J. M. Coetzee:
Kesä.
Romaani, 299 s.
Suomentanut Markku Päkkilä.
Otava 2011.

J. M. Coetzeen uuden romaanisuomennoksen alkuteos ei ole nimeltään Summer, vaan Summertime. Kaksoismerkitys on selvä: kenenköhän mieleen sanasta summertime ei tulisi George Gershwinin sävellys oopperasta Porgy ja Bess, laulu, jonka tulkinnoista vaikuttavimpiin kuuluvan on tehnyt toinen maailmanluokan afrikkalainen, Beninistä kotoisin oleva Angelique Kidjo. Oman kertomuksensa sivuhenkilö nimeltä John Coetzee on Yhdysvalloissa opiskeltuaan palannut takaisin kotimaahansa Etelä-Afrikkaan, jossa laulun ensimmäinen säkeistö ”Summertime / and the livin’ is easy / Fish are jumpin’ / And the cotton is high” voi synnyttää hankalampiakin assosiaatioita: mustien kulttuurin lippulaulu palaa mustan musiikin synnyinseudulle, jossa mikään ei tunnu helpolta.

Kustantaja tuntuu pitävän Kesää Poikavuosien ja Nuoruuden suorana omaelämäkerrallisena jatkeena, ja eräskin kriitikko on niellyt madon mukana koukun sellaisenaan. Mikä tässä kirjassa sitten on omaelämäkerrallista, elämäkerrallista tai jotain ihan muuta, siis vain kirjallisuutta? Poikavuosista ja Nuoruudesta tuttuun tapaan Coetzee tai ”Coetzee” ei ole minä vaan hän. Romaanin sivuilla Coetzeetä ”itseään” ei juuri näy kokonaisena, mutta subjektiivisten luonnehdintojen muodostamat fragmentit vastaavat hänestä lukijoille kaikesta aiemmasta syntynyttä subjektiivista mielikuvaa; romaania lukee vähän niin kuin katsoisi Picasson analyyttisen kubismin kaudella tehtyä maalausta, josta Ambroise Vollard on helppo tunnistaa, vaikka taiteilija on maalannut kankaalle pelkkiä sirpaloituneita tasoja harmaan kaikissa vivahteissa. Näköisen ja abstraktin, ”todellisen” ja fiktiivisen aineksista luotu sommitelma kuljettaa katsojaa abstraktin kautta tunnistettavaan.

Tunnemme toki epäluotettavan kertojan. Mutta kun kirjailija delegoi epäluotettavan kertojan tehtävät ensinnäkin kovin epämääräiseksi elämänkerturiksi esittäytyvälle anonyymille puhujalle ja sen lisäksi viidelle fiktiiviselle hahmolle, alkaa käydä selväksi, että kysymyksessä ei ole mikään elämäkerta tai edes sen arka luonnos, vaan kertomus erään elämänkerturin yrityksistä lypsää hyvin haluttomilta haastateltavilta jotain, mitä saattaisi olla käyttökelpoista. Haastateltavat – Julia, Margot, Adriana, Martin ja Sophie – eivät ole kirjan kansien ulkopuolella elämäänsä jatkavia ihmisiä, koska lukija ei tiedä heistä mitään muuta kuin mitä he itse itsestään fiktiossa väittävät. Takakannen ”Nobelisti leikittelee elämäkerran genrellä” -luonnehdinnan verbi kertoo tyhjentävästi, mistä tässä on kysymys: kirjailija antautuu fiktiivisten henkilöiden kuvattavaksi, ja lukija, jolla myös on kuvitelmia kaikesta lukemastaan, saa näistä kuvauksia halpoja ahaa-elämyksiä: ”Joo, mä tiesin ton tasan tarkkaan”. Ja ehkäpä juuri brasilialaisen tanssijattaren, Adrianan, kuvaus tuntuu vastaavan sitä ruumiin ja hengen välisen synkronian puutetta, joka saa meidät kuvittelemaan aidon J.M. Coetzeen elämän jotenkin hankalaksi tai piinalliseksikin:

”Hän liikkui ikään kuin hänen vartalonsa olisi hevonen ja hän sen ratsastaja – hevonen joka ei pidä ratsastajastaan ja hangoittelee vastaan. Olen nähnyt sellaisia miehiä ainoastaan Etelä-Afrikassa, kankeita, uppiniskaisia, mahdottomia opettaa. En tajua, miksi sellaiset ihmiset ylipäänsä tulevat Afrikkaan, tanssin synnyinseuduille. Heillä olisi ollut paljon parempi Hollannissa, kauppahuoneissaan patojensa suojassa laskemassa rahoja sormet kohmeessa.” Siis vähän niin kuin Tatin monsieur Hulot.

Coetzee antaa fiktiivisen itsensä kuolla (sehän on ikääntyvien kaunokirjailijoiden kohdalla muotia; saman ovat parin vuoden sisällä tehneet myös Arto Paasilinna, Claes Andersson ja Michel Houellebecq): nyt fiktiivisten henkilöiden todistukset eivät enää kosketa häntä. Näiden epäluotettavien todistajakuvausten kautta Coetzee päästää kuvitteellisen masokisminsa rehottamaan. Jos edes joku fiktiosta singottu nuoli osuu todellisuuden puolella olevaan maaliinsa, en usko uudelleenlöydetyn piinan hetkillä olevan terapeuttisesti parantavaa vaikutusta, tai mitään sen kummempaa kuin kaunokirjallisuudella yleensä: tosiasioiden myöntäminen ja elämänosansa hyväksyminen ovat tietysti sinällään arvokkaita asioita. Ja uskon, että asettumalla Pyhäksi Sebastianiksi ilkeiden totuuksien nuolituleen Coetzee tai hänen kubistinen näköiskuvansa onnistuu kuvauksillaan siirtämään kipunsa herkkätuntoiseen lukijaan.

Kukin henkilöistä puhuu oman tarinansa sisältä, joten on aiheellista huomata, miten paljon he puhuvat itsestään ja kuvittavat omaa elämäänsä ja miten vähän ja vastahakoisesti he puhuvat John Coetzeeksi nimetystä fiktiivisestä henkilöstä, joka kuuluu toiseen tarinaan.
Kehyskertomuksessa kuvataan kolmissakymmenissä olevan kotimaahansa palanneen John Coetzeen askeettista elämää alkeellisessa savimajassa Tokai Roadin varrella. John auttelee kuusikymppistä, leskeytynyttä, varhain ukottunutta ja elämästä poispäin kääntynyttä isäänsä, kuin karvaasti ironisoituna muunnelmana Greshwinin laululle:

Your daddy’s rich
And your mamma’s good lookin’
So hush little baby
Don’t you cry

