtä tärkeää kuin kuvien eteneminen kohti läheisintä ja oudointa on säkeiden parillisuus ja keskeltä kahtia jakautuva kuusipolvisuus. Sama rytmi erottuu esimerkiksi runossa ”Sotaorvon silmät”, tai ”Veden turkoosissa”, läheltä noudatellen: ”järven sini niin kirkas ja kylmä että kuin rajaus”. Sinivaara ei ryhdy kirjoittamaan ”kaikua joka kuullaan kun elämä on mykkää”, mutta hän ottaa modernismin klassikot raakamateriaaliksi ja yrittää ehkä ratkaista niiden vetovoiman arvoitusta.

Lokakuun päivä on kuvailun runoutta. Kuvailu on niin erikoistunutta että harhautuu, ja siinä sen idea on. Ohut säde pyyhkäisee ja tuo runoon myös muuta, ajan, paikan ja tasojen läpi, toisin kuin yleisempi ja leveämpi kuvailemisen tapa tekisi. Runo laajenee yrityksenä tavoittaa täsmällisemmin esimerkiksi puiden latvoja, joiden ympäriltä kaikki muu tarttuu mukaan. Aamua (I-II) kuvataan tinkimättömästi, toistaen ja edestakaisin, kunnes ”aamu on ollut loppuun saakka aamu, saanut palata”.

Toinen osasto alkaa täynnä disilluusiota ja kysymyksiä. Mitä on ”henkilöhistoriasairaus”? Jonkinlaista lankeamista, ja syksy tuntuu runossa ”Vaikka on jo kylmä” olevan niin historian kuin ruumiinkin syksy. Puhujan itsesoimauksia (”ihmetyksen banaali vankila, filosofian lohdutus kun kaikki on ohi”) säestää kuvien rapautuminen: ”turpeen rypäleet hajoavat sykleihin janon pisaroiksi”.

Kärjistyessään se pelastaa kuvailun johonkin uuteen: havainnon tarkkuuden paine käy väkivaltaiseksi ja kuvat alkavat eri tavoin räjähdellä. Hienosti tämä näkyy erona ”Kahden mustavalkoisen valokuvan” välillä, joista ensimmäinen pysyy kuvan rajoissa, jälkimmäinen ei ollenkaan: ”johon kuin yhteen lusikalla kaadettuun hautakiveen on kirjoitettu / tuhat kujaa ja puroa, tuhat terska-auringon puhkeaville raivoniityille / avattua ovea”. Tuntuu että jotain myös kirotaan, ei kirouksin vaan kuvin.

Loppua kohden viivytään Rauhalan runon imperatiivissa, lähellä lapsuutta, katse jalkojen juuressa. Väliin arki ei alakaan hehkua vaan värien etsiminen siihen näyttää rutiinilta. Kuitenkin teos on voimakas ja sen sisällä haluaa rauhassa pysyä; hiili, palaminen ja valo, sinivaaralaiset elementit, joista meidät on tehty, ovat permutaatioiltaan paitsi loputtomat, myös hilpeän yllättävät muodoissaan.

On ”vaikea elää oikein taivaanvapauden kuiskausta”: ponnistelu vie samanaikaisesti lähemmäksi ideaalia ja kauemmaksi siitä. Mutta runossa ”Paluita” puhuja joutuu myöntämään myöntävän suhteensa maailmaan: ”kaukaisinta etelää, / sademetsien ja punaisen autiomaan / löytämätöntä etelää, / jota pohjoisen vuodenajoista/ aina vain löydän.”

Pauliina Haasjoki

Maria Peura:
Antaumuksella keskeneräinen.
Kirjailijan korkeakoulu. 239 s.
Teos 2012.

Antaumuksella keskeneräinen on työpäiväkirja. Teos seuraa Maria Peuran kolmannen romaanin Vedenaliset syntyä sekä dramaturgiaopiskelijan opinnäytetyön Kirjoittaessasi olet hän muotoutumista. Kirjailijan persoona elää ja liikkuu voimallisena, mikä rikastaa ja taittaa kirjoitusprosessin kuvausta. Henkilökohtaisen, psyyken, arjen ja menneen osuus hallitsee työn rinnalla jopa niin, että kirjaa on turha – mahdotonta – yrittää karsinoida vain yhden johtoaiheen sisälle.