Jokainen Coetzeen kirja on ollut minulle kristallinkirkas elämys. Kesä kuuluu parhaimpiin, Michael K:n elämän, Rauta-ajan, Häpeäpaalun, Foen ja Elizabeth Costellon rinnalle. Onko tämä kirja omaelämäkerrallinen, sen enempää kuin romaanit yleensä tuppaavat olemaan tekijänsä muotokuvia? Elämäkerrallisesta epäluotettavuudesta kertoo lukemattomien vihjausten ohella se, ettei kirjassa anneta mitään ääntä kirjailijan vaimolle, jonka kanssa Coetzee oli virallisesti naimisissa seitsemisentoista vuotta ja nimenomaan lähitarkastelun kohteena olevan ajanjakson; kun ihminen elää kirjailijana ja kirjansa henkilönä useitakin rinnakkaiselämiä, ja kun ihmiset usein todellisessa elämässään elävät valheellisesti sitä koskaan huomaamatta, on ehkä sekundääristä jäädä miettimään, mikä tästä kaikesta on tapahtunut vain pään sisällä ja mikä tullut kantapään kautta. Minulle Kesä on ennen kaikkea kuvaus kuumassa, mustan alkuperäisväestön asuttamassa maanosassa asuvan kalpean ja emotionaalisesti alilämpöisen buurijälkeläisen piinasta, sitoutumisesta omaan kulttuuriin koska muu ei ole omaa, mutta häveten sen perintöjä riippumatta siitä, missä maailmankolkassa hän joutuu kantamaan tietoisuutta eteläafrikkalaisuudestaan.

Coetzeen romaanit tuntuvat lähes aina olevan filosofi- ja kirjailija-Coetzeen välillä käytyä jaakobinpainia, ja tähän mennessä kirjailija on kiitettävällä tavalla voittanut jokaisen ottelun. Albert Camus oli kirjailijana samanhenkinen, mutta jotkut hänen teoksensa jäivät kaunokirjallisesti paljon puisevammiksi kuin Coetzeella koskaan. Elämässä ja arjessa vastaantulevia tapahtumia, obligatorisia sosiaalisia yhteentörmäyksiä, Coetzee käyttää ajatuskiihdyttiminä, siivilöi ainekset huolella ja näyttää lukijalle ehjän kuvan, jossa ajatus ja profaani tapahtuminen eivät harhaudu kovin kauas toisistaan.

Arto Virtanen

Johan Bargum:
Syyspurjehdus.
Romaani, 120 s.
Suomentanut Marja Kyrö.
Tammi 2012.

Syyspurjehduksen kansikuva osuu kauniina kohdalleen.

Majakka on romaanissa tärkeä katseltava. Majakkamietelmä toistuu. ”Majakat ovat kuin enkeleitä. Ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse.” Näin on rakas Elin molempien kertojien kuullen useasti lausunut.

Maiseman taivaalle on sijoitettu kolme tähteä. Kahden alimman väli on hiukan lyhyempi kuin niiden etäisyys kolmanteen. Lukijalla on valta pohtia, mikä tähdistä edustaa Eliniä, mikä Olofia, mikä Haraldia. Samalla tavoin Johan Bargumin teksti jättää avoimeksi, kumpi miehistä lopulta oli Eliniä lähempänä. ”On jotain, mikä ylittää kaiken järjen”, tunnustaa järjen käyttöön mieltynyt Olof, ”se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on.”

Syyspurjehduksen kohtaamiset ovat kahden ihmisen välisiä. Joukkokohtauksia Bargum ei ole romaaniin kirjoittanut. Kertova minä vaihtuu keskellä kirjaa, mutta kahdenväliset tilanteet jatkuvat.

Alussa kertoo Olof. Hän ei usko hömppään. Hän ei ole taikauskoinen eikä usko Jumalaan. Katoliset Elin ja Harald uskovat, ja synti-käsite on teoksessa keskeinen, vaikkei siitä jankuteta. Hömpän sijaan Olof siis uskoo rakkauteen ensi silmäyksellä. Kun hän näkee Elinin ensi kerran, hänen lävitseen käy ikään kuin humina ja toinenkin humina. Seuraava tapaaminen järjestyy ikään kuin sattumalta Lillanissa, ja Olofin lävitse käy taas humaus kuin huimaus.

Uskomme huimaavaan rakkauteen, kun sitä noin kuvaa asiallinen aikuinen mies, tiukka pankinjohtaja. Siihen on uskonut Elinkin, koska hän on luopunut aviopuolisostaan Haraldista ja liittynyt Olofiin.

Olof kertoo poliisikuulustelussa. Miehet ovat olleet purjehtimassa. Haraldia ei löydy. Hän on pyytänyt päästä mukaan syksyiselle purjehdukselle. Meri ja taivas, purjehtiminen, veneen varusteet, maisemat, säät ovat sekä Olofin että loppupuolella Haraldin kertomuksessa hyvin tärkeät. Purjehtimisella on tässä myös vertauskuvan tehtävä, ”nostaa purjeet ja palata kotiin”.

Syyspurjehdus on romaani, joka ei oikein salli yksityiskohtaista juonen esittelyä. Se vielä sanottakoon, että kumpaisenkin miehen kertomus on kiinnostava ja kasvattaa lisäkiinnostuksen: mitenhän rakastettu Elin muistaisi saman historian?

Johan Bargumin tapa kertoa klassinen kolmiodraama on hillitty, viimeistelty, ylen korrekti. Henkilöt puhuvat ja käyttäytyvät sivistyneesti. Huvittava yksityiskohta mainitsee Olofin tyttären, joka asuu Kööpenhaminassa: hänen miehensä on ”levittämässä suomalaista kulttuuria tanskalaisraukkojen keskuuteen”. Ainoa kohta, jossa Marja Kyrön mainio suomennos ei ole ihan selvä. Mahdollisesti alkuperäinen tekstikin jättää epävarmaksi, ovatko tanskalaiset raukkoja ennen suomalaisen kulttuurin levittämistä vai sen jälkeen.

Haraldin ja Olofin työasiain merkeissä tapahtuvat kohtaamiset – niissä korrektius murtuu – sijoittuvat 1990-luvun alkuvuosiin. Haraldilla on ollut lämpövastuksiin liittyviä laitteita valmistava verstas, joka on Olofin myöntämien anteliaiden investointilainojen varassa laajentunut yli kaksikymmentä työntekijää käsittäväksi yritykseksi. Kun lama kohahtaa kohdalle, Harald hikoilee konttorissa ja puhuu ja puhuu. Olof käyttäytyy niin alhaisesti, että oikein jään hämmästelemään, miten hän saa kertoneeksi käytöksestään kuulustelijoille.

Kaisa Neimala

Alain Badiou:
Apostoli Paavali. Universalismin perustaja.
Tietokirja, 168 s.
Suomentanut Janne Porttikivi.
Gaudeamus 2011.

Ranskalainen teoria saapuu meille amerikoituna. Alain Badiou (s. 1937) sai kypsyä jossakin rauhassa melkein eläkkeelle, ennen kuin hänen teoksiaan alettiin kääntää hyökyaaltona Verson, Polityn, Continuumin kaltaisten kustantamojen sarjoissa. Tässä ei ole pahaa. Onpa hän saanut oman poikkeuslukunsa filosofisten asioiden oman juorupakinoitsijan Richard Wolinin katsauksessa The wind from the East (Princeton, 2010) älymystön maolaisiin innostumisiin. Ja poikkeus on se, ettei hän kadu, takki ei käänny. Ajattelu keriytyy ja punoiksee samalta vallankumoukselliselta juurelta, Althusserin läheltä, psykoanalyysia notkeuttaen kaikkiin lacanoihin, kuin nuorena. Tässä kypsymisen edut näkyvät.

Kevääksi luvataan yhtenä niteenä kaksi Badioun filosofian manifestia (1989 ja 2009), joissa relativismista ja medioitumisesta vaaditaan paluuta juurikin ikuisiin perusaiheisiin. Aikaisemmin Badioulta on suomennettu vain tätä suppeampi ja vaativampi Etiikka – essee pahan tiedostamisesta (Apeiron, 2004). Sen kummasti nimetty kustantaja on lupaillut myös suomennosta laveasta ja perinpohjaisesta pääteoksesta Oleminen ja tapahtuma (1988). Näinhän filosofit nimeävät kokonaistyönsä: kahdella arvoituksellisella nominilla.

Keskeinen käsite Badioulla on juuri tapahtuma (événement). Ei ole aina sama, eikä aivan selvä saati odotettavissa, mitä hän sillä erityisesti on päättänyt tarkoittaa. En moiti. Tapahtuma on mikä vain, mikä leikkaa olemisen, kulkee sen poikki, lävistää. ”Aarre on itse tapahtuma, toisin sanoen se läpikotaisin hauras tosiasia, että jotain on tapahtunut. Sitä pitää kantaa nöyrästi, kaiken sen haurauden vaatimalla tavalla.”

Ja vallankumous etenkin enemmän kuin mikään on ”puhdas tapahtuma, uuden aikakauden alku, muutos mahdollisen ja mahdottoman välisissä suhteissa”. Tai mielen vaihtaminen, heräys, josta Paavalin kääntymys saa palvella esimerkkinä. Ja subjekti on mahdollista olla vain, kun onnistuu pysymään uskollisena tapahtumalle. Jolloin saattaa päästä osakkaaksi ”todellisiin totuusprosesseihin”. Niitä ovat Badioussa tiede, taide, politiikka, rakkaus.

Näistä hän omistaa hyvät tiedot ja käyttää niitä notkeasti, pilkkoo ja sulattaa anteliaasti ja iskee tylpällä harkolla tajunnan latvaan. Runouden ystävänä hän on verraton, tapahtuman käsitekin on pomittu Mallarmélta.

Uusi testamentti, kuten kaikki tietävät, tuo käyhkö kreikkalainen kirjoitelma, jolla juutalaisen raamatun merkkirikkaus litistyi, on Paavalin kirjoittama, tai hänen opportunistisen lahkonsa tarpeisiin asennettu ohjain, ajuri.

Kauppiaana ja militanttina puhdistelijana häntä onkin opittu pitämään jeesusliikkeen pahana kyttänä. Eikä tulkinta ole aivan väärä. Paavali kirjoitteli pitkin valtakuntaa kiistalahkoihin käskyjään, puhdisti oppia vainomaisuudella, ja muisti aina muistuttaa, että lähettäkää rahaa. Näistä asioista kiva kuvaus, ja tosi meta, on Gore Vidalin satiiri Live from Golgotha (1992), joka on kiinnostanut ja olisi syytä useamminkin kiinnostaa itseään säikähtävän fiktion tovereita.

Kirjaa voi suositella kaikille, joita on joskus järki, armo, uskonnollisen ratkaisun olemus, antifilosofinen perinne ja tominta, tai edes itse todellisuus puhutellut. On paikoin hauskakin, aina tarkka. Se myös aukeaa tehokkaasti, on sopiva lähes pohjatiedottomallekin.

Roo Ketvel

Eeva-Kaarina Aronen:
Kallorumpu.
Romaani, 389 s.
Teos 2011.

Eeva-Kaarina Arosen romaani Kallorumpu on kerrassaan huikea kerronnallinen taidonnäyte. Siinä yhdistyvät harvinaisella tavalla kunnianhimo ja osaaminen.

Kallorumpu on rakenteeltaan taitavasti monikerroksinen ja osin mutkikaskin, mutta ei vaikealla tavalla. Lukija pääsee minäkertojan opastuksella kolkkoon teollisuushalliin seuraamaan elokuvaa ja performanssia, jonka tapahtumapaikkana on Mannerheimin koti Helsingin Kaivopuiston Kalliolinnantiellä. Elokuvan kautta päästään näkemään talon tapahtumia marraskuun 13. päivänä 1935. Vaikka romaani on tiukasti rajattu yhteen päivään ja asunnon kokoiseen tilaan, se avaa näkymiä sekä taaksepäin että eteenpäin.

Tartuin Kallorumpuun hiukan epäluuloisena, näitä Mannerheim-romaaneja kun on riittänyt, enkä kuulu marsalkan ihailijoihin. Epäluulot karisivat jo muutaman sivun jälkeen. Mikä huikea veto kerronnassa, mikä vivahteikkuus! Kerrankin voi sanoa, että kerronta on ilmaisuvoimaista. Mannerheim on koko ajan läsnä jonkinlaisena melkein myyttisenä entiteettinä, mutta romaanin näkökulma on historiallisessa kuvaustavassaan paljon laajempi.

Kallorumpua hallitsee salaperäinen minäkertoja, jolla on taitoa viestiä paljon pelkällä kuvauksella. Talon huoneet, huonekalut ja esineet hän kuvaa tarkoin ja saa liitetyksi niihin koko joukon tarinoita. Väliin kertoja päästää ääneen muitakin talon asukkaita: Mannerheimin tyttären Sophien, taloudenhoitaja Berta Haglindin, kamaripalvelija Hans Köpfin ja keittäjärouva Lehtisen. Kukin heistä tuo mukanaan oman näkökulmansa talon tapoihin ja tiukkaan tapaetikettiin.

Tilojen ja esineiden ohella paljon huomiota saavat myös ruoka ja ruoanlaitto. Ruoanlaitto on hienostuneimmillaan taidetta, mutta niin on sen kuvaaminenkin – niin paljon historiallisesta atmosfääristä voi sen avulla näköjään kertoa. Erityisen historiallisen sävyn romaanin tuo päivällisten kuvaus. Päivällisvieraiden joukossa on aikansa merkkihenkilöitä, kenraaleja, poliitikkoja, liikemiehiä ja taiteilijoita. Historiallista painokkuutta lisää lukijan tieto siitä, että neljän vuoden kuluttua alkaa toinen maailmansota, johon Suomikin joutuu mukaan.

Taitava esineiden ja tapahtumien kuvaaminen on yksi Kallorummun kantavista elementeistä. Mutta on siinä muitakin jännitettä ja jännitystä luovia piirteitä. Pitkin matkaa kertoja viittaa siihen, että 13.11.1935 oli jollakin tavalla kohtalokas. Kolmas ja romaanin mittaan koko ajan tärkeämmäksi käyvä epämääräisyyskohta on kysymys siitä, kuka minäkertoja on. Melko pitkään lukija saa odottaa myös tietoa siitä, mikä romaanin nimen kallorumpu on.