Peura kysyy esipuheessa: ”Mitä kirjoittaminen on?” Vastaus saadaan, mutta sen kuvaaminen yksiselitteisesti on tuskaista, palkitsevaa kylläkin. Prosessin kuvausta katkovat lainaukset Vedenaliset -romaanista ja muualta. Välillä luvut tikittävät pelkkää arjen aikataulutusta ja järjestelyä, uupumista ja turhautumista. Paikkakunnat risteävät Pellosta Tampereelle ja Berliiniin, Helsinkiin ja Porvooseen. Kirjallisia esikuvia on, jopa niin, että tekijä haluaa katkaista luettelon. Itsensä Maria Peura asettaa säästelemättä valokeilaan, mikä patistaa lukijaakin terävöittämään huomiokykyään.

Kirjailija esittelee seikkaperäisesti kirjoitusprosessin etenemistä – ja seisahtumista. Hän käy läpi ohjaajien antamaa kritiikkiä, availee kustannustoimittajan osuutta, kertoo monin tavoin tärkeän terapeuttisen avun merkityksestä. Sukeltautuessaan työhön keskeistä on intensiteetti, ei rupeaman mitta. Arki, ystävät, lapset, puoliso, työrauha ja yksityisyyden tarve ryydittävät työn kulkua. Klassinen käsite, oma huone, nousee tässäkin keskeiseksi.

Kirjailija on armoton itseään kohtaan kertoessaan kirjallisen työn vaikeuksista, lukoista ja tukkeumista. Ahdistus on tarttua lukijaankin. Lapsesta asti koettu erilaisuus kamppailee samankaltaistumisen tarpeen kanssa. Eikä rehellinen Peura peittele räikeätäkään narsismia. Arvostusta ja hyväksyntää odottaa jokainen. Luulot itsestä ovat milloin pilvissä, milloin maassa. Mutta kun kirjoittaminen pääsee vauhtiin, se juoksee parhaimmillaan kuin itsestään.

Työssä vaikuttavat keskeisesti unet ja alitajunta, mieltä hoitavat rakenteet. Erityisesti Peura puhuu mandaloista prosessin hahmoa, eheytymistä eritellessään. Tekstiä tuottaessaan hän toteaa olevansa ”suodatin, kanava omalle ja toisten alitajunnalle”. Välittäjänä olemisen ajatus on tuttu eri alojen taiteilijoilta. Omassa kuvassaan kirjailija ei kiellä neuroottisuutta, kirjoitusprosessissa sen sijaan ei sitä ole. Myös eroa kirjailijan ja kirjoittamisen välillä hän korostaa.

Peura ei ole taiteilijana tyypiltään erityisen analyyttinen. Intensiivinen ja mielenkiintoinen hän kyllä on, ja siitä syntyy kirjan vastustamaton vetovoima. Mutta joskus hän suoltaa turhankin runsaasti henkilökohtaisia tuntemuksiaan, äärimmillään sekavuus lähentelee falskiutta. Oksasaksia, impulssikontrollia pöytään! Vesittyminen on jo tosiasia, kun selittely ja puolustelu saavat vallan.

Maria Peura on kirjassaan hyvin avoin. Onko se haavoittuvuutta, en tiedä, sillä kirjailijan itsetuntemus on vahva, tapa käsitellä ja tuoda esiin asioita persoonallinen, rohkea, tarvittaessa kaihtelematon. Sillä lienee myös niin, että vahva ihminen voi osoittaa heikkoutta.

Minä, minä, haluan, haluan, hokee Peura. Jotta tätä työtä voisi tehdä, on rakastettava itseään. Kirjoitan, siis olen.

Matti Saurama

Juri Nummelin:
Jumalten tuho.
Pikku-idis 2012.
Romaani, 235 s.