Kallorumpu on paljossa juuri minäkertojansa ja hänen salaperäisyytensä varassa. Kertoja on alati läsnä, kulkee kaikkialla asunnossa, näkee, kuulee, haistaa ja maistaa monenlaisia asioita, mutta muiden henkilöiden silmissä hän tulee harvoin havaituksi.

Niin lujasti Kallorumpu on rakennettu minäkertojansa salaperäisyyden ja marraskuun 13. päivän kohtalokkuuden varaan, että en kehtaa paljastaa, kuka kertoja on ja mistä lopulta on kyse. Sen kertominen romuttaisi lukuilon niiltä, jotka eivät romaani ole vielä lukeneet.

Sen vain sanon, että Kallorumpu on hieno romaani.

Lasse Koskela

Martin Walser:
Muuan rakastava mies.
Romaani, 303 s.
Suomentanut Otto Lappalainen.
Lurra Editions 2011.

Saksalaisella Martin Walserilla on palkittu, pitkä ura. Häneltä on kuitenkin suomennettu vain kolme teosta, viimeisin yli 20 vuotta sitten. Onneksi Suomesta löytyy Lurra Editionsin kaltaisia pieniä sivistyneitä kustantamoja. Siltä on tullut ulos Walserin romaani Muuan rakastava mies. Kirja on myös huolella toimitettu suomentajan selitysosiota myöten.

Selitysosion tarpeen selittää kirjan hahmojen todenperäisyys ja historiallisuus. Muuan rakastava mies on itse Johann Wolfgang von Goethe. Hän tapaa böömiläisessä Marienbadin kylpylässä 1820-luvun alussa Ulrike von Levetzow -nimisen naisen. Saksan kansallisrunoilijan koko tunnekirjo herää. Goethe on 74-, Ulrike 19-vuotias.

Romaanissa tapahtuu vähän. Goethe ja Ulrike tekevät kävelyretkiä ja tapaavat salongeissa, keskustelevat muodollisesti, syöttävät toisilleen nokkeluuksia ja ironisia kohteliaisuuksia. Ulriken äiti ja sisaret kulkevat yleensä esiliinana mukana. Myöhemmin Goethe aloittaa Ulriken kanssa yksipuolisen kirjeenvaihdon. Häveliäs Ulrike kainostelee, mutta tosiasiassa torjuu Goethea. Käyttääkö tyttö suurmiestä hyväkseen? Motiivit eivät selviä.

Rakkaussuhde tapahtuu Goethen päässä. Vastaava kuvaus löytyy tietenkin hänen omasta tuotannostaan. Nuoren Wertherin kärsimyksiin viitataankin suoraan. Myös Muuan rakastava mies on osittain kirjeromaani, Goethe pukeutuu naamiaisissa Wertheriksi, Ulrike vertautuu Goethen mielessä Lotteen jne. Walser ei kuitenkaan päivitä Goethen klassikkoa muuten kuin keventämällä tragediaa komiikalla.

Komiikka syntyy siitä, että hengen jättiläinen käyttäytyy tunnekuohussa kuin henkinen kääpiö. Antiikin tyyyniä esikuvia arvostava Goethe ei pidä siitä, että vaikutelmat ja kokemukset saattavat ihmiset pois tolaltaan. Hän on kuitenkin Ulriken edessä fyysisesti kömpelö ja mustasukkainen. Hädissään hän tärkeilee ja innostuu Ulriken heittämistä kakunmuruista. Itsehillintä pettää toistuvasti. Kun suhteen epäsymmetrisyys varmistuu, Goethe alkaa tehdä eroa inhon kautta. Sisään virtaava viha palauttaa voimantunteen.

Loppujen lopuksi rakkaussuhteeseen ei tarvita toista. Vaikka vastarakkauden puuttuminen on kärsimystä, siitä saa myös nautintoa. Tarinan voi tulkita niinkin, että Goethe itse luo tiedostamattaan mahdottoman asetelman. Tällöin hän voi nauttia rakkaasta traagisuudestaan. Ehkä valloitettu Ulrike olisi pettymys.

Goethe nauttii myös olostaan kielessä. Hän kokee Ulriken suljettujen silmien ääressä intensiivistä läheisyyttä. Ulriken nenässä on pieni kyömy, minkä takia nenä ei halua muodostaa jännitteetöntä ja tylsän suoraa linjaa, Goethe runoilee. Täyteläisenä ja hyvin harmonisena hahmottuva ylähuuli voi luottaa sitä vaatimattomasti palvelevan alahuulen tukeen. Yksikään maapala ei ole kyllin arvokas kohtaamaan Ulriken heliseviä pikkujalkoja. Ja niin edelleen. Ulrike vastaa tarkkoihin ylistyksiin epämääräisillä kehuilla, jotka koskevat vain Goethen henkisyyttä.

Goethe etsii kirjojensa henkilöhahmoilta sanontoja, jotka ilmentäisivät hänen sen hetkisiä tunnelmiaan. Kielen hienouksista mielihyvää saava ihminen ei voi olla täysin onneton. Epätoivoinen rakkaus synnyttää myös ”Marienbadin elegian”.

Martin Walser on rakentanut viehättävän, mutta vähän liian ennustettavan sommitelman.

Herman Raivio

Vastakaanon.
Suomalainen kokeellinen runous 2000–2010.
Toimittaneet Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi.
Poesia 2011.

Kymmenluvut ovat maagisia. Aika on jatkuvaa, mutta kymmenluvut jakavat sen paketteihin, joissa on aristotelisen draaman kaavan mukaisesti alku, keskikohta ja loppu.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ohi. On liian aikaista sanoa, minkälainen kertomus siitä muodostuu, mutta Juri Joensuun, Marko Niemen ja Harry Salmenniemen toimittama antologia Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000–2010 osoittaa draaman ainekset ja keskeiset henkilöt uuden runouden näyttämöllä.

Kyseessä on erinomainen teos: kattava, vaihteleva ja pääosin korkeatasoinen. Mukana on tekstejä, joiden voi olettaa saavuttavan paikan Suomen kirjallisuuden historiassa. Niiden rinnalla on runoja, jotka osoittavat aikakauden tuotannon monipuolisuuden, sen humuksen, joka ruokkii onnistumisia. Johdanto, neljä esipuheena toimivaa esseetä, yli viisikymmentä runoilijaa – mahdoton urakka kriitikolle, jonka täytyy tyytyä raapaisemaan pintaa.

Antologialla on kuuluisia edeltäjiä, kuten 1960-luvun julkaisut Ryhmä 65, Ryhmä 66 ja Ryhmä 67, Nuoret runoilijat (1924 ja 1926) ja Tulenkantajien albumit (1924-1927). Vastakaanon on kuitenkin erilainen teos siinä mielessä, että se pyrkii antamaan kuvan runoudesta, jolle painettu sana ei enää ole keskeinen tai ainoa ilmaisukanava. Digitaalisen teknologian tuottama yhteiskunnan muutos näkyy nyt runoudessa. Se mahdollistaa uusia kirjoittamisen, jakamisen ja lukemisen muotoja, jotka ovat erityisen merkittäviä juuri vähälevikkisen ja taloudellisesti ongelmallisen runouden kohdalla. On syntymässä uusi runouden julkisuus, joka sijaitsee nettisivustoilla, blogeissa ja kysynnän mukaan painettavissa julkaisuissa. Tämä keskusteluyhteisö on antologian kirjailijoita yhdistävä tekijä, vaikka myös sukupolviyhtäläisyyttä voi havaita.

Antologian runoilijat toimivat kirjallisuuden instituutioiden ja yhteiskunnan spektaakkelien parissa – marginaalissa ehkä, mutta niiden lomassa kuitenkin. Toisin kuin Teemu Manninen väittää antologian alussa olevassa ansiokkaassa esseessään, tämä suhde taidemaailman ”kaupallisiin koneistoihin” on aina ollut avantgardelle ominainen. Dadaistien kabareen syntyyn vaikutti myös tavoite lisätä esiintymispaikan juomien myyntiä. Oleellista on kysyä, miten suhdetta kaupallisuuteen sekä taiteen ja yhteiskunnan instituutioihin voidaan tarkastella ja kritisoida konventioita rikkovan runouden avulla.

Julkisuuden rakenteellinen muutos vaikuttaa runouden aiheisiin ja maailmasuhteeseen. Vaikka runouden harrastajien määrä ei koskaan ole ollut suuren suuri, kirjoittamisen horisontissa on häämöttänyt suurempi ryhmä – kansakunta, suomalaiset. Näin on ollut ainakin kunnianhimoisimpien runoilijoiden kohdalla ja yhteiskunnan murroskausina (esim. Leino, Haavikko ja Saarikoski). Vastakaanonia lukiessa herää kysymys, onko tämä ulottuvuus kadonnut. Runot viittaavat maailmaan, jossa Suomi ei ole kiintopiste; kyse on verkostosta, jonka säkeitä ovat kansainvälinen kulutus- ja mediakulttuuri roolimalleineen, länsimaisen kirjallisuuden ja etenkin avantgarden perinne, nykyaikainen filosofia ja kirjallisuudentutkimus, paikoin globaalit tapahtumat ja historia.

Antologian otetta maailmaan voisi luonnehtia työskentelyksi datan ja median maailmassa. Monet runot viittaavat nykymaailmalle ominaisiin informaation ja esityksen muotoihin ja niiden paikkaan elämässä, vaikutukseen elämään. Ote on paikoin tematisoiva, esimerkiksi silloin, kun naisen tai miehen rooleja peilataan suhteessa erilaisiin puhetapoihin tai stereotypioihin, jotka ovat paljolti median muokkaamia (esim. Tytti Heikkisen ”Läski XL”, Roo Ketvelin ”Maulu” ja Leevi Lehdon ”Ananke: pantun”). Usein pohdinnan kohteena on erilaisten kielten ja kommunikaation muotojen tarkastelu. Kyse on siitä, miten ne toimivat ja miten tätä toimintaa voidaan runoudessa tarkastella ja kritisoida. Olisi houkuttelevaa kutsua antologiaa tiedonhallinnan sukupolven runoudeksi, mutta tekstit osoittavat, että hallinnan ajatus on myytti.

Selkeimmin kiinnostus dataan, teksteihin ja mediaan näkyy runoissa, jotka operoivat olemassa olevilla teksteillä, kuten STT:n uutisilla (Lehdon ”Päivä”), sanomalehtikritiikillä (Jouni Kempin ”Esikoiskirja runouden uuden äänenmurros”) tai Saima Harmajan päiväkirjalla (Henriikka Tavin ”Rukous II” ja ”Huuma II”), tai sitten käyttävät muita kieliä kuin suomea (esim. Cia Rinteen ”Zaroum” ja ”Notes for soloists” sekä Aki Salmelan ”Almost beyond recognition” ja ”Word in progress”). Edellisten kohdalla tekstien onnistuminen riippuu vahvasti lukijan sympatiasta ja mielenkiinnon kohteista. Jos etsii runoudesta keskeislyyristä kokemuksen pohdintaa modernististen runokuvien avulla, pettymys lienee melkoinen. Jos sen sijaan haluaa runoudelta kysymyksiä ja ajatuksia ja suhtautuu myönteisesti leikittelyyn, voi kohdata hienoja oivalluksia ja hämmentäviä lauseita, jotka tasapainottelevat käsitetaiteen tavoin banaalin ja nerouden rajalla.

Aropunron ”Ö-lätti”, alaotsikoltaan ”Sano se managereseksi” (viittaus suosittuun oppikirjaan Sano se suomeksi), on erinomainen esimerkki edellä kuvaamastani pyrkimyksestä ja sen toteuttamisesta kokeellisin menetelmin. Aropuro on etsinyt tavallisille sanoille vastineita yhteiskuntaa hallitsevasta talous- ja managerikielestä. Sen jälkeen hän on kirjoittanut Raamatun katkelmia uudestaan. Menetelmän arvo on lähtökohdan oivaltamisessa ja tulosten puhuttelevuudessa. Aronpuron manageresessa ihmistä vastaa ”asiakas” ja merkkiä ”brändi”, aivan kuten nykysuomessakin. Näiden kielenkäytön muutosten merkitys nousee pistävästi esiin, kun lukee ”Ö-lätin” uudelleenkirjoitettua Raamattua: ”ihminen s. asiakas [...] Jumala sanoi: ’Tehkäämme asiakas, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme…’ [...] merkki s. brändi [...] Ellette näe brändejä ja ihmeitä, te ette usko.”

Vieras- tai monikielisten runojen kohdalla on vaikeaa arvioida onnistumista. 2000-luvun maailma on sekoittumisen maailmaa, jossa raja äidinkielen ja vieraan kielen välillä on veteen piirretty viiva. Arkielämä on monikielistä, usein median vaikutuksesta, mutta myös valinnan kautta – Akselin ja Elinan häävalssin asemesta soitetaan se englanninkielinen lempibiisi. Mutta miten arvioida antologian englanninkielisiä runoja, runoutena? Minä pidin esimerkiksi Cia Rinteen runosta, jossa laatikoitua ja käsi kirjoitettua ”tabula rasaa” seuraa säkeistö ”fill with own / • imagination / • indignation / • other nation”. Rinnastus samanaikaisesti puolustaa mielikuvituksen merkitystä, mutta toisaalta johtaa pohtimaan suuttumisen ja vastustamisen asemaa yhteisöllisyydessä. Runo menee täydestä lukijalle, jonka äidinkieltä se ei ole. Mutta ovatko se hyvää englanninkielistä runoutta vai lingua francaa?

Minulla ei ole kysymykseen vastausta, mutta se, että tällaisia runoja kirjoitetaan, on hyvä asia. Runous osoittaa vapauden alueen etnisten tai kielellisten karsinoiden tuolla puolen, ja johdattaa pohtimaan karsinoiden olemassaolon oikeutusta.