Sotienväliseen Forssaan sijoittuva kauhujännäri Jumalten tuho on jännityskirjallisuutta laajasti tutkineen Jurin Nummelinin näkemys toimintadekkarin ja metafyysisen kauhun risteyttämisestä.

Romaanin alku on hauska, ja kammottavan mysteerin imu vetää mukaansa keskivaiheen detaljitulitukseen, josta pölyn laskeuduttua paljastuu lopun jopa surumielinen aukea. Harvoin tulee vastaan tarinaa, jonka kytkentäkaaviossa on yhtä monta deus ex machinaa. Juonipaljastuksitta romaanista on vaikea sanoa mitään merkityksellistä – sen kiinnostavimmat piirteet liittyvät erilaisten teologian hahmojen ironiseen tai arkipäiväistävään muovailuun, jossa yliluonnollinen on kehittynyttä teknologiaa ja metafysiikka kenties korkeimpienkin kuviteltujen olentojen ymmärryksen ylittävää.

”Lucifer iski nyrkillään valtaistuimensa käsinojaan. Seetripuu oli kovaa ja Lucifer tukahdutti kiljaisun.” Uskonnollisen mielikuvituksen koominen punninta tekee hyvää kenelle tahansa – jos voi nauttia sen humoristisuudesta ja etenkin jos voi tulla sen hämmentämäksi: mitkä vallat maailmaa ohjaavatkaan? Enkelit ja muut ovat inhimillistettyjä sillä tavoin, että nimiä ja muutamia pompöösejä yksityiskohtia muuttamalla voitaisiin olla missä tahansa inhimillisessä räiskintäromaanissa tai tietokonepelissä.

Pahan ja hyvän absoluuttisuuden kysymyksiin ei oikeastaan mennä lainkaan, mutta relativismi on esillä moninaisin tavoin. Esimerkiksi absoluuttisen pahan hirviön pahuus äärimmäistyy vain, koska pahat ihmiset antavat sille periksi. Ilman pahantahtoisten hyödyllisten ääliöiden antamaa valtaa se olisi vain amoraalinen tappamisella rietastelija. Jumalten tuho välttää abstraktin räiskinnän yhdentekevän uran sijoittamalla hirveytensä punaisten ja valkoisten sodan jälkeisen Forssan tulehtuneisiin ristiriitoihin. Yliluonnollisen väkivallan rinnastus kahtia jakautuneen kansan pelon ilmapiiriin on mautonta ja osuvaa. ”Miksei se ollut jäänyt Forssan keskustaan, enemmän ihmisiähän siellä olisi ollut tapettavana / Jotain pahaa leirillä tapahtui. Ja se kiehtoi tappajaa. Veti sitä puoleensa.”

Keskushenkilöiden ajatusmonologilausahdusten maustama dialogi kuljettaa kerrontaa varsin funktionaalisesti – vain paikoin intensiteetti pääsee karkuun ajattelemattomien virkkeiden vuoksi. Intensiteettiä kiristävä paino on paitsi hirviöllä, johon kaikkien huomio romaanissa tiivistyy, myös Tannerin raivon ja krapulan sekaisella mustasukkaisuudella Pariisiin karannutta vaimoaan kohtaan.

Tähän teosta rikastavaan juonteeseen olisi voinut lisätä kierroksia.

Romaanin ärsyttävin piirre voi olla tahallista moukkamaisuutta: käsittämätöntä olentoa kutsutaan toistuvasti ”velikullaksi”, jolloin siihen ilmeisesti kulminoituu veltto itseironisuus, sen alleviivaus, että luvun alla on genretietoinen viihderomaani. Nimitys kavaltaa sen, ettei Jumalten tuhon maailmassa ole toivoakaan ihmetyksestä tai kauhusta käsittämättömyyden äärellä. Paha ja hyvä ovat pohjimmiltaan vain maallista hyvää ja pahaa.

Pulp on genre, jossa aggressiivinen typeryys esitetään tyylikkäästi ja nautiskellen. Jumalten tuhossa on runsaasti väkivaltaa, mutta enimmäkseen se on viattoman vauhdikkaaksi naamioituvaa tarinankerrontaa.

Jonimatti Joutsijärvi