Edellä käsitellyn jälkeen voi perustellusti kysyä, minkälaisia vaatimuksia uusi runous asettaa lukijalleen ja ovatko nämä vaatimukset liian korkeita. Joidenkin runojen ihannelukija on käynyt kirjallisuudentutkimuksen tenttikirjat läpi ja vielä riittävän sinut oppineensa kanssa voidakseen laskea leikkiä sen kustannuksella (esim. Vesa Haapalan ”Subjektit” ja ”Puheenvuoro kollokviossa”). Ilmeisesti teoksessa esiintyviä runoilijoita on päivälehtikritiikissä syytetty elitismistä. Jos näin on, se on perusteetonta. Kaikki elämän osa-alueet ovat yhtä arvokkaita runoudessa. Kirjallisuuden maailmaan ei vaadita jäsenkorttia, ainoastaan kiinnostusta tietoa, maailmaa ja erilaisia kokemuksen muotoja kohtaan, ja ironian tajua. Lukijalle runouden eliitti on avoin.

Antologian nimen Vastakaanon tarkoituksena on toimittajien mukaan herättää kysymyksiä kaanonin luonteesta ja teoksen runojen suhteesta kirjallisuuden historiaan ja muihin samanaikaisiin teksteihin, joista niiden oletetaan erottuvan. Mutta eroavatko ne? Mikä voisi olla 2000-luvun alun kaanon, jota vastaan tämä teos asettuisi? En usko, että näin lyhyen perspektiivin päästä tällaista kaanonia voidaan hahmottaa. Kun se myöhemmin voidaan, antologian parhaat tekstit sisältyvät siihen.

Toisaalta antologiaa voi verrata sanataiteeseen muilla kulttuurin alueilla. Suomessa on poikkeuksellisen vahvaa kotimaisilla kielillä sanoitettua populaarimusiikkia. Parhaat tekstit käsittelevät runouden ajankohtaisia tai pysyviä aiheita tavalla, joka on sekä kielellisesti että musiikillisesti nerokas. En tarkoita tavanomaista huomiota riimien ja rytmin käytöstä, vaan sanoituksia yhtenä mediaspesifinä runouden muotona siinä missä Vastakaanon edustaa painetun sanan ja digitaalisen tekniikan muokkaamaa lyriikkaa. Antologian rinnalle voi nostaa vaikkapa Ismo Alangon Suomi-kuvaukset ja onnellisuuden pohdinnan sekä Jaren ja VilleGallen tekstit, jotka käsittelevät ironisesti ja kriittisesti suomalaisen nyky-yhteiskunnan keskeisiä metaforia, urheilua ja jääkiekkoa.

Kumpi näistä on vastaan? Kysymys on luultavasti turha. Oleellista on nähdä antologiassa ja pop-musiikin parhaissa tekstityksissä sama pyrkimys pohtia olemassaolon ehtoja ja maailman rakenteita runouden keinoin. Edellinen toteuttaa tavoitetta kirjallisuuden parissa tutkimalla tekstin tuottamisen, kielten ja mediamaailman tarjoamia mahdollisuuksia; jälkimmäinen työskentelee kielen ja musiikin leikkauspisteessä, joka on usein ollut marginaalissa modernin runouden historiassa.

Kun nämä ovat uuden runouden keskeiset suunnat, perinteisen keskeislyriikan alue voi vaikuttaa kovin autiolta. Lukijan on opittava ymmärtämään uudella tavalla sellaiset käsitteet kuten ”minuus” ja ”oma ääni”, nuo runouden perinteiset kivijalat. Siihen itse kukin saattaa olla valmiimpi kuin arvaakaan, ovathan sanat ”itse” ja ”sä” ja verbien passiivimuodot jo aikaa sitten syrjäyttäneet perinteiset minuuden esittämisen tavat puhekielessä.

Harri Veivo

Netta Walldén:
Ruben ja rouva Mallamudin tapaus.
Lastenromaani, 161 s.
Kuvittanut Laura Valojärvi.
WSOY 2011.

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus kuuluu aloittavan sarjan. Kauniin pikku kirjan takakanteen on suunniteltu sarjan tunnus: Oranssireunaisesta ympyrän aukosta kurkistaa pisamainen, pysty- ja punatukkainen, keijukaisenkorvainen ja valtavasilmäinen poika. Ympyrän reunaan on kirjoitettu RUBENIN TUTKIMUKSIA. Laura Valojärven piirtämä Ruben on hyvin käyttökelpoinen valittuun kirjallisuudenlajiin päähenkilöksi. Silmät sopivat kaikenlaiseen kurkistamiseen, tarkat korvat kuulevat vihjeet. Kun pikkusisko Lisa on Mallamudin mysteerin alussa kuulevinaan vain vaahteranlehtien kahinaa, Ruben on analyyttinen, runollinen ja eri mieltä:

”Ääni ei ollut sillä tavalla karhea kuin ääni, joka syntyy kohmeisten vaahteranlehtien kahinasta eikä liioin sillä tavalla vienonpehmeä, joka syntyy aamuhuurteisten ruohonkorsien kumartuessa tosiaan vasten. Ei, ääni oli jotain siltä väliltä. Siinä oli aavistus lepatusta, hieman terävämmän kuuloista kuin pyykin lepatus mutta hieman pehmeämpää kuin lepakonsiipien lepatus yöunen painuneen Saarnilaakson yllä.”

Valittu kirjallisuudenlaji voisi olla nimeltään satudekkari. Mysteeri on lapsille sopivan rauhallinen: naapurista kuuluu eriskummallista kahinaa. Sitä paitsi naapurin rouva Mallamud ei käy missään eikä hänen luonaan käy ketään. Totta kai reippaiden sisarusten kuuluu ottaa tilanteesta selvää. Ruben ja pikkusisko tuovat mieleen aikaisempia sankareita: ihan kuin Tommi ja Annikka olisivat päättäneet lähteä seikkailemaan vaikka Peppi on poissa.

Teoksen tapahtumaympäristö on suomalainen pikkukaupunki tai isomman kaupungin pikku kaupunginosa. Paikannimet ovat suomalaiset: Saarnilaakso, Lehtikuja. Kuvittelen kertomuksen luontevasti sopivan muihinkin maihin. Mahdanko erehtyä, jos ajattelen kirjoittajan jo miettineen kääntämisen mahdollisuuksia?

Henkilöiden nimet ja niiden oikeinkirjoitus heilahtelevat perisuomalaisista kansainvälisiin. Ruben ja Lisa kirjoittavat etunimensä lyhyin vokaalein, ja heidän vanhempansa ovat uljaasti Valdemar ja Virginia, mutta perheen sukunimi on suomenkaikuisesti Pinterä. Naapuri Armas Vaara on jostain yhyttänyt vaimokseen Marselan, ja tarinan etenemiselle tärkeän postinkantajan henkevä nimi on Aatos Pasternak. Salaperäinen rouva, jonka luona kiinnostavasti tapahtuu, on ristimänimeltään Angela; hänen sukunimensä Mallamudin pyrkii amerikanjuutalaisen proosan ystävä koko ajan lukemaan väärin: Malamud.

Kertomus liikahtelee mukavasti realismista sadun puolelle. Realismin huumoria tarjoavat ennen kaikkea aikuiset. Rubenin ja Lisan äiti on perin hauskasti kuvattu hössöttäjä, ”niitä naisia, jotka säikähtivät pienimmästäkin asiantyngästä”. Marsela Vaara rientää asettelemaan kukkamaljakon neilikat sievempään asentoon, kun ovikello soi, ja rouva Mallamud osoittaa itsenäisyytensä ripustamalla ulsterinsa omin käsin naulakkoon. Vahvinta sadun voimaa on rouva Mallamudin kiinalaisilla posliininukeilla. They show no emotion – Netta Walldénilla on varmaan ollut pätevä syy valita viehättävälle lastenkirjalleen englanninkielinen motto.

Rauhallisen hauskasta, kauniisti kuvitettuna etenevästä sadusta voi poimia viisaita mietelmiä. ”Ihmisillä on vain tapana pitää erikoisina asioita, joista heillä ei ole tietoa.”

Kaisa Neimala

Johanna Sinisalo:
Enkelten verta.
Romaani, 274 s.
Teos 2011.

Johanna Sinisalon romaania Enkelten verta sopii sanoa ekofantasiaksi. Sellaista lukiessa tulee aina tarkanneeksi tapaa, jolla fiktiivinen maailma luodaan. Toinen ääripää on mennä suoraan fantasian maailmaan ja kirjoittaa oudoistakin asioista niin kuin ne olisivat tavallisia tämän ns. normaalin maailman ilmiöitä. Toinen on sitten se, että lähdetään liikkeelle normaalin maailman tutuista ilmiöistä, joiden joukkoon ilmaantuu outoja piirteitä kunnes ollaan fantasian maailmassa.

Enkelten verta lähtee liikkeelle jälkimmäisellä tavalla. Mehiläisiä hoitava Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Normaalin maailman ja sen lainalaisuuksien tuntua tehostavat tosiasiat tunnetusta, Yhdysvalloissa todetusta katoilmiöstä. Romaanissa eletään kuitenkin lähitulevaisuuden vuosikymmentä, ja Yhdysvallat näkee mehiläisten katoamisen vuoksi nälkää. Katoilmiö on laajenemassa muuallekin maailmaan, mutta Suomessa iloitaan lihan hinnan äkillisestä noususta – vienti kun vetää erinomaisesti.

Alusta ruveten romaanissa kulkee ekologisen aiheen ohella kaksi muutakin juonen säiettä: vähitellen paljastuva kertomus siitä, mitä Orvon poika on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut, sekä pikku hiljaa hahmottuva Orvon elämäntarina.

Jonkinlaista tämänpäiväisyyttä ja ns. normaalin maailman lainalaisuutta romaanissa tukevat myös otteet Eeron blogikirjoituksista ja niiden kommenteista. Toiseen suuntaan taas vievät Orvon ekologis-apokalyptiset mietteet mehiläisten merkityksestä ihmiskunnan historiassa ja tulevaisuudessa.

Luonteva siirtyminen totuttujen fysiikan lakien todellisuudesta fantasiaan vaatii taitoa, ennen muuta hyvää kerrontatekniikkaa. Sitä Sinisalon romaanissa on: pienten outoksien jälkeen siirtymisen jälkeen lukijan on helppo seurata vielä oudompiin ilmiöihin. Yksi keino on panna minäkertoja itsekin ihmettelemään kohtaamiaan asioita ja epäilemään aistiensa ja aivojensa toimintaa. Niin tekee tämänkin romaanin kertoja.

Mehiläisten avulla Orvo löytää väylän paratiisimaiseen Tuonpuoleiseen, jossa ihminen ei ole tuhoamassa luontoa. Tuonpuoleiseen pääsy nostaa esiin ihmisyyden paradoksin: Orvo aikoo paeta ihmisen luomaa pahaa maailmaa toiseen todellisuuteen mutta alkaakin heti perin ihmismäiseen tapaan suunnitella toisen todellisuuden muuttamista. Hän miettii, mitä kaikkea ottaa mukaan tästä nykyisestä todellisuudesta. Ja kuinka ollakaan, hän tuntuu tarvitsevan mukaansa juuri niitä työkaluja ja sitä teknologiaa, jolla tämä nykyinen maailma – tai ainakin luonto – on lähes tuhottu.

Orvo on valinnan edessä. Tuonpuoleinen on paratiisimainen siksi, että siellä ei ole ihmistä. Jos nykyisen ihmisen pääsy sinne sallitaan, se ei kauan ole paratiisi. Ratkaisu löytyy, kun Orvo havaitsee, että Tuonpuoleinen on tulevaisuutta. Jos hän siis sulkee väylän sinne, se toteutuu tulevaisuudessa. Niin hän tekee; tuonpuoleinen ei kestä ihmistä.

Enkelten verta on hyytävä visio tulevaisuudesta, joka ei taida olla kovin kaukana. Monet siinä kuvatut ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt näkyvät jo tässä nykyisessä maailmassamme, ja aivan viime kuukausina ne ovat alkaneet entistä nopeammin kulkea juuri romaanissa ennustettuun suuntaan.

Sopii toivoa, että tämä romaani ei osoittaudu profeetalliseksi.

Lasse Koskela

Helene Schjerfbeck:
Silti minä maalaan.
Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille.
Taidekirja, 301 s.
Toimittanut Lena Holger.
Suomentanut Laura Jänisniemi.
SKS 2011.

Uhkea taidekirja herätti mahtavat odotukset.

Sisältäähän se kärsimyksien täyttämän taiteilijaelämän kokeneen Helene Schjerfbeckin ennen julkaisemattomia kirjeitä pitkäaikaiselle luottoystävälle, maalarisisko Maria Wiikille, juuri niinä vuosina (1907–1928), joihin mahtuu Helenen kahdesta rakkaustarinasta jälkimmäisen nousu ja tuho kaikkine väärinkäsityksineen ja pettymyksineen. Ystävätär tiesi taatusti – kuten tiesi toinenkin kirjeissä monesti mainittu Marianne Stokes – kuka oli Helenen ensimmäinen saman lajin pettymys, kihlauksensa purkanut englantilainen sulhanen, kaikkien muiden paitsi St. Ivesin taidepiirien mielestä pelkkien arvailujen varaan jäänyt.

Ruotsalainen Schjerfbeck-spesialisti Lena Holger on käännellyt Gyllenbergin säätiön kokoelmaan kuuluvia 212:aa kirjettä seitsemän vuotta, valinnut niistä 125, sekoittanut ja pilkkonut koko homman niin pieniin osiin, että oman lukunsa ovat saaneet jopa säähavainnot. Elämäni miehet -teemaa on kuitenkin turha etsiä kahdeksastatoista aihepiiristä. Myllerryksen varttuneen Helenen elämässä aiheuttanut, häntä nuorempi Einar Reuter, alias H. Ahtela, kulkee mukana läpäisyperiaatteella, ja englantilaisesta sulhasesta lukija kuvittelee nokkivansa silloin tällöin muutaman jyvän.

Kommentit Reuterista ovat suhteen eri vaiheissa sävyiltään toisenlaista luettavaa kuin ovat Helenen ja Einarin omassa kirjeenvaihdossa. Mies esitellään milloin hra Reuterina, milloin metsämiehenä, metsäihmisenä tai metsänhoitajana.

Rakenneratkaisusta eli kirjeiden lajittelusta kahdeksaantoista enemmän tai vähemmän keinotekoiseen teemaan johtuu, että samoja kirjeitä veivataan edestakaisin monen kertaan, kronologia murtuu ja tulee toistoja. On vaikeaa nähdä metsää puilta, jotka on vielä pilkottu pikkuhaloiksi. Miltä olisi maistunut yhdeksästoista teema eli kirjeet sellaisenaan kronologisessa järjestyksessä?

Nykytiedon kontrastisessa valossa koskettavimmaksi jää ikääntyvän erakon karu arki sitä taustaa vasten, että huikea legenda oli jo syntymässä. Entinen kosmopoliitti eli jumittuneena pienellä paikkakunnalla, jossa pikkupojat huutelivat hänen ja hänen äitinsä perään. Oma ateljee puuttui ja mallien kanssa oli ongelmia. Helene kirjoitti väsymyksestään, vaivoistaan, sairauksistaan, raha- ja kotitaloushuolistaan ja haaveili paitsi Pariisista myös Gausdalista, norjalaisesta tunturihotellista. Hakemallakaan ei kirjasta löydy, että vanheneva taiteilija olisi tunnustanut edes luottoystävättärelleen kustantaneensa unelmiensa tunturihotelliin Reuterin, joka samalla matkalla löysi toisen, itseään pari vuosikymmentä nuoremman. Draama selviää parhaiten kuvituksesta. Suru-nimisen harjoitelman Schjerfbeck maalasi 1919 sen jälkeen, kun oli saanut tiedon Reuterin kihlauksesta.

Schjerfbeckin kirjeitä, joita tunnetaan noin 2000, on hyödynnetty myös romaani-, teatteri- ja kuunnelmamateriaalina. Korrekti kirjekirja ei tähänastisia Schjerfbeck-käsityksiä mullista, syventää tosin.

Ruotsinmaalaiselle Holgerille lienee pikkuasia, oliko Hyvinkää Schjerfbeckin aikana kaupunki vai kauppala, tai minkä niminen oli se K-kirjaimella alkava itäsuomalainen kaupunki, johon Reuter muutti. Nämä kohdat olisi kannattanut suomalaiselle lukijakunnalle korjata.

Kaisu Mikkola

Harry Salmenniemi:
Runojä.
Runoja, 70 s.
Otava 2011.

Harry Salmenniemen runossa itsen tiedostaminen on näyttävää vailla ylimielisyyttä. Monissa aikalaisrunoissa tavattavasta perinteen pukupakon paosta on tuskin häivähdystä. Salmenniemi avaa lukijan eteen laajan impulssikarttansa. Runoa ei ole aina helppo seurata, mutta houkutuksen ja koukutuksen tekijä taitaa.

Runoissä puhuu kantaa ja vastuuta ottava runoilija, joka ei kaihda suoraan puhumista. ”Auringon vetypommi saattaa milloin tahansa polttaa maailman joka on jo kuollut.” Ilmaisun rikas rihmasto on aidon runon syntymämerkki, taitavan sanankäyttäjän huomenlahja. Runoissa kaikuu visuaalinen komentokieli, jonka pelkistetyin esimerkki on translatiivi-osasto, ”-ksi”, geometrisesti hahmoteltu viivamarssi. Ylösalainen huutomerkki, kirjain i, markkeeraa siinä kaikkea. Pitkinä aaltoilevissa proosarunoissa on kursivointia, lihavointia, viivoja ja tauotuksia. Kirjava ja rispaantunut sanaliina huiskuttaa kuin rikastintehtaan lippu hyvinkin vakavaa sanottavaa. Menoa taittaa sanojen ja äänteiden leikkimieli.

Salmenniemi katkoo konventioiden nikamia, lainaa ja luetteloi. Runoissa ei peitellä vääntymiä tai puberteettista äksyilyä. Virheet ovat kuin lasten toimesta vahinkoja. Joskus riittää vain alku, tavu, kuin jonkun jatkettavaksi. Leikki häivähtää, kun tekijä vaihtaa sanajonossa merkitystä kirjain kerrallaan. Ote tosin myös karkaa, on kuin valkoinen keppi taluttaisi sokeaa.

Lehtevän runsauden vastapooliksi nousee kirjan otsikkosarja, tiukkaan kuutioidut runot. Liki aforistiset säkeet seisahtuvat still-kuviksi. Niissä puhaltaa tokaisun tai banaalin paradoksiparan henki, matala on alitettavaksi koeteltava. Sointuisuuttakaan ei tekijä hylkää, vaan kääntää sievistelyn voitokseen. Pärskyvissä vokaalimyrskyisä on laukkarytmin ja sananmahdin lentoa.

Salmenniemi rekisteröi ryöppyävissä runoissaan maailmaa herkeämättömällä intensiteetillä. Aistivoimainen, luja ja vapaudenhakuinen runo halkoo kanootin lailla tajunnanvirtaa hengityksen ja pyörteiden tahdissa. Assosiaatiokaruselli pyörii, ajatukset parveilevat levottomina runon ympärillä ja tartuntoja kertyy. Ohikiitävät hippuset, todellisuus myrkyllisine lisäaineineen, pahoineen hyvineen, rapisevat paperille. Runo ei peittele, viesti on selkeä eikä kuva ole vain kaunis. Edessä on niin arjen potkainen ”polkagris” kuin kaikkeus, talouden taivainen tanssilattia. Ihminen tunteineen, tavoitteineen, himoineen, tekoineen ja epäonnistumisineen on lujassa pyörityksessä.

Tekijän runonlaadintamekanismia voi kutsua puoleensavetäväksi peiliksi. Imukyky on tehokas. Runo saattaa näyttää huteralta, mutta se on vahva kuin huojahteleva kaislikko tai vanha kuivunut puulaatikko. Kieli on tavanomaista sekä yllätyksellistä, säädellyn keskitettyä sekä rikasta rihkamapaljoutta myöten.

Salmenniemen runo lievittää ja avittaa. Lyriikan läpisyömä kirjoittaja saa runon napinlävetkin kukkimaan. Merkitysrakenteet, sanojen avara sukulaisuus mahdollistaa kohtaamisen ja löytämisen, vieraat tulevat lähemmäs. Ja totuuksiahan on kuin taikurilla vastauksia. Se helpottaa.

Harry Salmenniemi ei oikeastaan valmista runoa, hän valmistaa välineen. Ajatus, että runous on olemisen ihme, löytöretki, alkuperäinen odotuksen horisontti, vahvistuu. Eikä runo ole tehtävä, se on olemassa koko ajan. Siihen siirrytään huomaamatta, jos alttiutta ja uskallusta, hakua ja taipuisuutta on. Luoksepääsemättömyyskin on parhaimmillaan tae vetovoimasta.

Matti Saurama